Kiista siitä, tekikö paavi Pius XII (Eugenio Pacelli) kaiken mahdollisen juutalaisten pelastamiseksi natsien käsistä toisen maailmansodan aikana, on parina viime vuonna kuohuttanut katolisen kirkon historian tutkijoita. Kuohunta on tuottanut toistakymmentä kirjaa. Historioitsija Feldkampin teoksen voi laskea paavin toimia puolustavien tutkimusten joukkoon, vaikka se ei mitään varsinaista apologiaa olekaan, vaan pätevää historiantutkijan tekstiä.

Feldkamp on ottanut erikoisteemakseen nimenomaan paavin suhteen Saksaan, mikä onkin aivan olennainen kysymys. Paavilla oli selvästi monenlaisia Saksan-sympatioita jo siitä lähtien, että hänen ensimmäinen ulkomaankomennuksensa oli toimiminen paavin lähettiläänä Saksassa. Paaviusaikanaankin Pius XII ympäröi itsensä saksalaisilla työtovereilla. Hänen taloudenhoitajansa ja yksityissihteerinsä olivat saksalaisia ja hän uskoi mielellään tärkeiden erityistehtävien suorittamisen saksalaisille jesuiitoille.

Feldkamp tarkastelee kirjassaan aluksi Pacellin nuntius-aikaa Saksassa (1917-1929), sitten hänen toimintaansa kardinaalivaltiosihteerinä (1930-1939) ja lopuksi paavina (1939-1958). Hän ei lopeta kirjaansa toisen maailmansodan loppumiseen, vaan käsittelee myös paavin suhtautumista jaetun Saksan kysymykseen ja Saksan liittotasavallan syntyyn. Kirja ei siis ensisijaisesti keskity natsismi-problematiikkaan ja holokaustiin, vaan sisältää myös kylmä sota -teemoja.

Sodanjälkeinen aika onkin itse asiassa Feldkampin erikoisalaa, sillä hän on tullut tunnetuksi Saksan liittotasavallan perustuslain synnyn tutkijana. Lopuksi Feldkamp analysoi vielä 1960-luvulta lähtien esitettyjä tulkintoja paavin vaikenemisesta ja kiinnittää huomion vaaraan, että paavia kohtaan esitetyt syytökset voivat johtaa siihen, että holokaustin varsinaiset syylliset painuvat taka-alalle. Onhan perverssiä ajatella, että Pius XII olisikin suurin syyllinen juutalaisten joukkotuhoon.

Tämä kirja on pitkälti reaktiota englantilaisen journalistin John Cornwellin 1999 ilmestyneeseen kirjaan Hitler’s Pope ja siksi Feldkamp ottaa suurennuslasin alle nimenomaan Cornwellin sensaatiomaiset väittämät paavin antisemitistisestä perusluonteesta, tämän mukautumisesta Hitlerin tahtoon ja “käsien pesemisestä” juutalaisten auttamisessa. Feldkamp pystyykin helposti osoittamaan joko perättömiksi tai ainakin hyvin heikolla pohjalla oleviksi kaikki Cornwellin perusteesit. Tässä hän ei ole tosin yksin, sillä monet muutkin historioitsijat ovat jo pystyneet osoittamaan ammottavia aukkoja Cornwellin tutkimusmetodissa.

Voi vain olla, että sujuvasanaista ja värikästä Cornwellia luetaan suuremmin joukoin kuin asiallisen kuivasti kirjoittavaa Feldkampia tai muita “oikeita” tutkijoita.
Yksi suuri heikkous niin Feldkampilla kuin muillakin asiasta kirjoittaneilla on. Heistä kukaan ei ole päässyt käyttämään Vatikaanin sodanaikaisia arkistoja.

Paras alkuperäisaineisto, joka siltä taholta on käytössä, on 1965-1981 julkaistu 11-osainen dokumenttikokoelma Actes et Documents du Saint Siège relatifs a la seconde guerre mondiale, johon on koottu Vatikaanin sodanaikainen diplomaattinen kirjeenvaihto. Lähdesarjan julkaiseminen aloitettiin Vatikaanin II konsiilin jälkeen 1960-luvun puolivälissä paavi Paavali VI:n komennuksesta juuri Pius XII:n maineen puhdistamiseksi.

Viime aikoina on kuitenkin monelta taholta epäilty, sisältääkö sarja kaiken olennaisen materiaalin, ja vaadittu arkistoon pääsyä. Vatikaani on luvannut arkiston avautuvan tutkijoille sitten, kun sen kaikki kolme miljoonaa dokumenttia on ensin luetteloitu! Kirkkohistorioitsijat odottavat nyt Vatikaanin arkistoon pääsyä samaan tapaan kuin historioitsijat Venäjän arkistojen avautumista Neuvostoliiton sorruttua.