Islamiin monipuolisesti ja asiantuntevasti keskittyviä tietokirjoja on viime vuosina julkaistu suomeksi kiitettävästi. Islamin historia, opinkappaleet ja muslimien elintavat ovat tulleet suomalaisille tutuiksi muun muassa Jaakko Hämeen-Anttilan lukuisien teosten ansiosta. Tietokirjojen lisäksi islamilaista maailmaa ovat valottaneet mielenkiintoisella tavalla myös muun muassa muistelmien ja matkakertomusten muotoon kirjoitetut kaunokirjalliset teokset. Jälkimmäiseen kategoriaan kuuluu myös vuonna 2001 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneen V.S. Naipaulin teospari Matka islamin maailmaan (1981, suom.1983) ja Islamin äärillä (1998, suom. 2003).

Vuonna 1932 Trinidadissa syntynyt Naipaul matkusti vuoden 1979 elokuussa seitsemäksi kuukaudeksi tutustumaan Iranin, Pakistanin, Indonesian ja Malesian islamilaiseen maailmaan. Kokemuksistaan hän kirjoitti matkakirjan Matka islamin maailmaan (Among the Believers), jossa hän tapaamiensa paikallisten henkilöiden elämäntarinoiden avulla kertoo seikkaperäisesti islamin vaikutuksesta erilaisten ihmisten arkielämään. Naipaul palasi samoille seuduille vuoden 1995 heinäkuussa aloittaen matkansa tällä kertaa Indonesiasta ja jatkaen Iranin ja Pakistanin kautta Malesiaan. Viisi kuukautta kestäneen matkan pohjalta syntyi edellistä teosta täydentävä ja syventävä jatkoteos Islamin äärillä (Beyond Belief – Islamic Excursions Among the Converted Peoples).

Islamin äärillä jakautuu neljään eri valtioista kertovaan osaan edeten kronologisesti Naipaulin matkustusreittiä pitkin. Teos alkaa Indonesiasta, jossa Naipaul ensimmäisenä tapasi edelliseltä matkaltaan tutuksi tulleen Imaduddinin, entisen poliittisen vangin, jolla nyt oli oma islamilainen tv-ohjelmansa ja vankka kannattajakuntansa. Naipaul kietoo Imaduddinin tarinan osaksi Indonesian yhteiskunnallista tilannetta keskittymällä muun muassa Imaduddinin vaikutusvaltaisen suojelijan, silloisen tiede- ja teknologiaministeri Habibien ja sitä kautta silloisen presidentti Suharton osaan Indonesian poliittisissa tapahtumissa. Naipaul kertoo myös Imaduddinin perustaman Muslimi-intellektuellien liiton vastapoolista, Wahidin johtamasta Nahdlatul Ulamasta, joka on islamilaisten pesantren-kyläkoulujen kattojärjestö. Indonesiasta kirjoittaessaan Naipaul tarkastelee fundamentalististen vaatimusten ohella myös islamin ja alueen varhaisempien uskontojen synkretismiä Sumatralaisissa kylissä, kampungeissa.

Iranissa Naipaul liikkui tällä kertaa teheranilaisen yliopisto-opiskelija Mehrdadin opastamana. Fundamentalistisesta vallankumouksesta oli kulunut viisitoista vuotta, lisäksi oli käyty kahdeksanvuotinen sota Irakia vastaan. Naipaulia kiinnostivat sodan jäljet Iranissa; hän kertoo paikallisia tarinoita marttyyreista, kuvaa pyhiinvaelluskohteiksi muodostuneita hautausmaita sekä sotaveteraanien lohduttomia kokemuksia. Naipaul kävi myös vallankumouksen hirttotuomariksi kutsutun ajatollah Sadeq Khalkhalin luona. Toisaalta Naipaulia kiinnosti myös paikallisten ihmisten arkielämän jatkuminen Iranissa. Hän muun muassa etsi käsiinsä ensimmäisellä matkallaan tapaamansa Tehran Timesin perustajan Parvezin, joka tosin vuosien aikana oli menettänyt lehden ja oli jatkuvasti vaikeuksissa. Parvezilta Naipaul kuuli myös Tehran Timesin toimittaja Jaffreyn kohtalosta. Intialaissyntyisen shiiamuslimi Jaffreyn unelma Iranin jami’at tauhidista, uskovaisten yhteisöstä, oli romuttunut ja lopulta hänen oli ollut paettava rajan läpi Pakistaniin.

Naipaul jatkaa vuonna 1947 Intiasta irtautuneen Pakistanin tilanteen tarkastelua samalla tavoin kuin ensimmäisessäkin matkakirjassaan. Hän kritisoi voimakkaasti runoilija Mohammed Iqbalin Pakistanin islamilaisen valtion perustusvaatimusta vuodelta 1930 pitäen tätä hyvin abstraktilla tasolla tehtyä vaatimusta Pakistanin kurjan nykytilanteen taustatekijänä. Naipaul kutsuu nykyistä Pakistania kartalta katoavaksi valtioksi, sillä valtion hallintoa ei ole kehitetty, sen sijaan kaiken odotetaan edelleen toimivan pelkästään sillä, että usko on voittanut. Voimaan astunut islamilainen laki on rajoittavaa ja ankaraa, ja vanhat epäviralliset järjestelmät ovat alkaneet nostaa päätään.

