Adam Hochschildin teos Kuningas Leopoldin haamu on yksi viime vuosien kohutuimmista Afrikan historiaa käsittelevistä teoksista. Englanninkielinen alkuteos ilmestyi vuonna 1998, joten olikin jo korkea aika saada teos myös suomeksi. Hochschild käy kirjassaan käsiksi teemoihin ja ihmiskohtaloihin, jotka maailma oli jo unohtanut. Kuningas Leopoldin haamun lähtökohtana voisi tavallaan pitää Joseph Conradin pienoisromaania Pimeyden sydän. Siirtomaa-ajan Kongon historiaa luodatessa törmää lähes väkisin Conradin teoksen teemoihin. Hochschild kertoo, miten hänen yliopistossa romaanista tekemänsä luentomuistiinpanot olivat ”täynnä tuherrusta freudilaisista painotuksista, myyttien heijastumisista ja sisäisistä visioista” (s. 12). Hochschild kehottaa kuitenkin lukemaan Conradin teosta kuvauksena yhdestä maailman lähihistorian suurista joukkomurhista. Tämän joukkomurhan syitä, kulkua ja seurauksia Hochschild kirjassaan selvittää.

Johdannon ja prologin jälkeen kirja jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa, ”Kävellen tuleen”, pureutuu syvälle Kongon riiston taustoihin. Aluksi Hochschild käsittelee Henry Morton Stanleyn tutkimusretkeä Kongo-joella ja Belgian kuninkaan Leopold II:n pakkomiellettä hankkia siirtomaa miltä tahansa maailman kolkalta. Lyhyesti sanottuna, Leopoldin palkattua Stanleyn loppuvuonna 1878, Kongon veren sakeuttama keitos olikin jo valmis syntymään. Toki Leopoldin oli vielä hankittava kansainvälinen tunnustus Kongon vapaavaltiolle ja selvittävä Berliinin konferenssin diplomaattisista kuvioista, mutta kuten muillakin eurooppalaisilla oli tapana, aikomus kaapata jotain Afrikasta naamioitiin epäitsekkyyden verhoon – kolonialistinen valloitus saatiin paperilla näyttämään aikansa suurimmalta humanitaariselta hankkeelta, jonka tarkoituksena oli siis viedä ”sivistystä” Afrikkaan. ”Sivistystä” vietiinkin sitten Kongoon oikein urakalla pääasiassa ruoskien ja tuliaseiden voimalla, afrikkalaisia panttivankeja ottamalla ja pakottamalla väestö töihin käsien katkaisemisen tai surmaamisen uhalla. Hochschild käsittelee raakuuksia riittävästi tehdäkseen selväksi sen, mistä Kongon vapaavaltiossa oikeastaan oli kyse. Toimilupayhtiöt tyhjensivät ensin Kongon norsunluusta. Kumin kysynnän kasvaessa 1890-luvulla Kongon asukkaat sitten pakotettiin kumipuiden kimppuun. Kuten Hochschild osoittaa, koko järjestelmä perustui sotilaalliseen voimaan ja väestön orjuuttamiseen.

Kirjan toinen osa, ”Kuningas ahdingossa”, keskittyy 1900-luvun ensimmäiseen suureen kansainväliseen ihmisoikeusliikkeeseen, joka syntyi Englannissa vastustamaan hirmutekoja Leopoldin hallinnoimassa Kongossa. Pääosaan nousevat liikkeen organisaattori E.D. Morel ja brittikonsuli Roger Casement. Hochschildin mukaan Morel käytti kaiken tarmonsa saattaakseen suuren yleisön tietoisuuteen sen, että Kongon olemassaolon perustana oli tietoinen ja järjestelmällin orjatyö. Tätä työtä edesauttoi Morelin erinomainen kyky saattaa Kongosta kerätyt tiedot julkisuuteen. Roger Casement puolestaan tuli tunnetuksi matkastaan sisämaahan, kauaksi ylös Kongojokea, vuonna 1903. Miehet ystävystyivät, ja Casementin taivuttelemana Morel vuoden 1904 alussa perusti Congo Reform Associationin. Järjestön tukijoiksi Morel keräsi vaikuttavan joukon lordeja, jaarleja, liikemiehiä, kirkonmiehiä ja parlamentaarikkoja. Liike levisi myös Yhdysvaltoihin, jossa sen tukijana toimi muun muassa Mark Twain.

Hochschild joutuu myös väistämättä arvioimaan kysymystä, kuinka moni kongolainen kuoli Leopoldin hallinnon aikana. Pahimman verenvuodatuksen syyhän oli raakakumin kysynnän huima kasvu. Koska tarkkoja lukuja on mahdoton esittää ja arviotkin ovat karkeita, Hochschild keskittyy ansiokkaasti keskustelemaan syistä, jotka vaikuttivat voimakkaasti väestökatoon Kongon pahimmalla kaudella eli pitkään kestäneen kumibuumin aikana. Väestökadon syinä Hochschild pitää yhtä tai useampaa neljästä toisiinsa läheisesti liittyvästä osatekijästä: tappaminen; nälkiintyminen, uupumus, heitteillejätöt; taudit; ja syntyvyyden romahdus. Lisäksi Hochschild pohtii oleellista kysymystä siitä, saiko Congo Reform Association mitään pysyvää aikaiseksi. Belgian valtiohan joutui ostamaan Kongon Leopoldilta – kaupat tehtiin maaliskuussa 1908 – ja rahat revittiin suurimmaksi osaksi Kongolta itseltään. Pakkotyö jäi ennalleen ”omistajan” vaihduttua ja sitä sovellettiin kaikenlaiseen työhön – myös kaivostyöhön, joka laajeni maassa I maailmansodan jälkeen. Kuitenkin uudistuksia Kongoon ajanut liike alkoi kuihtua vuoteen 1910 mennessä, ja Kongosta tulleiden raporttien sävy muuttui toiveikkaammaksi. Lopulta Morel ilmoittikin liikkeen voitosta kesäkuussa 1913 ja vuosisadan ensimmäinen maailmanlaajuinen ihmisoikeusliike tuli päätepisteeseensä. Pakkotyö toki jatkui Kongossa ja muuallakin Afrikassa ainakin II maailmansodan päättymiseen asti (kts. Cooper 2000).

