Kustaa H. J. Vilkuna ei ole Euroopassa eikä Suomessa ensimmäinen, joka on kirjoittanut kirjan peruukin historiasta. Ranskassa ilmestyi ensimmäinen julkaisu tekotukista jo 1690-luvulla, kun peruukit olivat miesten huippumuotia, ja lisää historioita ilmestyi 1700- ja 1800-luvulla. Mutta Vilkuna on ensimmäisenä laatinut matrikkelin Ruotsin valtakunnan peruukintekijöistä. Tämä 1670-sivuinen kokonaisuus, Ruotsin peruukintekijät 1648–1810 ilmestyi Suomen Sukututkimusseuran Vuosikirjassa 2021, ja se valaisee peruukin pohjoista historiaa hiusalan ammattilaisten ammatillisten elämäkertojen kautta. Peruukintekijöiden lisäksi noihin ammattilaisiin kuului kisällejä, oppipoikia, kampaajia, peruukintekijöiden vaimoja ja leskiä. Matrikkelista on iloa varsinkin sukututkijoille ja muille historiasta kiinnostuneille. Myös Vilkunan toistaiseksi julkaisematon käsikirjoitus ”Tanskan ja Norjan peruukintekijät, kampaajat, puuterintekijät ja hiuskauppiaat” löytänee pian tiensä julkisuuteen.

Suurelle yleisölle mielekkäämpää luettavaa on kuitenkin Vilkunan tietokirja Liiat hiuxet: Miesten muodin kulttuurihistoria, jonka tekijä kirjoitti matrikkelin laatimisen rinnalla. Kirjan nimen hän sai Daniel Jusleniuksen (1676–1752) sanakirjasta, Suomalaisen Sana-Lugun Coetus (1745). Siinä Juslenius antaa ruotsin peruk-sanan vastineeksi ’lijat  hiuxet’. Toinen hauska vaihtoehto olisi ollut Christfried Cananderin (1741–1790) käännös Nytt Finskt Lexicon -sanakirjassa (1787) –’hius-lakki’. Esimakua peruukki-kirjasta Vilkuna antoi 2019 ilmestyneessä artikkelissaan Peruukki, puuteri ja varhaismoderni mies Arja Turusen ja Anna Niiranen toimittamassa teoksessa Säädyllistä ja säädytöntä: Pukeutumisen kulttuurihistoriaa renessanssista 2000-luvulle.

Vilkuna osoittaa kirjassaan, että peruukin eurooppalainen historia kesti melkein kaksi vuosisataa, 1620-luvulta 1800-luvun alkuun. Miesten peruukki ja kampaus liittyi kulttuurisena, sosiaalisena, poliittisena ja taloudellisena ilmiönä moniin muihin aikakauden ilmiöihin, ainakin kulutukseen, sukupuoleen, taloudelliseen muutokseen, poliittiseen kulttuuriin ja ammatillistumisen historiaan.

Jotta voisi syvällisesti ymmärtää peruukin ja miesten kampauksen yhteiskunnallista ja kulttuurista merkitystä, tarvitaan Vilkunan mielestä kokonaisvaltaista historiakriittistä tarkastelua, jossa paneudutaan peruukkeihin, peruukki- ja kampausalan ammattilaisiin sekä näiden ja asiakkaiden väliseen kanssakäymiseen. Pitää myös selvittää ilmiön rooli politiikassa ja sosiaalisessa elämässä, miehuullisuuden rakentamisen eri muotoja, etikettiyhteiskunnan säätelyä, eri yhteiskuntaryhmien suhtautumista peruukkeihin sekä peruukkiin liittyviä kulttuurisia tapoja ja esineitä. Samalla aukeaa varakkaiden keikarien ja pönäköiden poliitikkojen sekä arvonsa tuntevien professoreiden ja muiden opettajien peruukkikulttuuri.

Kaikkiin noihin seikkoihin Vilkuna paneutuu kirjansa 16 luvussa, joille hän on antanut hauskoja otsikoita, esim. ”Politisoitu päälaki”, ”Peruukkiköyhälistö”, ”Herrat puuterituoleillaan”. Lukujen pituus vaihtelee kuudesta sivusta yli kolmeenkymmeneen. Tekijä ei jaa lukuja otsikoituihin osiin, vaan erottaa asiakokonaisuudet toisistaan kolmella tähdellä (***). Kun alaotsikoita ei ole, lukija saa keksiä niitä itse tähtien tilalle hahmottaakseen kerronnan etenemistä.

