Sisustuskirjallisuuden suosion syynä ei ehkä ole pelkästään tarve etsiä ideoita omaan kotiin, vaan myös uteliaisuus: on kiva nähdä, miten muut ihmiset asuvat. Julkkisten koteja esitellään lehdissä jatkuvasti, ja taiteilijakodeista on Suomessa tehty kirjoja vuosikymmenten ajan: Arvid Lydecken esitteli kuvataiteilijoiden koteja jo 1927. Hänellä on ollut ja on edelleen lukuisia seuraajia.

Anne Helttusen, Annamari Sauren ja Jari Suomisen teos liittyy siis pitkään jatkumoon, joskaan pelkästään kirjailijakoteja ja niiden asukkaita ei liene esitelty aiemmin. Tarkkaan ottaen kyse ei nytkään ole ”oikeista” kodeista, vaan kotimuseoista, siis paikoista joihin yleisö pääsee tutustumaan. Kirjailijoita on mukana 28, kaikki jo edesmenneitä, ja kohteita kaikkiaan 35.

Syntymäpirteistä työhuoneisiin

”Koti”-sana on ymmärretty sangen laajasti: mukana on syntymä- ja lapsuuskoteja ja aikuisiän asuntoja sekä kesämökkejä ja paikallismuseoiden interiöörejä, kuten Oulun museoon rakennettu Samuli Paulaharjun ja Tampereelta Urjalaan siirretty Väinö Linnan työhuone.

Kotina ei myöskään voine pitää Paltaniemen Eino Leino -taloa. Sehän valmistui vasta runoilijan satavuotismuistopäiväksi: talon ulkoasu noudattelee alkuperäistä Hövelön talon ulkoasua, mutta kalusteet on hankittu lähiseudulta, toki aikakautta kunnioittaen. Jonkin verran runoilijan irtaimistoa – joka alle 50-vuotiaana kuolleella ”kirjattomalla karjattomalla miehellä” oli sangen vaatimaton – on näytteillä.

Muutamat kirjan kohteet, kuten Kuopion keskustassa sijaitseva Minna Canthin Kanttila ja J. L. Runebergin Porvoon-talo, ovat melko tunnettuja, helposti saavutettavia ja avoinna ympäri vuoden. Osa taas avaa ovensa vain kesän ajaksi tai ainoastaan erikseen sovittaessa. Onpa yksi, Sarkia-seuran ylläpitämä Kaarlo Sarkian lapsuudenkoti Sastamalassa, niin kävijäystävällinen, että avaimet saa noutaa naapurista, jolloin harmaaseen hirsimökkiin ja sen vaatimattomaan kalustukseen voi tutustua omin päin, kaikessa rauhassa.

Hankalimmin tavoitettaviin kuuluu Anni Blomqvistin koti Ahvenanmaan Simskälässa. Saari on kiemurtelevan pikkutien ja kahden lossimatkan takana; Ålands Kulturstiftelsenin omistamaan paikkaan pääsee parhaiten omalla veneellä. Myös Tove Janssonin Klovharu, pieni kallioluoto Porvoon edustalla, on haasteellinen retkikohde. Se on avoinna vuosittain vain yhden viikon ajan.

Runebergin talo muuten kuuluu Suomen vanhimpiin kotimuseoihin: se avattiin kävijöille 1882, jolloin kansallisrunoilijan kuolemasta oli kulunut viisi ja Fredrika-vaimon kuolemasta kolme vuotta. Mauri Kunnaksen ansiosta talon tietävät nykyisin lapsetkin: seurassani ollut seitsenvuotias halusi nimenomaan nähdä ne runoilijan ampumien kettujen nahkat, jotka oli piirretty salin seinälle Koiramäen Martan vaiheita esittelevässä kirjassa.

Kansallisrunoilija J.L. Runebergin koti. Kuva: Porvoon museo

Simskäla tarjoaa työtiloja ja inspiroivan miljöön myös nykykirjailijoille: talon yläkerrassa on kaksi asuttavaa huonetta. Nils-Aslak Valkeapään Lássagámmia Pohjois-Norjassa Jäämeren rannalla käytetään niin ikään taiteilijaresidenssinä, asumiskausien välillä talo toimii museona. 

Matkavinkkejä ja tummanpuhuvia kuvia

Kirjan kuvat esittelevät taloja ulkoa ja sisältä, yksityiskohtia unohtamatta. Miljööstä ja esineistä kertovan tekstin lisäksi teoksessa on lyhyt kirjailijaelämäkerta ja henkilöstä riippuen vähän muutakin kyseiseen kirjailijaan liittyvää tietoa.