Kirjan suurimpana vahvuutena on se, että Hochschild hallitsee erinomaisesti laajan Kongoa käsittelevän lähdeaineiston ja on saanut siitä valtavasti irti. Siirtomaa-ajan Kongon historian kirjoittamista hankaloittaa se, että Kongoa käsittelevät arkistot, paitsi Brysselissä myös Kongossa, hävitettiin suurimmaksi osaksi vuonna 1908 hallinnon siirtyessä Belgian valtiolle. Muistitieto-aineistoa ei ole aiheesta ja ajanjaksosta myöskään liiemmälti kertynyt. Hochschild on paljolti velkaa – kuten hän itsekin kiitoksissa myöntää – belgialaiselle historiantutkija Jules Marchalille, jonka neliosainen Kongon historiaa 1876-1910 käsittelevä teossarja on edelleen kattavin yleisesitys aiheesta. Erinomaisen ansiokkaana pidän sitä, että Hochschild käsittelee laajasti (esim. ss. 136-137, 290-295) eri sanomalehdissä esiintynyttä kirjoittelua Kongon kysymyksistä. Samalla Hochschild, joka opettaa journalistista kirjoittamista Kalifornian yliopistossa Berkeleyssä, onnistuu nostattamaan esiin ikuisen kysymyksen median objektiivisuudesta. Kuningas Leopold tosin mobilisoi osan aikakauden sanomalehdistä puolelleen lahjonnan keinoin.

Hieman jäi ihmetyttämään Hochschildin useaan otteeseen kirjassa toistuva valitus – jonka kirjailija on myös haastattelussa tuonut esiin (HS 28.10.2004) – suuresta vaikeudesta tavoittaa kongolaisten oma ääni. Vaikka kongolaisten tuottamia kirjallisia lähteitä ajanjaksolta ei olekaan säilynyt, kirjan sivuilta voi usein lukea ”afrikkalaisia ääniä”, jotka joku lähetyssaarnaaja tai siirtomaavirkailija on merkinnyt ylös. Hochschildin tapa suhtautua lähteisiinsä heijastelee useiden historioitsijoiden skeptistä suhtautumista lähetyssaarnaajien ja tutkimusmatkailijoiden raportteihin, joita on pidetty propagandistisina ja kulttuurisesti ylimielisinä. Toisaalta Meredith McKittrick on osoittanut, että afrikkalaisten omaa ääntä kuullaan hyvinkin usein esimerkiksi lähetyssaarnaajien kirjeissä ja päiväkirjoissa. McKittrick on muistuttanut, että lähetyssaarnaajat eivät tuottaneet raporttejaan yksin, vaan luottivat tietoon, jonka paikalliset asukkaat heille kertoivat. Toisin sanoen, lähetyssaarnaajat eivät kirjoittaneet pelkästään siitä, minkä näkivät, vaan myös sen, minkä kuulivat. (McKittrick 2003).

Vaikka Hochschild kirjansa lopussa toteaa, että Afrikan historia on ”lähes pelkkää hiljaisuutta” (s. 366), on teos itsessään osoitus siitä, että hiljaisuus on pääasiassa ihmisten mielissä. Uraauurtavat Kongon aluetta käsitelleet historioitsijat, etupäässä tietenkin Jan Vansina, ovat jo useita vuosikymmeniä osoittaneet, että Afrikan menneisyys kyllä puhuu niille jotka malttavat kuunnella. Hochschildin teos on erittäin tärkeä ja sen pitäisi olla pakollista luettavaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita Afrikan historiasta, siirtomaiden valloittamisesta ja ihmisoikeus-kysymyksistä. Vaikka kirja onkin raakuuksia kuvatessaan raskasta luettavaa, Hochschild osoittaa myös sen, että missä tahansa vääryyksiä esiintyykin, ihmiskunnassa syntyy aina vastavoima näille julmuuksille. Tuo vastavoima on kenties suurin toivomme ja voimavaramme.

Viitteet:

Cooper, Frederick 2000. "Conditions Analogous to Slavery: Imperialism and Free Labor Ideology in Africa." Teoksessa Cooper, F., Holt, T.C. ja Scott, R.J.: Beyond Slavery: Explorations of Race, Labor, and Citizenship in Postemancipation Societies, ss. 107-149. Chapel Hill: University of North Carolina Press.

HS – Helsingin Sanomat 28.10.2004, Inka Kovanen, ”Kirjailija liittää nykyisen Irakin näennäisvaltioiden pitkään sarjaan”, Adam Hochschildin haastattelu.

McKittrick, Meredith 2003. “Capricious Tyrants and Persecuted Subjects: Reading between the Lines of Missionary Records in Precolonial Northern Namibia.” Teoksessa Sources and Methods in African History: Spoken, Written, Unearthed, ss. 219-236. Toim. Toyin Falola ja Christian Jennings. Rochester: University of Rochester Press.