Liiat hiuxet on aiheeltaan hyvin visuaalinen teos. Sen vuoksi harmittaa, ettei kuvatoimitukseen ole panostettu kunnolla, sillä kuvien määrä ei korvaa laatua. Olisin suonut, että kirjasta olisi tehty monivärinen ja suurikokoisempi ja että sen melkein sadasta harmaa-valkoisesta kuvasta – myös kirjan teksti on harmaata – olisi karsittu pois ne, jotka muistuttavat paljon toisiaan, ja tarkkaan valituista kuvista olisi tehty suurempia, jotta yksityiskohdatkin erottuisivat ilman suurennuslasia. Myös monien kuvatekstien informatiivisuudessa on toivomisen varaa; läheskään kaikissa ei kerrota, mikä peruukki kullakin herralla tai rouvalla on päässään.

Suurin osa Vilkunan kirjan kuvista on peruukkiherrojen maalattuja tai piirrettyjä muotokuvia. Kuvien joukossa on myös muutamia perhe- tai muita ryhmäpotretteja, peruukkipäisten naisten muotokuvia, pilakuvia ja erilaisten sosiaalisten tilanteiden kuvauksia sekä pari ammattikunnan sinettiä, yksi kalottiperuukki ja muutama puuterituoli. Vain Kustaa III:n kaksi muotokuvaa viereisillä sivuilla on riittävän isoa, yli puolen sivun korkuista. Kuninkaalla on kuvissa eri asu, mutta sama peruukki, joten toinen kuva olisi joutanut pois.

Teoksen lopussa on viitteet luvuittain sekä vakuuttava lähdeluettelo: dokumentteja 13 arkistosta, viisi sivua painettuja lähteitä, virallisjulkaisuja ja lähdejulkaisuja, kolme sivua aikalaiskirjallisuutta, noin 15 sivua tutkimuskirjallisuutta sekä 27 lehteä ja aikakauskirjaa. Ilmeisesti maallikkolukijaa säästääkseen tekijä ei esittele aineistoaan kirjan alussa vaan vasta viimeisessä luvussa. Maallikko ei siitä kovin paljon piitannekaan, mutta tutkijoille ja historian harrastajille lähdetiedoista on iloa. Valitettavasti tästä kuten monesta muustakin tietokirjasta puuttuu hakemisto, jonka laatiminen vie melkoisesti aikaa, vaivaa ja painosivuja (= rahaa).

Vilkuna kirjoittaa tiukkaa asiaa. Tekstissä on paljon faktoja, nimiä ja vuosilukuja, jotka ovat tarpeen yhtenään muuttuvan ilmiön asettamiseksi ajallisiin ja kulttuurisiin yhteyksiinsä. Lukijan ei  tarvitse heti ruveta googlailemaan mainittujen henkilöiden elinvuosia.

Ranskalainen villitys

Peruukeista tuli jo 1620-luvulla Ranskan muotitietoisten miesten ”pääkappaleita”, ja uusi muotivillitys levisi nopeasti eri puolille Eurooppaa, Yhdysvaltoihin ja ympäri maailmaa. Myös pohjoisessa Ruotsissa otettiin mieluusti mallia Pariisista, mihin voitiin matkustaa haistelemaan uusia tuulia ja hankkimaan uusia kuontaloita. Ranskalaisia peruukkeja kauppasivat myös ranskalaiset peruukintekijät, joita saapui Tukholmaan jo 1640-luvulla; ainakin osa heistä lienee ollut uskonvainoja pakenevia hugenotteja. Peruukintekijöitä alettiin vaatia Suomeenkin jo vuosisadan puolivälissä. Ruotsissa ensimmäisinä rupesivat peruukkia käyttämään muutamat aateliset ja valtaneuvokset, ja varsin pian Pohjolan muutkin säätyläiset ja porvarit omaksuivat Ranskan aristokratian suosimia kulutustottumuksia osaksi omaa elämäntapaansa, niin että siihen alkoi kuulua yhä enemmän vaatteita, ruokaa, juomaa, esineitä, huvituksia ja palveluja.

