Luonnontiedettä ja kulttuurihistoriaa

Kaksi tohtoria, kulttuurihistorioitsija Hannele Klemettilä ja kasvibiologi Laura Jaakola ovat kirjoittaneet näyttävän tietokirjan Mansimarjasta punapuolaan: Marjakasvien kulttuurihistoriaa. Erityisesti keskiajan elämään ja kulttuuriin perehtynyt Klemettilä on väitellyt Leidenin yliopistossa ja toimii tutkijana Lontoon yliopiston Birkbeck Collegessa. Jaakola on marjojen terveysvaikutteisiin yhdisteisiin erikoistunut kasvibiologi, joka tutkii ja opettaa Oulun yliopistossa.

Marjojen kulttuurihistoria ilahduttaa sekä sisällöllään että esteettisellä ulkoasullaan marjojen ystäviä, jotka löytävät siitä paljon uutta ja kiinnostavaa luonnontieteellistä ja kulttuurihistoriallista tietoa. Ruokareseptejäkin teoksesta löytyy runsaasti. Niitä on hauska lukea, vaikkei ryhtyisi kokeilemaan. Eräiden ohjeiden mukaisia herkkuja ei edes voi valmistaa; tekemättä jää esimerkiksi pihlajanmarjapata, sillä siihen tarvittavia vasikanaivoja ei ainakaan Suomessa ole saatavilla.

Kirjoittajat paneutuvat sekä villien että viljeltyjen marjojen maantieteeseen ja typologiaan, marjoihin ravintona ja rohtoina sekä myyttien ja metaforien aineksina. He tarkastelevat myös marjojen esteettistä käyttöä. Värikkäät piirrokset täydentävät tyylikkäästi tekstiä, mutta marjoja ennestään tuntematon henkilö tuskin pystyy niiden perusteella yhtään marjaa identifioimaan. Mikään tunnistusopas tämä teos ei olekaan, sillä esipuheessa kirjoittajat sanovat päätarkoituksensa olevan tuoda ilmi, mitä marjat ovat eri aikoina ihmisille merkinneet, sekä kuvata ihmisten monipuolista suhdetta marjoihin niin käytännön kuin symbolisen ajattelunkin tasolla. Lajit voi onneksi tarvitessaan varmistaa jonkin luonnontieteellisen teoksen värivalokuvista.

”Pieni ottaa marjan maasta, mutta pitkä ei tähtiä taivaalta” -otsikolla tekijät johdattavat lukijan teokseensa, jossa he selvittävät marjakasvien historiaa ja käyttötapoja eri aikoina ja paikoissa, mutta etupäässä Pohjolassa ja länsimaissa. He ovat otsikoineet kaikki kirjan luvut sekä proosallisella otsikolla että kansanperinteestä tai taiderunoudesta poimitulla lausahduksella. Ensimmäisessä, ”Oma maa mansikka, muu maa mustikka” -luvussa tekijät käsittelevät marjojen luokittelua ja määrittelyä, lisääntymistä, marjojen tietä metsästä puutarhoihin sekä nykyisiä kasvuympäristöjä. ”Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista” -luvussa he selvittävät marjojen käyttöä ruoissa ja juomissa eri aikoina sekä säilömistä ja kaupallistamista. He muistuttavat myös väheksytyistä ja unohdetuista marjoista.

Marjarohtoja käsittelevässä luvussa – ”Tuleppa tuonenmarja, tuleppa lemmonmarja” – kirjoittajat perehdyttävät lukijan marjojen käyttöön lääkinnässä antiikista nykypäiviin asti sekä myrkyllisten marjojen historiaan. Myös marjojen esteettinen käyttö saa oman lukunsa: ”Kävin kukkana kujilla, vaapukkana vainioilla”. Kirjoittajat selvittävät siinä, miten marjakasveja on hyödynnetty kosmetiikassa, värjäyksessä, kankaiden ja esineiden kuoseissa ja koristelussa, kodeissa ja puutarhoissa, kuvataiteessa ja kuvituksessa.

”Mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun” -luvun kirjoittajat omistavat sillekin, miten marjoja on käytetty symboleina ja metaforina myyteissä, kirjallisuudessa ja populaarikulttuurissa. He päättävät teoksensa ”Kasvoi maahan marjanvarret, kukat kultaiset keolle” -luvulla luomalla katsauksen marjatutkimuksen nykytilaan luonnontieteissä sekä humanistisella alalla. Kirjan lopussa on vielä marjojen ABC eli luettelot syötävistä luonnonvaraisista ja viljellyistä marjoista sekä vähän hyödynnetyistä ja myrkyllisistä marjoista. Julkaisuluettelo ja marjahakemisto täydentävät kokonaisuutta.

