Collège de Francessa tutkijana toimiva Sabine Melchior-Bonnet on tarttunut kiehtovaan mutta tutkimuksellisesti laiminlyötyyn aiheeseen kirjoittaessaan teoksensa Kuvastin – Peilin historiaa. Esipuheessa samaisen Collège de Francen professori Jean Delumeau ilmaisee ihmetyksensä siitä, miten peileistä ei ole kirjoitettu tässä laajuudessa aikaisemmin, ja siinä mielessä Kuvastin on todella kaivattu ja odotettu kirja. Delumeau ottaa kuitenkin huomaamattaan esille toisen seikan, joka kuvaa tätä teosta yhtä hyvin kuin sen aiheellinen uutuus. Esiteltyään kirjan sisältöä ja antia hän toteaa: ”Nämä lainaukset ovat niukkoja välähdyksiä Sabine Melchior-Bonnet’n teoksesta. Lainauksiin pitäisi mahduttaa koko kirja – siksi se on luettava. Niin paljon tietoa ja kulttuuria kirja sisältää.” (s. 9.)

Sabine Melchior-Bonnet’lla on mukaansatempaava ja sujuva kirjoitustyyli, jota lukee mielellään. Aika ajoin hän tosin menee liioittelun ja hieman mystifioinninkin puolelle. Kuvastin-teoksessa hän käsittelee historiallisia kirjallisia aineistoja, kuten perinteisesti tieteellisessä tutkimuksessa on tehty, mutta lähdeaineiston löytämisen erinäisten ongelmien vuoksi (s.12-13) hän ottaa mukaan myös kaunokirjallisia sekä kuvataiteellisia lähteitä. Aineiston perustelu jää hieman epäselväksi ja heikoksi – Melchior-Bonnet ei esimerkiksi selitä tarkemmin lausetta ”Kaunokirjallisuuden runsaudensarvesta olen yrittänyt valita tärkeimmät tekstit” (s. 13).

Kirja jakautuu kolmeen osaan: Peilin alkutaival, Maaginen samanlaisuus ja Häiritsevä outous. Kirjan ensimmäisessä osassa kuvaillaan hieman salapoliisiromaanin tyyliin peilien valmistusta ainesosien, tekniikoiden, koneiden, työntekijöiden, valtioiden, monopolien sekä poliittisen kähminnän kautta. Aika ennen lasipeilejä sivuutetaan varsin pikaisesti muutamin huomautuksin – osin tämä johtuu Melchior-Bonnet’n mainitsemista aineistojen rajallisuuksista ja esteistä. Silti hieman pidempää pohdintaa peilien aikaisemmista vaiheista jää kaipaamaan. Ensimmäinen osa keskittyy sen sijaan kuvaamaan peilien valmistuksen kehitystä ja peilien yleistymistä ylellisyydestä välttämättömyydeksi. Poliittiset valtataistelut ja juonittelut Venetsian ja Länsi-Euroopan välillä nousevat teoksessa miltei elämää tärkeämmäksi kysymykseksi siitä, kuka saa valmistaa peilejä ja myydä niitä. Perusteellinen valmistuksen raportoiminen saattaa jäädä lukijan kannalta fragmentaarisiksi tiedonmurusiksi, ja kemiaa tai fysiikkaa tuntematon voi kyllästyä termistöihin ja prosesseihin sekä kokea ne hieman sekaviksikin. Tekstistä välittyy kuitenkin aiheeseen perehtyneisyys, ja yksityiskohtien kertominen havainnollistaa hyvin sitä, miksi peili oli niin arvokas ja haluttu.

Toinen osa, samoin kuin kolmaskin, siirtyy enemmän peilin sosiaalisten ja kulttuuristen merkitysten pohtimiseen. Maaginen samanlaisuus alkaa peilien tietoa välittävän luonteen käsittelyllä antiikista lähtien. Peiliä on käytetty niin itsetutkiskeluunkin kuin keskiajalla Jumalan etsimiseen ja jumalallista kohti pyrkimiseen sekä moraaliseen parannukseen. Peili edusti ihannetta ja tiedonlähdettä, kunnes renessanssin myötä peilin auktoriteetti mureni. Keskityttiin eroihin pikemminkin kuin samanlaisuuksiin, ja peili alkoi kertoa toisesta todellisuudesta. Yksilön sisäinen itsetutkiskelu sekä keskustelu korostuivat ja todellisuuteen alettiin suhtautua kriittisesti, kun objektiivisuuden sijalle astuivat perspektiivit, muuntelut, moninaisuudet. Samanaikaisesti tieteen kehittyminen vaikutti näkemistä ja peiliä koskeviin käsityksiin edesauttaen peilin mystisen luonteen hälvenemistä.