Vielä 1660-luvulla tekotukat noudattivat ajan hiusmuotia, jossa hartioille ulottuvat hiukset kammattiin keskeltä jakaukselle. Pitkistä kiharoista koottu korkea allongé-peruukki oli muotia 1660-luvulta aina 1740-luvulle asti. Quarré- eli carré- eli neliöperuukki, jossa pitkät kiharat laskeutuivat neljänä ryöppynä hartioille ja pitkälle selkään, sekä pitkä ja pöyheäkiharainen espanjalainen peruukki olivat korkeinta muotia 1670- ja 1680-luvuilla, mutta niitä käytettiin myöhemminkin.

Ranskalaisten miesten peruukit kohosivat korkeammalle ja muuttuivat muhkeammiksi, kun naiset alkoivat 1680-luvulla käyttää korkeaa hiuslaitetta, fontangia. Ajan myötä kehitettiin yhä uusia peruukkimalleja. Ruotsissa peruukit eivät saavuttaneet naisten suurta suosiota, vaan naisia viehättivät enemmän irtohiukset ja hiuslisäkkeet, joilla kampausta voitiin kohentaa. Porvariston ja talonpoikaiston naisia taas kiinnostivat häätilaisuuksien tukkalaitteet. Kokkolan kirkkoherra Jakob Chydeniuksen (1703–1766) perukirja paljastaa, että hän hankki omin varoin pappilaansa morsiusperuukin lainatakseen sitä tarvitseville. Luultavasti aika moni tarvitsi, sillä morsiamen hiukset oli tapana leikata hääpäivänä; ehkä suortuvat myytiin saman tien peruukintekijöille.

Miesten puolipitkät kihara- ja solmuperuukit tulivat muotiin 1710–1720-luvulla. Matkoilla ja arkisin oli lyhyeksi leikattu pyöröperuukki kätevä; varsinkin porvaristo suosi sitä 1700-luvun puolivälissä. Pussi- eli kukkaroperuukki oli muodissa 1760–1770-luvulta 1810-luvulle asti; sitä käyttivät varsinkin tuomarit ja kauppiaat. 1700-luvun lopulla olivat muotia letti-, piiska- ja kankipalmikkoperuukit.

Tieto tekotukista levisi valmiiden peruukkien ja peruukintekijöiden lisäksi myös kirjallisuuden välityksellä. Vuonna 1690 ranskalainen teologi Jean-Babtiste Thiers (1636–1703) julkaisi yli 400-sivuisen teoksen peruukin muinaishistoriasta ja kirkollisesta käytöstä. 1750-luvulla pariisilainen asianajaja Jean-Henri Marchand (k. 1785) puolestaan irvaili muodikkaan peruukki-ilmiön kustannuksella kirjoittamalla salanimellä ”tutkielman” L’Enciclopédie perruquiere. Se oli tieteen parodia peruukeista, peruukintekijöistä ja heidän valistuneista asiakkaistaan, ja se suututti filosofi Voltairen ja muutkin valistusajattelijat.

Ruotsalaisetkin olivat ajan hermolla. Tukholmassa kirjailija ja kuninkaallisen kanslian kanslisti Carl Torpadius (1729–1764) julkaisi 1754 yhteenvedon peruukin merkityksestä ja roolista porvarillistuvassa yhteiskunnassa kirjoitelmassaan ”Peruquens beskrifning” Våra försök II -teoksessa. Hän kuvasi siinä peruukin yhteiskunnallisen ja kulttuurisen monitahoisuuden; hän myös oivalsi peruukin yhtenäistävän kantajiensa joukkoa.

Peruukkien käytön jatkuvasti lisääntyessä ja laajetessa ranskalainen historioitsija ja lakimies Guillaume François Roger Molé (1742–1790) kirjoitti 1770-luvulla parikin teosta ranskalaisen muodin ja peruukkien kehityksestä sekä peruukintekijöiden asemasta. Pohjois-Saksassa historioitsija ja kirjakauppias Christoph Friedrich Nicolai (1733–1811) puolestaan laati historiantutkimuksen ja kirjallisuuden perusteella lähes 200-sivuisen ja runsain kuparipiirroksin varustetun teoksen, Über Gebrauch der falschen Hare und Perrucken in alten und neuen Zeiten (1801), jossa hän yhdisti peruukit taidehistoriaan. Åbo Tidningin toimittaja teki tämän teoksen tunnetuksi Suomessakin kirjoittamalla siitä 11.4.1803 artikkelin ”Perukernas historia”, jossa hän kehui Nicolain kirjaa kunnolliseksi historiantutkimukseksi.

