Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian yliopistonlehtori Panu Pulma on kirjoittanut ajankohtaisen tutkimuksen Pohjoismaiden romanipolitiikasta 1500-luvulta nykypäivään. Kirjan keskiössä on Suomen, Ruotsin, Tanskan ja Norjan valtioiden ja niiden edeltäjien etnopolitiikka, joskin kirjassa painottuu selvästi Suomen osuus. Kirja on jatkoa sekä Pulman omalla aihetta koskevalle tutkimustoiminnalle että laajemmalle kiinnostukselle kotimaisia (marginalisoituja) vähemmistöjä kohtaan. Toinen tuore julkaisu aihepiiristä on Antti Häkkisen, Panu Pulman ja Miika Tervosen toimittama ”Vieraat kulkijat – tutut talot: Näkökulmia etnisyyden ja köyhyyden historiaan Suomessa” (SKS, 2005), jossa on mukana vähemmistöjä laajemmalla spektrillä.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja helppolukuinen. Se jakautuu kahdeksaan lukuun, joissa käsitellään romanien tuloa Pohjoismaihin ja sitten etnopolitiikan vaiheita neljässä maassa, joista Suomea siis käsitellään sivumääräisesti eniten ja perusteellisimmin. Kirjan lopussa Pulma hahmottelee aineistonsa perusteella neljä eri periodia romanipolitiikassa. Tutkimus perustuu monipuoliseen arkisto- ja kirjalliseen aineistoon sekä jossakin määrin myös haastatteluihin, etenkin viime vuosikymmenien osalta. Tekstin ohessa on myös julkaistu uudelleen joitakin vanhoja kuvauksia romaneista, kuten Kristfrid Gananderin tutkielma vuodelta 1780. Kirjan lopussa on 17-sivuinen englanninkielinen tiivistelmä.

Vanhimmat merkinnät romaneista Euroopassa löytyvät 1000-luvun taitteessa ja seuraavina vuosisatoina näitä ”Egyptin pakolaisia” löytyy jo eri puolilta maanosaa. Pohjoismaihin romanit ovat saapuneet lähinnä kahdessa erässä. 1500-luvulla Keski-Euroopasta ja 1800-luvulla Itä-Euroopasta. Aluksi uusiin tulokkaisiin suhtauduttiin myönteisesti, mutta nopeasti he löysivät tiensä yhteiskunnan marginaalista. Erityistä epäluuloa on kohdistunut alusta pitäen kiertävään elämäntapaan, vaikka aikaa myöten monet löysivät itsensä ainakin osittain pysyvämmin paikoilleen asettuneina. Mielikuvat kuitenkin säilyivät. Vuosien varrella romaniväestöä on kutsuttu lukuisin eri nimin, joihin lukeutuvat mm. ’tattari’, ’mustalainen’ ja näiden erikieliset muunnokset (s. 14-15, 108). Romani vakiintui nimityksenä vasta 1900-luvun loppupuolella.

Kirjassa toistuvat muutamat keskeiset huolenaiheet romaneihin suhtautumisessa, jotka eivät ole aivan vieraita edelleenkään. Kiertävä elämäntapa koettiin jo varhain uhkana ja se oli omiaan luomaan mitä eriskummallisimpia arveluja romanien yhteiselämästä. Myöhemmin yleistyneiden assimilaatiopyrkimysten lähtökohtana olikin kiertämisen lopettaminen, jotta sitominen yhteisiin arvoihin ja tavoitteisiin mahdollistuisi. Erityinen huoli kohdistui kuitenkin lapsiin. Esimerkiksi monesti suunnitellut ja välillä myös toteutetut lasten pakkohuostaanotot muistuttavat kiusallisen paljon nykypäivän sosiaalihuollon huolta maahanmuuttajanuorten kohtaloista. Lisäksi (tieteellinen) tutkimus nousee keskeiseksi kontrollimekanismiksi, joka auttaa viranomaisia seuraamaan tilannetta ja hahmottelemaan sopivia toimenpiteitä. Tosin tutkimusten jälkeen raportit usein unohtuivat virkamiesten pöytälaatikoihin, mikä ei ole edelleenkään tavatonta.

Panu Pulma tiivistää kirjansa analyysin viimeisessä kappaleessa romanipolitiikan periodeihin, jotka eivät ole kuitenkaan olleet täysin selvärajaisia, eivätkä aikanansa kiistattomia. Niissä on Pulman mukaan ollut kaksi vastakkaista päälinjaa: a) pyrkimys pitää romanit yhteiskunnan ulkopuolella ja b) romanien integroiminen. Ensimmäinen vaihe kesti 1520-luvulta 1600-luvun puoliväliin, jolloin romaneja tarkasteltiin vierasmaalaisena irtolaisryhmänä, jotka suljettiin valtion ja kirkon ulkopuolelle. Toisessa vaiheessa (1600-luvun puolivälistä 1800-luvun puoliväliin) romanien kiertävä elämäntapa koettiin ongelmana, mutta yhteiskuntarakenteita raotettiin. Etnisyys ei sinänsä ollut ongelma, vaan elämäntavan sopimattomuus sääty-yhteiskuntaan. Kolmannessa vaiheessa (1860-luvulta 1960-luvulle) voimistuivat pyrkimykset assimiloida romanit osaksi valtaväestöä ja samalla romanit rodullistettiin. Neljännessä vaiheessa (1960-luvulta nykypäivään) keskiöön nousi etninen herääminen ja vähemmistöoikeudet. Suoranaisesta assimilaatiosta on luovuttu ja sen sijaan pyritty löytämään tapoja integroida romanit osaksi yhteiskuntaa mm. koulutuksen, asuntopolitiikan ja valistuksen keinoin. Samalla on syntynyt uudenlainen riippuvuus hyvinvointiyhteiskunnan palveluista. Muodostuuko ”normaaliuden” hinnaksi syrjäytyminen?