Miljoonia kiloja ahoilta, kankailta ja soilta

Marjoja löytyy erilaisilta paikoilta. Puolukka ja mustikka kasvavat kangasmailla ja karuilla rämeillä mäntyjen ja kuusten seuralaislajeina. Kirjoittajat toteavat, että vadelma ja ahomansikka viihtyvät koivuvaltaisissa sekametsissä ja lehtimetsissä, mutta ainakin lapsuudesta muistan, että mansikat kasvoivat aurinkoisilla ja aukeilla paikoilla, useimmiten kiviraunioiden liepeillä, missä oli myös kyykäärmeitä, ja vatut kasvoivat tienpientarilla ja entisillä hakkuuaukioilla, missä marjastaja kompastui helposti kantoihin ja juurakoihin. Kaikki tietänevät, että lakkoja ja isokarpaloita saa etsiä soilta. Kun tekijät toteavat, että juolukoita ja riekonmarjoja löytyy tuntureilta, voi moni lukija lisätä omasta kokemuksesta, että juolukoita kasvaa rämeiden laitamilla Etelä-Suomessakin. Vaikka villit tyrnit kasvavat edelleen meren rannoilla ja saarissa, marjastaja selviää vähemmällä vaivalla, kun poimii jalostettuja lajeja lähiviljelmältä tai torilta. – Kaiken kaikkiaan Klemettilä ja Jaakola esittelevät kirjassaan noin 80 luonnonvaraista ja viljeltyä marjakasvia, joista puolensataa on syötäviä.

Ihmisten lisäksi myös kanalinnut kiiruna, metso, pyy, riekko ja teeri syövät marjoja. Nisäkkäistä niitä pistelevät poskeensa ainakin ahma, karhu, kettu, metsäkauris, orava ja myyrät. Jokainen puutarhan omistaja tietää, että myös rastaat, harakat ja sorsat verottavat puutarhamarjojen satoa, vaikka kirjoittajat eivät noita ”varkaita” mainitsekaan. Puutarhansa antimet ihmiset yleensä koettavat kerätä talteen, mutta metsämarjoista jää suurin osa metsiin. Puolukkaa suomalaiset poimivat ahkerimmin, noin 100 miljoonaa kiloa vuosittain lähinnä omiin tarpeisiinsa. Kaupallisesti tuosta määrästä hyödynnetään vain kymmenesosa. – Toivottavasi ilmastonmuutos ei tulevaisuudessa kovin verota metsiemme ja soittemme marjasaaliita.

Klemettilä ja Jaakola tietävät, että pohjoisissa oloissa kasvaneet marjat sisältävät runsaasti polyfenoleja, vitamiineja, kivennäisaineita ja aromeja. He väittävät myös, että esimerkiksi mustikan nykyinen suosio perustuu tietoon suotuisista terveysvaikutuksista. No, luulenpa, että marjojen syöminen on suomalaisille itsestään selvyys, luonnollinen ja jokapäiväinen asia. Ne, jotka ovat ennenkin mustikoita syöneet, syövät niitä tutkimustiedoista riippumatta. Mutta marjametsistä vieraantuneetkin ovat nyt saaneet hyvän motiivin nautinnoilleen. Uskon, että useimmat suomalaiset syövät marjoja, koska ovat ”aina” niitä syöneet, koska ne ovat hyvänmakuisia ja koska marjametsässä on kiva käydä.

Me suomalaiset nautimme marjoja etupäässä tuoreina, pakastettuina, hillottuina ja mehustettuina. Pakastaminen on nykyisin vaivattomin säilömistapa, joka on yleistynyt 1960-luvun lopulta lähtien. Se säilyttää vitamiinit, värin, aromin ja marjojen rakenteen parhaiten. Suomalaiset suosivat myös höyrymehuja, joiden valmistaminen käy kätevästi ”mehumaijoilla”. Harva tietää, että ensimmäiset mehustimet tulivat Suomeen jo 1930-luvulla Saksasta. Marjoja voi säilöä myös kuivaamalla, umpioimalla ja upottamalla raikkaaseen veteen, mutta kovin moni ei taida enää näitä säilömistapoja harrastaa. Kuivattujen marjojen suosio näyttää tosin viime aikoina kasvaneen, ja niitä saa kaupoista. Savustaminen ja hapattaminen, joista kirjassa myös mainitaan, lienevät useimmille aivan tuntemattomia säilöntätapoja, mutta monet osaavat tehdä marjoista viiniä tai likööriäkin.

Aikojen kuluessa on eri marjojen suosio vaihdellut ainakin Keski-Euroopassa. Klemettilä ja Jaakola kirjoittavat peräti muodeista. Suomessa en muodeista puhuisi, sillä täällä on pikemminkin poimittu ja käytetty sitä, mitä luonto on kulloinkin antanut, ja säilötty niillä menetelmillä, joita kulloinkin ovat voineet käyttää: 1600-luvulta lähtien yleistyneen sokerin ansiosta on hilloaminen onnistunut, umpiointikattilat ja kotitalousneuvonta ovat varsinkin 1950-luvulla innostaneet umpioimiseen ja 1960–1970-luvulta lähtien pakastimet ovat tehneet syväjäähdytyksestä muodikasta – jos muodista halutaan puhua.