Peruukki- ja puuterisääty

Ruotsin valtakunnassa peruukit olivat jo 1600-luvun lopulla arkinen asia, vaikka niitä eivät suinkaan hyväksyneet tai käyttäneet kaikki miehet. Maalaisrahvasta ja muutamia kiihkeitä vastustajia lukuun ottamatta suuri osa aikuisista miehistä ja poikasistakin painoi päähänsä ”liiat hiuxet” 1700-luvun kuluessa. Papit vastustivat aluksi peruukkia siveettömänä ja moraalittomana kapineena, mutta omaksuivat sen kuitenkin varsin pian ja tekivät siitä välttämättömyyden. Lopulta peruukkia käyttivät aateliset, papit, porvarit, opettajat, professorit, virkamiehet, sotilaat ja säätyläisten lakeijat. Myös kauppiaat ja käsityöläiset sekä heidän oppipoikansakin pyrkivät peruukkisäätyyn. Lait, asetukset, säännöt sekä kulttuuriset, poliittiset ja sosiaaliset arvostukset ja tavat muokkasivat, vahvistivat ja kasvattivat rahvaasta erottuvaa joukkoa.

Kuten Vilkuna osoittaa, miehen pääpuolen järjestely, käsittely ja sääntely muodostivat yhden tärkeimmistä yhteiskunnallisista erottelun välineistä. Kansa jaettiin peruukkipäihin ja peruukittomiin. Peruukkia kuului käyttää kaikissa tilanteissa, missä sen kantaja saattoi joutua tekemisiin perheen ulkopuolisten henkilöiden kanssa, siis kaduilla, toreilla, virastoissa, varastoissa, viinituvissa, kapakoissa, ravintoloissa, päivällisillä, illallisilla, kerhoissa, seuroissa, kirkossa, yliopistossa, häissä, hautajaisissa, hovijuhlissa, oopperassa, teatterissa ja gaaloissa. Peruukki-ilmiö säteili vaikutustaan kaikkialle, kun miesten tukkalaitteiden ympärille rakentui monitahoinen taloudellisen, poliittisen ja sosiaalisen toiminnan sekä kulttuuristen tapojen ja arvostusten verkosto.

Ennen kuin miehet rupesivat 1600-luvulla käyttämään peruukkeja, he huiskivat hiuksiinsa puuteria, jotta pää ei olisi hikoillut. Pian he huomasivat, että hiusten leikkaaminen lyhyeksi ja hyvin huollettu peruukki helpottivat oloa. Kohta he alkoivat puuteroida peruukkejaankin hikoilun estämiseksi. Puuterin avulla herrasmiehet hajustivat ja värjäsivät päätään. Siitä, mikä pieneliöiden kuhina puuteroidussa tukassa tai peruukissa kävi, en välitä kirjoittaa.

Puuteritehtailijat ja maustekauppiaat jauhoivat puuteria vehnä- tai papujauhosta, munankuorista, jauhetuista liitupiipuista, perunatärkkelyksestä ja jopa kuivatusta jäkälästä. Pariisissa oli tarjolla erisävyisiä ja parfymoituja puutereita; kellertävä puuteri oli siellä muodissa varsinkin 1700-luvun puolivälissä. Ruotsissa useimmille kelpasi valkoinen, harmaa tai musta puuteri. 1740-luvulla peruukin käyttäjä kulutti puuteria 2,1–8,5 kiloa (!) kuukaudessa. Määrän hinnaksi saattoi kertyä jopa 10 taalaria. Summan kohtuullisuutta tai kohtuuttomuutta ei lukija voi päätellä, koska Vilkuna ei anna vertailukohdaksi mitään muita jokapäiväisiä menoja. Summa lienee kuitenkin ollut suuri, sillä monet puuterin käyttäjät köyhtyivät pahasti.

Kun valtion jatkuvasti tyhjää kassakirstua yritettiin täyttää ylellisyysveroilla, keksittiin myös peruukkivero 1710, jolloin ei vielä olut tietoa peruukki- ja puuterivillityksen laantumisesta. Talonpojat kannattivat veroa, jota heidän ei tarvinnut maksaa, koska he eivät peruukkeja käyttäneet. Peruukkimiehet ja -naiset saivat 1747 maksettavakseen myös puuteriveron, kun vehnäjauhojen kulutus kasvoi hälyttävästi. Kaikkein kiihkein puuterivimma vallitsi Ruotsissa 1740–1760-luvuilla.