Kaiken taustalla on Naipaulin mukaan jatkuvasti kasvava fundamentalistinen tarve palata ”puhtaaseen islamilaiseen valtioon”, jonka esikuvana on profeetan johtama yhteisö 600-luvulla. Tämän abstraktin idean toteuttamiseksi oma menneisyys ja hindulainen Intia olisi täydellisesti torjuttava. Naipaul kuvailee tilannetta kertomalla muun muassa Karachin ja sitä ympäröivän Sindhin provinssin muslimisiirtolaisten (muhajirien) ja alueella jo aiemmin asuneiden ristiriidoista ja sissisodasta. Kaiken kaaoksen keskellä Naipaul kuitenkin törmää myös Pakistanissa samanlaiseen synkretismiin kuin Jaavallakin; islamiin on sekoittunut hindulaisia myyttejä ja vanhoja pyhiä paikkoja.

Naipaul päätti matkansa Malesiaan, jossa islaminuskoisia on tällä hetkellä noin puolet väestöstä. Kuten edelliselläkin matkallaan, Naipaul keskittyi Malesiaa leimaavaan malaijien muuttoliikkeeseen kampungeista kaupunkeihin ja tästä seuraavaan elämänmuutokseen. Häntä kiinnostivat myös muslimien nuorisoliikkeen toiminta sekä malaijien ja kiinalaisväestön suhteet. Naipaul päättää kirjansa kertomalla sukupolvien vaihtuessa tapahtuvista muutoksista. Hän kertoo kiinalais-indonesialaista alkuperää olevan bomohin (tietäjä-parantajan) elämäntarinan tämän muslimiksi kääntyneen pojan välittämänä. Lopuksi Naipaul kertoo näytelmäkirjailija Syed Alwin perheestä ja isän skitsofrenian sävyttämästä elämästä.

Kirjan keskeinen teema on Naipaulin mukaan se, miten jokainen islaminuskoinen ei-arabi on käännynnäinen. Naipaul kuvaa, kuinka käännynnäisen on muutettava maailmankuvaansa ja tuhottava menneisyytensä, kuinka käännynnäisen historiankuvan on muututtava ja hänen on luovuttava kaikesta omastaan. Islamin pyhät paikat ovat arabien mailla ja pyhä kieli on arabia. Yhteys omaan maahan ja vanhoihin perinteisiin katkeaa, ja historiasta tulee islamin historiaa. Tämä Naipaulin esipuheessa esittämä käsitys käännynnäisyydestä on kuitenkin yksinkertaistava, karrikoiva ja arvottava. Lisäksi se on välillä ristiriidassa teoksen sisällön kanssa, sillä matkustaessaan Indonesiassa, Iranissa, Pakistanissa ja Malesiassa ja tutustuessaan maiden kulttuureihin ja uskonnolliseen elämään Naipaul ei suhtaudu tapaamiinsa ihmisiin pelkkinä juurettomina käännynnäisinä, vaan kokonaisina ihmisinä joita hän yrittää ymmärtää. Nämä ihmiset kykenevät usein itse tarkasti analysoimaan islamin vaikutuksia, kuten Naipaulin tapaama pakistanilainen toimittaja Salman kuvatessaan pakistanilaisten keskuudessa suosittua arabialaisen syntyperän todistelua. Toisaalta tilanteen kompleksisuutta kuvaa myös teoksen joidenkin kertojaäänten kuvailema islamia, joka on syvästi paikallisten myyttien, rituaalien ja pyhien paikkojen sävyttämää.

Naipaulin suhde islamiin on siis selkeän kriittinen. Hän korostaa kuitenkin itsekin, että kyseessä on kirja ihmisistä, ei kirja mielipiteistä. Naipaul ei halua ryhtyä analyytikoksi, sen sijaan hän kertoo tarinoita omalla tarkkanäköisellä mutta inhimillisellä ja maanläheisellä tavallaan. Vaikka Islamin äärillä sisältääkin kolmisenkymmentä päähenkilöä, Naipaul kykenee sujuvaan ja ehyeen kerrontaan, jossa henkilöiden oma ääni pääsee esille. Näiden henkilökuvien välityksellä hän kykenee luomaan kattavan kuvan ihmisten elämästä, joka on tavalla tai toisella islamin läpileikkaamaa. Teos saa välillä myös henkilökohtaisempia muotoja, kun Naipaulin tarkastelee lapsuudenkokemuksiaan Trinidadissa ja vertailee islamiin kääntyneille maille ja Trinidadille yhteistä paikallisten pyhien paikkojen puuttumista ja sen vaikutusta ihmisten elämään.

Islamin äärillä on huolimatta Naipaulin varauksellisesta suhtautumisesta islamiin onnistunut teos. Kertojan jättäytyessä taka-alalle tarinat pääsevät oikeuksiinsa ja jättävät lukijalle tervetulleen tulkintojen mahdollisuuden. Naipaulin ehtymätön uteliaisuus on saanut aikaan (kaikessa lohduttomuudessaankin) viihdyttävän ja mielenkiintoisen teoksen. Kirja ei tarjoa eksaktia tietoa islamista kiinnostuneelle, päinvastoin siltä osin se jää usein ikävän pinnalliselle tasolle. Sen sijaan se tarjoaa lukukokemuksen, jossa erilaisten ihmisten elämäntarinoista rakentuu hyvin inhimillinen kuva elämästä haaveineen ja pettymyksineen.