Rohtoja, kauneutta, myyttejä ja metaforia

Ihmiset ovat käyttäneet marjakasveja varmaan jo ”aikojen alusta” lähtien sekä yrttilääkintään että  kaunistamiseen. Kummastakin on tietoja jo muinaisilta egyptiläisiltä, ja nykyisin marjojen erilaisia käyttömahdollisuuksia ja terveysvaikutuksia tutkitaan ahkerasti. Maallikkokin uskoo mielellään, että karpalo ja puolukkamehu ehkäisevät virtsatietulehduksia, että mustikka ja mustaherukka suojaavat silmiä ja parantavat heikentynyttä hämäränäköä  ja että marjat nostavat hyvän HDL-kolesterolin määrää. Sekin tekisi mieli uskoa, että mansikat ja mustikat ehkäisevät aivotoiminnan rappeutumista myös ihmisellä – ei vain vanhenevilla rotilla – ja että eri marjat ehkäisevät ruokatorven ja paksunsuolen syöpää muillakin kuin koe-eläimillä. Houkutteleva on myös ajatus, että puolukka-, lakka-, vadelma-, mansikka- ja mesimarjauutteet toimisivat ”rasvasieppareina”, jotka estävät rasvamolekyylien imeytymistä elimistöön vaikuttamalla haiman toimintaan. 

Kosmetiikkateollisuus hyödyntää marjakasveja luonnollisuuteen ja luonnonmukaisuuteen vedoten. Se käyttää mm. niiden siemenöljyjä, lehtiä, terälehtiä ja mehua. Myös kotikauneudenhoitoon käyvät marjakasvien kukat, lehdet sekä survotut ja kokonaiset marjat. Kirjaan painetun ohjeen mukainen hunajalla maustettu vadelma-kermanaamio kuulostaa niin herkulliselta, että sen söisi mieluummin kuin sivelisi kasvoilleen.

Marjat ovat saaneet sijansa vertauskuvallisessa ajattelussa sekä antiikin jumaltarustossa ja klassisessa kirjallisuudessa että Pohjolan uskomusperinteessä ja sanataiteessa. Ne ovat kuuluneet kansaomaisiin satuihin, lauluihin, runoihin, loruihin, sanontoihin ja vertauksiin. Marjat ovat löytäneet tiensä myös kuvataiteisiin ja jopa kevyen musiikin sanoituksiin.

* * *

Mansimarjasta punapuolaan sisältää varsinaisen tekstin ohessa vielä parikymmentä tietolaatikkoa eri marjalajeista ja niiden käytöstä sekä monista marjoihin liittyvistä aiheista. Näitä tietoiskuja on mm. Elias Lönnrotin Flora Fennica -teoksesta, keskiajan yrttikirjoista, miesten ja naisten marjoista, marjakasvien kukkaiskielestä sekä valtiollisista ja juhlallisista symbolimarjoista.

Kirjan historiallisista sekä kaunokirjallisista ja kansanperinne-esimerkeistä tulee hakematta mieleen, että teksti on laadittu myös Suomea laajempia markkinoita silmällä pitäen. Englanniksi käännettynä teos tavoittaisikin moninkertaisen lukijakunnan. Silti tekijät olisivat voineet tähän suomenkieliseen teokseensa kääntää tai ottaa valmiina käännöksinä runot, lorut ja sanonnat, jotka he ovat nyt jättäneet alkukielisiksi. – Kaikki suomalaiset eivät sentään vielä osaa englantia.

Painovirheitä, joita monissa nykykirjoissa on viljalti, ei Klemettilän ja Jaakolan kirjasta kovin monia löydy. Siksi jäinkin ihmettelemään, onko Pehr Kalmin Turun Hirvensalossa sijaitsevan tilan nimessä painovirhe, kun tekijät väittävät sen olevan ’Sipisalo’. Turkulaiset toki tietävät sen olevan Sipsalo. Silmään pistää myös marjojen ABC-luettelossa ’hjorton’ (p.o. hjortron).

Mansimarjasta punapuolaan: Marjakasvien kulttuurihistoriaa on ulkoasultaan kaunis ja houkuttaa lukijaa. Mutta oudon tahmeat kannet pysäyttävät lukijan ja saavat ihmettelemää, halutaanko niillä ehkä välittää jokin viesti. Maallikko ei myöskään ymmärrä, miksi kirjan teksti on painettu suorastaan kartongille. Kustantaja olisi säästänyt melkoisen summan painattamalla teoksen kevyemmälle paperille, ja lopputulos olisi voinut olla lukijan kannalta miellyttävämpi – ainakin ohuempi ja kevyempi.