Vilkuna kertoo puuterin tiimoilta myös hauskan anekdootin. – Kreivitär Eva de la Gardie (1724–1786) kirjoitti 1748 tekemiensä tutkimusten pohjalta 4-sivuisen artikkelin siitä, miten perunasta voidaan valmistaa puuteria. Hänen kokeidensa mukaan tärkkelys pannaan nahkapussiin, jota puristellaan ja puriste siivilöidään hienosilmäisen sihdin läpi puuteriksi. Näin säästyy kallista vehnää. Jo samana vuonna tämä loistava keksintö tuotti Evalle nimityksen Ruotsin tiedeakatemian jäseneksi ensimmäisenä naisena. Emme saa tietää, auttoiko asiaa se, että Evan puoliso, kreivi Claes Ekeblad (1708–1771) oli tiedeakatemian jäsen.

Herrasmiehen aamupäiväoperaatio

Yksi peruukkeihin liittyvä erikoinen sosiaalinen ja kulttuurinen ilmiö oli Ludvig XIV:n toilettirituaali, jota Pohjolankin eliitti alkoi matkia vaatimattomammin muodoin. Todelliset herrat – ja rouvatkin – hoitivat tärkeät asiansa, erityisesti taloudenpitoon liittyvät tehtävät pukeutumistoimiensa yhteydessä aamupäivällä klo 10:n ja 12:n välillä. Kun peruukkimestari tai lakeija kampasi, kohensi ja puuteroi peruukkia, he istuivat puuterituolissaan peruukkipaita tai -viitta hartioillaan ja teetä tai kahvia siemaillen. Peruukki oli kaiken keskipisteessä.

Peruukin omistaja tarvitsi ja keksi puuterin säilyttämiseen, mittaamiseen ja käyttämiseen monenlaisia esineitä, jotka lueteltiin henkilön kuoltua hänen perukirjassaan. Niiden määrä, muoto ja arvo vaihteli omistajan varallisuuden ja näyttämishalun mukaan. Oli kaappeja, rasioita, lippaita, laatikoita, pusseja, puntareita, vaakoja, sihtejä, pumppuja, liinoja, huiskia ja veitsiä. Veistä muuten käytettiin puuterin kaapimiseen kasvoilta!

Yksi puuterointi päivässä ei tekotukalle riittänyt, vaan iltapäivällä ja illalla peruukkia oli taas tupsuteltava. Silloin herrasmies hankkiutui luottomestarinsa verstaaseen, josta osa saattoi olla sisustettu salongin tapaan viihtyisää oleskelua varten. Siellä mestari voi puuteroinnin ohella ajella asiakkaansa parran ja tarjota kahvia tai muutakin juotavaa. Verstas voi olla myös tietotoimisto, jossa asiakkaat vaihtoivat kuulumisia.

Jatkuvassa käytössä peruukit vaativat myös huoltoa, kampaamista, korjaamista, kohentamista ja muodistamista. Tuntuu oudolta, että Vilkuna mainitsee vain yhdessä kohdassa peruukkien pesun eikä pohdi asiaa sen enempää. Emme siis saa tietää, miten tekotukan pesu tapahtui tai kuka sen teki. Syöpäläisistä ja täikammoista tekijä sentään kertoo useassa paikassa.

Peruukintekijät ja muut ammattilaiset

Versailles’n hovissa oli jo 1600-luvun puolivälissä kymmeniä peruukintekijöitä, ja 200 pariisilaista peruukintekijää sai 1673 privilegiot ammatinharjoittamiseen. Varsin pian, jo 1690 tienoilla, perustettiin myös Tukholman peruukintekijäin ammattikunta, joka valvoi jäsentensä etuja. Yksitoista muutakin Ruotsin kaupunkia sai oman ammattikuntansa 1700-luvulla. Nämä olivat Göteborg 1702, Upsala 1729, Malmö 1730, Jönköping ja Norrköping 1740, Karlskrona 1760, Kalmar ja Linköping 1770-luvulla, Turku 1778 sekä Örebro ja Gävle 1780. Tukholmassa oli enimmillään 48 mestaria ja Turussa 5. Ammattikunta voitiin perustaa, kun paikkakunnalla oli ainakin 3­–4 mestaria. Peruukkimestareista oli Ruotsissa pula 1600-luvun lopulla ja 1700-luvun alussa. Silloin monet mestarit menestyivät ja vaurastuivat, mutta vuosisadan mittaan ammattilaisia alkoi olla liikaa.

