Cambridgen yliopiston modernin historian emeritus-professori Owen Chadwick ei ole ensimmäistä kertaa paaveja kyydissä. Tähän samaan sarjaan hän on aiemmin kirjoittanut teoksen The Popes and European Revolution (1981). Samaan aihepiiriin kuuluu myös hänen tutkimuksensa Britain and the Vatican during the Second World War (1987).

Allekirjoittanutta häiritsi hieman se, ettei kirjassa ole minkäänlaista esipuhetta tai johdantoa, josta lukija saisi tietää, mikä Chadwickillä on ollut tavoitteena kirjaa kirjoittaessaan, mikä hänen mahdollinen kantava ideansa on ollut tai minkälaiseen tutkimustyöhön teos pohjautuu. Kaikesta päätellen Chadwick ei ole tehnyt arkistotutkimusta tätä teosta varten, vaan teksti perustuu kokonaan lähdejulkaisuihin ja aiempaan tutkimukseen. Kysessä on – varsinkin loppupuolella – hieman käsikirjamainen yleisesitys. Alaviitteitä on niukasti. Chadwickin tyyli on hyvin lukijaystävällinen; paikoitellen kirja on suorastaan viihdyttävä anekdootteineen ja henkilökuvauksineen.

Chadwickin käsittelemänä aikakautena paavin asema muuttui dramaattisesti. Yhtäältä paavi kansallisuusaatteen ja liberalismin nousun myötä menetti maallisen valta-asemansa, mutta toisaalta hänen auktoriteettinsa koko maailman katolilaisiin nähden kasvoi aivan uusiin mittoihin. Chadwickin teos ei ole vain kokoelma paavien henkilöhistorioita, vaan hän tarkastelee varsin laajasti myös eurooppalaisten valtioiden, erityisesti Italian ja Ranskan, poliittis-valtiollista kehitystä sekä ajalle ominaisten aatevirtausten kuten nationalismin, liberalismin, sosialismin, antisemitismin ja antiklerikalismin yhteentörmäystä katolisen kirkon kanssa.

Kyseiseen, melko pitkään ajanjaksoon mahtuu vain neljä paavia: Gregorius XVI (1831-1846), Pius IX (1846-1878), Leo XIII (1878-1903) ja Pius X (1903-1914). Heistä Pius IX pitää edelleen ennätystä paavien virkakausien pituudessa peräti 32 vuoden rupeamallaan. Chadwickillä ei ole ollut pulaa aineistosta eikä asioista. Hän ei luonnollisesti ole voinut käsitellä läheskään kaikkea sitä merkittävää, mitä kukin paavi virkakautensa kuluessa sai aikaan; se on yksittäisten henkilöbiografioiden tehtävä. Toisaalta teos ei ole kovin kätevä silloinkaan, jos haluaa nopeasti tarkistaa, mitkä kunkin paavin tärkeimmät teot olivat; silloin on parempi turvautua vaikkapa J.N.D. Kellyn teokseen Oxford Dictionary of Popes. Chadwick tarkastelee ennen muuta paaviuden kehitystä suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan ja poliittisiin realiteetteihin. Ei hän silti unohda teologianhistoriallista näkökulmaakaan.

Chadwickin käsittelytavasta voi erottaa kaksi perusjuonnetta: yhtäältä hän seuraa sitä, miten kukin paavi suhtautui Italian kansalliseen yhdentymiseen l. risorgimentoon ja sitä myötä oman maallisen valta-asemansa kaventumiseen ja lopulta katoamiseen. Toisaalta hän pitää silmällä sitä, millainen sietokyky paaveilla oli suhteessa liberaaleihin ja moderneihin ilmiöihin, kuten vaikkapa rautateihin, ja mikä hänen vastauksensa niihin oli. Näiden seikkojen lisäksi hän tietenkin kertoo perusasiat kunkin paavin kaudesta: taustan, perusluonteenpiirteet, valinnan paaviksi, lähimmät työtoverit jne. Välillä Chadwick nostaa parrasvaloihin sellaisia katolisia pappeja, piispoja tai professoreita, jotka aiheuttivat liberaalisuudellaan tai poliittisella toiminnallaan kulloisellekin paaville harmaita hiuksia. Heistä merkittävin oli Gregorius XVI:n kaudella toimintansa aloittanut ranskalainen katolisen liberalismin esitaistelija F. R. de Lamennais.

