Veijo Hietalalle omistettu Populaarin lumo – mediat ja arki sisältää kaikkiaan yli 20 hyvin eritasoista artikkelia, joissa tarkastellaan populaarikulttuuria monesta eri suunnasta. Teoksessa pohditaan populaarikulttuuria sekä laajasta että hyvin suppeasta näkökulmasta. Esimerkkeinä voi mainita vaikkapa Hannu Niemisen pohdinnan julkisuuden kohtalosta myöhäismodernissa sekä Jenni Ukkosen kirjoituksen tv-sarjasta Kauniit ja rohkeat lehtikirjoituksen kohteena.

Populaarin lumossa esitellään useita erilaisia tapoja lähestyä populaarikulttuuria. Kirjoittajat ovat useiden tieteenalojen edustajia opiskelijoista professoreihin. Sen lisäksi että kaikkia heitä yhdistää kiinnostus pohtia populaarin lumoa, he ovat myös Veijo Hietalan opettajia, kollegoita ja oppilaita. Veijo Hietalan suuri merkitys populaarikulttuurin tutkimuksen esitaistelijana näkyy useiden artikkelien viitteissä ja lähdeluetteloissa.

Se, että populaaria tarkastellaan teoksessa monitieteisesti, hajottaa teoksen kokonaisuutta jonkin verran. Teos olisi toimivampi ja yhtenäisempi, jos olisi rajoituttu esimerkiksi pelkästään audiovisuaalisen kulttuurin tarkasteluun. Nyt etenkin populaarikirjallisuutta koskevat artikkelit vaikuttavat ajoittan jonkin verran irrallisilta. Niiden mukanaoloa teoksessa voi puolustella tietenkin sillä, että Veijo Hietala itse on alun perin kirjallisuudentutkija ennen kuin innostus mediakulttuurin ja populaarikulttuurin tutkimukseen valtasi hänet 1990-luvun alussa.

Populaarin lumon rakennetta puolestaan selkeyttää se, että artikkelit on ryhmitelty temaattisesti kahdeksan suuremman kokonaisuuden alle. Jaon olisi voinut tietenkin tehdä toisinkin. Kuten teoksen toimittajat alkusanoissa kirjoittavat, ryhmittelyn olisi voinut tehdä esimerkiksi oppialojen tai tutkimuskohteiden mukaan. Teoksen lukemisen kannalta käytetty ryhmittely on pääosin hyvä. Itseäni kuitenkin mietitytti, onko esimerkiksi otsikko ’Populaarin politiikat’ liian laaja, koska sen alla käsitellään lähinnä sukupuolistereotyyppejä.

Useissa artikkeleissa pohditaan, mitä populaarikulttuurilla tarkoitetaan. Populaarikulttuurin määritelmät muuttuvat ajan myötä. Esimerkiksi Hannu Salmi ja Kari Kallioniemi ovat kirjoittaneet teoksessa Porvariskodista maailmankylään (1995), että "populaarikulttuuri-termi sellaisenaan on kuin tyhjä vasu, joka täyttyy aina käyttö- ja määrittelytilanteen mukaan". Populaarin lumossa kirjoittaa Juha Herkman huumorista: "Huumori pakenee kiinteitä määritelmiä kuin Turhapuro leipätyötä". Samalla tavalla on hyvin hankalaa saada kiinni populaarin lumoa.

Populaarin eri osa-alueitakin on hyvin vaikea määritellä yksiselitteisesti. Kuten Kimmo Laine osoittaa suomalaisia elokuvagenrien olemassoloa pohtivassa aritkkelissaan, niin genretkin muuttuvat ajan myötä ja niitä määrittelevät sekä tekijät että vatsaanottajat. Tapio Mäkelä puolestaan kirjoittaa virtuaalitodellisuudesta uuden median populaarikulttuurina. Mäkelän mukaan innostus virtuaalitodellisuuteen ja datahanskoihin ja -kypäriin meni liian pitkälle. vakavastikin otettavat tutkijat käyttivät tieteellisinä pitäminään lähteinä science fiction -kirjallisuutta, joiden todellinen tieteellinen merkitys on joskus hyvinkin arveluttava. Kun virtuaalitodellisuudesta alettiin kirjoittaa, sitä ei pidetty populaarikulttuurina, mutta käsitys siitä on muuttunut, kun sokea usko sen tulevaisuuteen on murentunut.

Hyvin mielenkiintoinen on Iiris Ruohon artikkeli suomalaisten tv-sarjojen kritiikistä. Artikkelin yhteydessä olevasta taulukosta selviää hyvin, että vielä 1980-luvun alussa kriitikot tekivät arvionsa sarjoista niiden sisällön perusteella. 1980-luvun jälkeen kuitenkin arviot sarjoista on tehty lähinnä sarjojen puffien perusteella. Tässä yhteydessä olisi ollut hyvä pohtia myös, mitä tämä kertaa suomalaisen tv-kritiikin puolueettomuudesta.