Peruukin valmistaminen, kampaaminen ja kähertäminen vaativat ammattitaitoa, jonka oppimiseen kului vuosia. Mestari, kisälli ja oppipoika hoitivat peruukkiverstaassa erilaisia tehtäviä. Oppipoika teki kaikkein vaatimattomimpia askareita ja tarvitsi 4­–5 vuotta, ennen kuin pääsi suorittamaan kisällintutkintoa. Kulloinenkin peruukkimuoti määräsi sen, millainen näyte kisällin oli annettava ammattikuntansa edessä. Hän sai valmistaa peruukkeja mestarin alaisena, mutta pääsi harjoittamaan ammattia itsenäisesti vasta sitten, kun oli antanut taidoistaan ja tiedoistaan vielä vaativamman mestarinäytteen ja sopiva mestarin paikka oli vapautunut.

Ammattikunta ratkaisi, monelleko mestarille kaupungissa oli tilaa. Kisällinkirjan saadakseen oppipojan oli tehtävä kampaus ja valmistettava mestarin ohjauksessa muodikas peruukki, ja mestarinkirjaa varten kisälliä voitiin vaatia tekemään jopa kolme peruukkia kuukauden sisällä.

Paikkakunnasta riippuen mestareilla oli verstaassaan vaihteleva määrä oppipoikia ja kisällejä, ehkä myös kisälliin verrattava hiusten punojatar. Myös mestarin vaimo saattoi työskennellä miehensä rinnalla ja jatkaa leskeksi jäätyään ammatissa; leskien odotettiin kuitenkin avioituvan taitavan kisällin kanssa, joka suorittaisi mestarin näytteen ja ryhtyisi jatkamaan verstaan johdossa. Naiset eivät kuitenkaan voineet suorittaa kisällin eivätkä mestarin tutkintoa.

Peruukkien valmistamiseen tarvittiin monia raaka-aineita, joista näkyvimmät olivat ihmisen hiukset, vuohen karvat, hevosen jouhet tai lampaan villat. Tarvittiin myös ohutta pohjaverkkoa, asennusnauhaa,  puuvilla-, villa- ja  silkkilankoja sekä puuvillaista tai villaista vuorikangasta. Näistä aineksista mestari apujoukkoineen muotoili halutun mallisen tukkalaitteen asiakkaan päänmuotoisen ja -kokoisen puisen peruukkitukin päällä. Peruukin valmistamiseen kului yhden miehen työaikaa toista viikkoa ja kahden henkilön hiukset tai vastaava määrä muita karvoja.

Peruukkimestarit tarvitsivat monien muiden ammattilaisten, mm. leipurien palveluksia ja tuotteita. Puusepät tekivät heille peruukkitelineitä, puuterituoleja ja työkaluja, sepät työkaluja, kutojat ja räätälit puuteritakkeja, -viittoja ja -paitoja, hatuntekijät peruukkimyssyjä, kultasepät puuteriaskeja ja -rasioita, kammantekijät erilaisia kampoja sekä hajuste- ja puuteritehtailijat hajusteita ja puuteria. Peruukintekijät toivat lisäansioita myös ulkomaankauppiaille ja merenkulkijoille, jotka toivat maahan ulkomaisia hiuksia, puuteria, hajusteita ja silkkiä. He työllistivät myös kangas-,  hattu- ja rihkamakauppiaita sekä maustekauppiaita. Kotimaassa hevosten, lampaiden ja vuohien omistajat tuottivat halpojen peruukkien raaka-aineita. Kalliimpia aineksia olivat aidot hiukset. Koska ulkomaiset hiukset olivat kalliita, peruukintekijät lähettivät maaseudulle erityisiä kierteleviä hiuksenostajanaisia. Nämä halusivat erityisesti vanhojen naisten pitkiä valkeita suortuvia, mutta ostivat myös morsianten hääpäivänä leikattuja hiuksia.