Monessa suhteessa huomattavin tässä teoksessä käsitellyistä paaveista oli Pius IX. Harva paavi on joutunut sopeutumaan niin syvällekäyviin poliittisiin muutoksiin ja reagoimaan niin nopeasti muuttuvaan maailmaan kuin hän. Hänen kaudellaan Italia yhdentyi vastoin hänen tahtoaan ja hänestä itsestään tuli vuonna 1870 “Vatikaanin vanki”. Ensyklikan Quanta cura sisältämässä "erheiden listassa" (1864) Pius IX härkäpäisesti tuomitsi kaiken edistyksen, liberalismin ja koko modernin sivilisaation. Hänen kaudellaan järjestettiin Vatikaanin I konsiili (1869-1870), jossa muotoiltiin oppi paavin erehtymättömyydestä. Tämä johti vanhakatolisen skisman leviämiseen moniin Euroopan maihin ja vahvisti antiklerikalismia. Kuvatessaan konsiilia Chadwick kiinnittää huomiota eräisiin seikkoihin, joita ei helposti tulisi ajatelleeksi: liikenneyhteyksien parantuminen mahdollisti yhä useamman edustajan paikallepääsyn, kokouspaikan akustiikka taas vaikeutti keskusteluja ja kansainvälinen lehdistö kirjeenvaihtajineen työnsi omat pienet lusikkansa keitokseen. Chadwickin kuvaamana Pius IX oli loppuaikoinaan epäluuloinen ja suorastaan vainoharhainen paavi, jolla oli pakkomielteenä paavin maallisen vallan palauttaminen, Kirkkovaltion uudelleenperustaminen.

Pius IX:n seuraaja Leo XIII jatkoi monessa suhteessa samoilla linjoilla kuin edeltäjänsä, vaikka yrittikin sopeuttaa kirkkoa moderniin aikaan. Hän oli Chadwickin mukaan enemmän diplomaatti kuin paimen. Hän ei halunnut edistää liberaaleja ajatuksia, mutta pyrki silti esittämään kirkon luovana voimana modernissa yhteiskunnassa. Leo oli myös teologisempi paavi kuin Pius IX. Hän mm. ihaili Tuomas Akvinolaista ja julkaisi useamman Neitsyt Mariaa käsitelleen ensyklikan. Vuonna 1891 hän julkaisi ensyklikan Rerum Novarum, jossa edelleen tuomittiin mm. sosialismi ja kommunismi. Se oli kuitenkin merkki uudenlaisesta ajattelusta Vatikaanissa; monet sosiaalisesti aktiiviset katoliset ajattelijat saivat nimenomaan siitä pohjaa toiminnalleen. Leo XIII:n diplomaattisiin voittoihin kuului Pius IX:n kaudella Bismarckin Saksassa alkaneen antikatolisen Kulturkampfin rauhoittaminen.

Pius X:n kaudelta Chadwick nostaa esille erityisesti Ranskan tilanteen. Pius X:n linjana oli pitää periksiantamatta kiinni kirkon oikeuksista maallisia vallanpitäjiä vastaan. Ranskassa tästä asenteesta juontunut tilanne kärjistyi lopulta niin pahaksi, että kirkko ja valtio erotettiin v. 1905.

Kirjan loppuosassa Chadwick käy melko käsikirjamaisesti läpi kansallisuuden ja uskonnon suhteita Tirolissa, Puolassa, Espanjassa ja Portugalissa. Lisäksi hän käsittelee eri sääntökunnissa ja katolisissa yliopistoissa tapahtuneen kehityksen.

Mikko Ketola