Samanlaisuuteen kuuluu olennaisesti jäljittely. Peilin merkitys opettajana ja kasvattajana nousi keskiajan jälkeen itsetutkiskelun sekä tapojen opettelemisen ja harjoittelemisen kautta. Sääntöjen ja normien mukaista käyttäytymistä ja olemista toistettaessa sekä jäljitellessä peili muuttui katsojaksi. Kun sosiaalisen hyväksynnän tavoittelussa sisäänpäin kääntyminen, yksilöllisyys ja itseen keskittyminen olivat tuomittavia, peilin kautta yksilö saattoi heijastaa omaa erityisyyttään samalla kun se oli väline samaisen yksilöllisyyden häivyttämiseen; yhtaikaa subjekti sekä korostui että hälveni. Sisäisen siinä missä ulkoisenkin näkökulmat olivat läsnä. Yksilö tuli tietoiseksi itsestään peilin kautta, mutta tämä tieto ei ollut objektiivista, sillä peiliin ei voitu enää katsoa puolueettomasti. Peilistä ei uskottu löytyvän jumalallisuutta, vaan peilin kuva oli sen mukainen miten sitä katsottiin. Kuva muuttui siten todellisuudeksi. Tämän vuoksi peili herätti myös ennakkoluuloja, sillä siihen saatettiin katsoa väärällä tavoin ja vääristä syistä: turhamainen katse ei nähnyt omia vikojaan.

Häiritsevä outous on teoksen kolmannen osan teema, joka viittaa peilin kääntöpuoleen. Peilissä on nähty paitsi Jumalan kuva ja tie itsensä kehittämiseen, myös valheita, viettelyksiä ja harhakuvia. Peilejä on käytetty taikuuden harjoittamiseen, mielikuvituksen kiihottamiseen, ylpeyden ja harhojen lietsomiseen. Peilit voivat aiheuttaa hulluutta ja näköaistin kautta turmeltua. Tämä peilailun negatiivisuus on usein liitetty naisiin: Eeva esitetään peilin kanssa korostaen hänen yhteyttään paholaiseen rikostoverina. Naiset kuvataan keimailevina, joutilaina, turhamaisina ja koristautuvina; naiset synnyttävät himon mutta omaavat myös salaista kauneutta. Turhuuden, uteliaisuuden ja teeskentelyn lisäksi peili myös paljastaa syntisen sielun ja kertoo lähestyvästä kuolemasta. Kaikki outous ei kuitenkaan ole näin pahaenteistä. Peileillä voi leikkiä, jolloin outous on vääristyneisyyttä ja heijastuksia. Oikea näkökulma ja tulkinta paljastavat kuvan salaisuuden kekseliään pohdiskelevalle sielulle – se voi olla tie toiseen todellisuuteen. Kuitenkin kuvajaisessa näyttäytyvä yllättävä ja salattu toiseus voivat hyökätä katsojaansa vastaan pirstoen, johtaen hulluuteen tai kuolemaan. Peilikuva voi muodostua kilpailevaksi kaksoisolennoksi, jonka varjossa subjekti hajoaa, katoaa ja kyseenalaistuu. Ihminen on hauras katsoessaan peiliin, sillä hän näkee oman haavoittuvuutensa.

Kirja käy näin läpi peilin elämänkaarta ylellisen lasipeilin synnystä arkisemmaksi itsetutkiskelun ja sosiaalisen esittämisen välineeksi. Se kuvaa peilin merkitystä ihmisen identiteetille kehittävänä ja opettavana esineenä, mutta mikäli sitä ei pystytä hallitsemaan, myös pahaan katoamisella ja vääristymisellä uhkaavana outona toisena; se kuvaa yhtä paljon peilejä kuin inhimillisyyttä ja ihmisyyttä. Ensimmäinen osa on enemmänkin deskriptiivistä pohjustusta ja alustusta pohdiskelevammille toiselle ja kolmannelle osalle. Ne sisältävät tärkeitä näkökulmia ja hyviä oivalluksia, jotka uhkaavat peittyä ja monesti eksyvätkin detaljien luetteloihin. Melchior-Bonnet nostaa aineistoaan esille jatkuvasti, mikä toisaalta on havainnollistavaa, toisaalta ylitsevyöryävää. Abstraktiot ja teoreettiset havainnot eivät nouse konkretian yläpuolelle, vaan ne esitetään samanarvoisina ja kerrotaan samalla tavoin kuin vaikkapa kaunokirjallisen aineiston referaatit. Yksityiskohtia ei koota yhteen, vaan ne jätetään irralleen. Peilin historiasta kertova Kuvastin on silti valtava tietopaketti peilin olemuksesta, rakenteesta, luonteesta, käytöstä ja suhteesta ihmiseen – sinänsä jo arvokas katsaus inhimilliseen todellisuuteen. Kirjan alussa mainitaan kirjoittajan tehneen useita teoksia arjen kulttuurihistoriasta. Melchior-Bonnet’n kirjoitustyyli sopiikin tällaiseen kirjoittamiseen vieden lukijan mukanaan tekstiin. Toinen kysymys onkin mitä käteen jää kirjan lukemisen jälkeen: jääkö anti kutkuttaviin mutta irrallisiin yksityiskohtiin. Kirja sopii viihdyttäväksi kuriositeettilähteeksi – jollaisena sitä on käytetty esimerkiksi Helsingin Sanomissa Marja Haapion peilejä käsittelevässä artikkelissa ”Kertokoon kuvastin” 19.11.2004 (s. D1) – kenelle tahansa lukijalle, ja se on ilmeisesti kirjoitettukin laajemmalle lukijapiirille soveltuvaksi. Halutessaan tai varta vasten etsiessään siitä voi kuitenkin saada helposti irti syvempiäkin ajatuksia. Tämä kirjan luonne sopii oivallisesti sen aiheeseen: peiliäkin voi katsoa sekä vilkaisten pinnallisesti – tai syventyen kuvajaiseen, reflektoiden omaa itseään.