Kun peruukkien käyttö väheni 1700-luvun lopulla, oli tekijöitä jo liikaa. Peruukkityö ei riittänyt takaamaan hyvienkään mestareiden toimeentuloa, sillä verstaan ylläpitäminen sekä raaka-aineiden ja työvälineiden hankkiminen vaati varoja. Tilannetta vaikeutti vielä se, että lukuisat asiakkaat teettivät töitä jatkuvasti luotolla eivätkä välttämättä koskaan maksaneet velkojaan. Kun peruukin käyttäjien määrä jatkuvasti väheni 1700-luvun kuluessa, aloittelevat peruukintekijät saattoivat kouluttautua jollekin toiselle alalle, ja mestarit turvautuivat erilaisiin sivuelinkeinoihin tai vaihtoivat alaa. Moni vanha peruukkimestari vietti loppuelämänsä suorastaan rutiköyhänä ja joutui turvautumaan hätäapuun.

Eroon liioista hiuxista

Yhä useammat ruotsalaiset miehet alkoivat 1700-luvun mittaan pitää puuteroitua peruukkia käsittämättömänä turhamaisuutena, joka vei miesten vähäiset varat ja tuhlasi holtittomasti myös valtakunnan varoja. Lehdistössäkin esitettiin ankaraa kritiikkiä tekotukkia ja niiden käyttäjien tuhlailevaa elämätapaa sekä taloudellisia menetyksiä kohtaan. Ensimmäisinä peruukeista luopui nuoriso, aliupseerit ja maanmittarit sekä heidän jälkeensä virkamiehet ja porvarit. Nekin miehet, jotka eivät enää käyttäneet puuteroitavaa peruukkia, saattoivat vielä puuteroida hiuksiaan tai levittää niihin hiusöljyä ja hajustettua rasvaa, joten kampaajien palveluksia tarvittiin edelleen.

Ranskassa suuri vallankumous 1789 koitui peruukin ja polvihousujen kohtaloksi. Ruotsin hovissa luovuttiin pian Kustaa III:n kuoleman (1792) jälkeen lähes kokonaan peruukeista, pään puuteroinista sekä peruukintekijöiden ja kampaajien palveluista. Kustaa IV Adolf (1778­–1837; kuningas 1792–1809) hylkäsi peruukin 1800-luvun alussa. Rahvaan elämää eivät sen paremmin hovin kuin säätyläistenkään hiusmuodin muutokset hetkauttaneet.

Suuret herrat olivat 1600- ja 1700-luvulla nostaneet palvelijansa peruukkisäätyyn, jotta näiden tukkalaite viestisi isännän asemaa. Tuntuu melkein surkuhupaisalta, että herrat luopuivat itse peruukeista vuoden 1800-tienoilla, mutta pakottivat miespalvelijansa käyttämään edelleen peruukkia ja polvihousuja. Näin isäntien statussymbolista tuli palvelijoiden tunnuksia.

Peruukkien historiasta kirjoitettiin sanomalehdissä vielä 1800-luvulla, kun peruukki oli muuttunut arjessa vieraaksi ja tuntemattomaksi. Sivistyneistö tarvitsi tietoa lukiessaan 1600- ja 1700-luvusta kertovia historiallisia romaaneja. Näitä kirjoittivat Suomessa mm. Fredrika Runeberg (1807–1879) ja Zacharias Topelius (1818–1898).

Pohjolassa 1800-luvulla porvarillisuudesta ja keskiluokkaisuudesta tuli ihanne. Keskiluokka loi oman identiteetin, erottautui aristokratiasta ja asemoitui ylellisyydestä nauttineen ja moraalittomasti kuluttavan eliitin vastavoimaksi. Porvarillinen kulutuskritiikki oli luonteeltaan yhteiskunnallista, ei taloudellista. Miesten hiuslaitteen tuli olla luonnollisen näköinen. 1830-luvulla vain iäkkäät ja kaljut miehet käyttivät edelleen tekotukkaa ilmeisesti vanhasta tottumuksesta. Mutta Länsi-Euroopassa raatimiehet, tuomarit ja professorit kruunasivat päänsä peruukilla – ja osa tekee sitä yhä.
***
Mitä pitemmälle luin Vilkunan teosta, Liiat hiuxet: Miesten muodin kulttuurihistoria, sitä enemmän asia ja tekijän tiivis kerronta minua viehättivät. Taidanpa lukea seuraavaksi Vilkunan kirjan Juomareiden valtakunta: Suomalaisten känni ja kulttuuri 1500–1850 (2015).