Aktiiviselle historian ja kirjallisuuden harrastajalle jokseenkin kaikki kirjan sisältämä informaatio lienee tuttua, mutta notkean journalistiseen tyyliin kirjoitetut tekstit on silti kiva lukea. Samalla voi ihmetellä sitä, miten ankeista oloista kotimaiset vanhemman polven kirjailijat ovat aikanaan jaksaneet ponnistaa opintielle. Toki joukossa on muutama sivistyssukujenkin vesa: komeimpaan kotiin lienee syntynyt Uusikaarlepyyn Kuddnäsin kartanon poika Zacharias Topelius, jonka kesämökkikin on 1800-luvun puolivälin olot huomioon ottaen melko näyttävä. Diplomaatinrouva Aino Kallas (omaa sukua Krohn) puolestaan viihtyi seurapiirielämän vastapainoksi kesäisin Hiidenmaan Kassarissa, vaatimattomassa ruokokattoisessa talossa, joka sekään ei ollut kirjailijan oma.

Olisi ollut mielenkiintoista nähdä kirjassa myös Eeva Joenpellon mahtava Sammatin talo jonka hän testamenttasi WSOY:n kirjallisuussäätiölle, mutta sehän ei ole museo, vaan yhden kirjailijan tai kirjailijaperheen vuorollaan asuttama yksityiskoti.

Kulttuurimatkailijan oppaana kirja toimii hyvin. Lopussa on kartta, johon on merkitty eri puolilla Suomea sijaitsevat kohteet ja useita ehdotuksia valmiiksi reiteiksi – ideana on, että omalla autolla pystyy kiertämään päivässä tai ainakin kahdessa useamman kohteen. Esimerkiksi Pirkanmaalla kulttuurituristi tutustuisi tuolloin Väinö Linnan työhuoneen ja Pohjantähti-trilogian hämäläismaisemien lisäksi Lauri Viidan, Kaarlo Sarkian ja F. E. Sillanpään koteihin. Oulusta voisi ajella Taivalkoskelle ja tulla Suomussalmen kautta takaisin, jolloin kierrokseen jäisivät Kalle Päätalon juuret Iijoen törmässä ja Taivalkosken kirjastoon rakennettu työhuone sekä Ilmari Kiannon Turjanlinna. Viimeksi mainittua ei tosin enää ole, mutta kirjailijan kotisaaressa riittää kyllä rakennuksia ja kaikenlaista kummallista nähtävää. Kesäinen sisävesilaivamatkakaan ei ole hassumpi.

Teoksen kolme ja puolisivuisessa lähdeluettelossa mainitut teokset johdattavat pitemmälle lempikirjailijan jäljille, ja kohteiden lähiympäristöön liittyvät lisävinkit sekä museoiden nettisivu- ja sähköpostiosoitteet sekä puhelinnumerot ovat hyvää palvelua lukijalle. Tämän tyyppinen tieto saattaa vanhentua muutamassa vuodessa, mutta ehkäpä matkailija hoksaa tarkistaa oppaan tiedot netistä?

Kirja on kauniisti taitettu ja kuvia on runsaasti, joten se toimii myös katselukirjana. Jäin kuitenkin ihmettelemään, miksi miltei kaikki kuvat – erityisesti sisänäkymät, mutta myös osa ulkokuvista – ovat niin tummia. Onko kirjapainossa tapahtunut jokin värivirhe, käyttäytyikö elegantin kellanharmaa painopaperi ennalta arvaamattomalla tavalla vai tavoitellaanko tummasävyisillä kuvilla arvokkaan oloista taiteellista vaikutelmaa? Varmastikin Aleksis Kiven kuolinmökissä ja Päätalon savusaunassa on hämärää, mutta olisiko esimerkiksi Sillanpään Töllinmäen tupaan voinut virittää muutaman studiovalaisimen, jotta sisustuksen yksityiskohdat erottuisivat paremmin?

Haltiakuusen alla on matka suomalaiseen menneisyyteen ja koko kansan tuntemien kirjailijoiden mielenmaisemiin. Tyylikäs ulkoasu tekee siitä vaikkapa lahjakirjan henkilölle, jonka kirjallista makua ei tarkoin tunne, mutta arvaa sen olevan kotimaisiin klassikkoihin päin kallellaan.