Kirjassa nousee usein esille romanipolitiikan sitoutuminen kansainvälisiin trendeihin ja muihin laajoihin muutoksiin, kuten kaupungistumiseen. Samalla teos muistuttaa kuinka eri maiden tilanteen ovat vaihdelleet samoista impulsseista huolimatta. Tämä on hyvä pitää mielessä myös tänä päivänä, kun puhutaan globalisaatiosta ja ylikansallisista vaikutteista niin politiikan, talouden kuin kulttuurinkin alueilla. Poliittisen rakenteet ja politiikka itsessään ovat aina kontekstisidonnaisia, eikä ulkoisia vaikutteita koskaan omaksuta sellaisinaan, vaan ne suodattuvat kansallisten ja paikallisten rakenteiden, tilanteiden ja toimijoiden kautta.

Viime vuosikymmenten aikana eurooppalaisten instituutioiden, kuten Euroopan Unionin ja Euroopan Neuvoston, merkitys on kasvanut huomattavasti. Jopa niin, että Pulma toteaa suomalaisen ja pohjoismaisen romanipolitiikan muuttuneen ”täysin riippuvaiseksi” näiden instituutioiden linjauksista (s. 194). Tilanne on sama monissa uusissa maahanmuuttajapoliittisissa linjauksissa, kuten vuoden 2004 Yhdenvertaisuuslaissa. Vaikutelmani ajankohtaisesta kotimaisesta etnisyystutkimuksesta on kuitenkin se, että näiden eurooppalaisten instituutioiden vaikutusta ei ole vielä laajamittaisesti ymmärretty. Poikkeuksiakin toki löytyy (mm. ihmisoikeustutkimus ja politiikan tutkimus), mutta etnisyystutkimuksen valtavirrassa eurooppalainen ulottuvuus loistaa poissaolollaan ja – ehkä hieman paradoksaalisesti – sen sijalle on nousemassa yleinen transnationaalisten tai ylirajaisten suhteiden tutkimus. Kyse lienee viime kädessä eri näkökulmien tasapainosta, mutta ainakin makrotason muutosten ymmärtäminen ilman eurooppalaisten toimijoiden huomioista jäänee auttamattomasti vajaaksi.

Vaikka kirja keskittyy selkeästi romaneihin ja etnopolitiikkaan, ja on siinä mitä erinomaisin, niin ainakin minulle jäi sellainen vaikutelma, että tekijä olisi voinut hieman laajentaa tulkintakehikkoaan. Etenkin vertailu saamelaisiin sekä mahdollisesti muihin vähemmistöihin olisi voinut syventää etnopolitiikan ymmärtämistä. Aihepiiriä on toki kommentoitu jonkin verran pitkin kirjaa, mutta systemaattisempaan vertailuun kirjoittaja ei ole lähtenyt. Samoin itsenäisen Suomen maahanmuuttajapolitiikasta olisi voinut löytää kiinnostavia yhtymäkohtia.

Arvostelijoiden toiveiden tynnyri on tunnetusti loputon, mutta etnopolitiikan laajempi pohdiskelu olisi kyllä paikallaan, koska Suomi on parhaillaan käymässä läpi uutta ”etnistymisen” vaihetta. Ajankohtaista maahanmuutto- ja etnisyyskeskustelua vaivaa tietty historiattomuus ja melko suruton angloamerikkalaisen tutkimuksen omaksuminen, johon kotimainen, historiaan ankkuroitu teoreettinen analyysi toisi tervetullutta perspektiiviä. Panu Pulmalla, Antti Häkkisellä ja kumppaneilla olisi mitä erinomaisin tilaisuus laajentaa reviiriään, ja vaikka viitteitä tästä pyrkimyksestä on jo jonkin verran ollutkin, niin näkökulmia ei vielä ole suinkaan ammennettu tyhjiin. Pulman kirjan viimeinen kappale nostaa esille etnisyyspolitiikan sisältyvän essentialismin, mutta siitä on vielä pitkä matka monipuoliseen, kriittiseen analyysiin.

Kokonaisuudessaan Panu Pulman katsaus Pohjoismaiden romaneihin ja etnopolitiikkaan on erinomainen tutkimus, joka helppolukuisuudessaan tullee nopeasti vakiinnuttamaan paikkansa aihepiirin vakiotekstinä. Toivottavasti kirja löytää lukikuntansa, sillä siinä olisi aineista pienimuotoiseksi suomalaisen, historiallisen etnisyystutkimuksen bestselleriksi.