Populaarin lumossa pohditaan myös, onko populaarista lumoutuminen paha asia. Tarmo Malmberg on teoksen päättävässä artikkelissaan sitä mieltä, että populaarin tutkimusta ihannoidaan liikaa. Hänen mukaansa populaarikulttuuri ei tule sulauttamaan korkeakulttuuria itseensä, kuten useat populaarikulttuurin tutkijat näyttävät uskovan. Populaari- (ts. matala-) ja korkeakulttuurin vastaikkainasettelu on ollut olemassa ainakin antiikista lähtien. Malmberg kirjoittaa, että 2000-luvun vaihteessa uusi mediasivistyneistö on jakautunut kahtia populaarikulttuuri- ja tietokoneaktivisteihin. Malmbergin mukaan populaarikulttuuriaktivistit katsovat taaksepäin ja tietokoneaktivistit eteenpäin. Onko asia kuitenkaan näin yksiselitteinen? Miksei populaarikulttuuri voisi sisältää myös uuteen mediaan kohdistetut ’modernit ja modernistiset visiot’? Populaarin lumoa lukiessani pohdin, kuinka lähellä mediatutkimus on populaarikulttuurin tutkimusta. Voisiko niiden välille mahdollisesti vetää yhtäläisyysmerkit?

Populaarin riemuihin heittäytymisestä voi tietenkin olla seurauksena kritiikittömän populismin vaara, mutta Populaarin lumon kirjoittajien artikkelit ovat pääosin tiukan asiallisia, eikä heitä voi juuri populismista moittia. Tämä on osittain myös ongelma, koska tutkijoiden kielenkäyttö ei tällaisenaan helposti tule saamaan suurta yleisöä. Useat aiheet kiinnostavat varmasti suurta yleisöäkin (mm. formulapelit, Miss Internet -kilpailut, Kauniit ja rohkeat, Salatut elämät, nostalgia ja huumori). Artikkeleissa käytetty tutkijoiden kieli toimii kuitenkin etäännyttävästi. Mediakulttuuria opiskeleville teos on sen sijaan mitä parhain. Populaarin lumo auttaa heitä ymmärtämään populaarikulttuurin sisältöä ja antaa myös mahdollisesti virikkeitä omien tutkimuskohteiden keksimiseen.

Tällainen laaja-alaisesti populaarikulttuuria käsittelevä teos on tervetullut populaarin merkityksiä pohtiville henkilöille. Mutta onko mahdollista, että populaarista etsitään merkityksiä myös sieltä missä niitä ei ole? Populaarin lumossa kirjoittaa Juha Herkman, että hän seuralaisineen, jotka olivat taiteen- tai mediatutkimuksen jatko-opiskelijoita, nauroi elokuvalle Starship Troopers eri kohdassa kuin muu, pääosin hyvin nuori, yleisö. Juha Herkman ystävineen näki elokuvan "terävänä satiirina totalitaristisesta yhteiskunnasta sekä pinnallistuvasta, nuoruutta ja väkivaltaa ihailevasta kulttuurista". Entäpä, jos elokuva onkin tehty aivan tosissaan eikä mitään satiiria olla tavoiteltu. Onko mediatutkijoiden reagointi elokuvaan tällöin väärä? Vai voiko asiaa tässäkin tapauksessa perustella sillä, että huumori voidaan kokea eri tavoin? Jos kuitenkin elokuvaa katsoneet mediatutkijat tekivät vääriä johtopäätöksiä elokuvan merkityksistä, niin eiko se vie pohjaa myös itse tutkimuksesta.

Populaarin lumon merkityksiä tutkiessa pitää olla ehkä varovaisempi kuin yksiselitteisempää tutkimusta tehtäessä. Koska populaarikulttuuria itsessään on hyvin vaikea määritellä, niin kuinka voidaan yksiselitteisesti tutkia sen merkityksiä. Onko niitä aina edes? Mahdollisestihan populaarikulttuuri voi lumota, vaikkei siinä mitää sisäänrakennettua merkitystä olisikaan. Kuten Populaarin lumossakin mainitaan, niin kulttuuri ja (myös maailma) näyttävät pinnallistuneen. Nykyisen ’pinnallisen’ kulttuurin tutkiminen onkin hyvin tärkeää, koska tällä tavalla voi paremmin ymmärtää nykymaailmaa. Suomalaisenkin identiteetin ymmärtäminen ilman populaaria tuntuu tätä nykyä aivan mahdottomalta.

Hajanaisuuksista huolimatta Populaarin lumo on hyvin tarpeellinen teos. Kuitenkin populaarin lumoa tutkittaessa saattaa käydä niin, että viaton intohimoinen suhtautuminen populaariin jää syrjäalalle, kun jatkuvasti etsitään kaikesta merkityksiä.

Erinomaista Populaarin lumossa on, että kirjoittajista on teoksen alussa henkilötietoja sekä sähköpostiosoite mahdollisia yhteydenottoja varten. Myös muissa tämänkaltaisissa teoksissa voisia käyttää samaa tapaa. Kirja-arvioni lopuksi vielä muunnelma Juha Herkmanin artikkelissa olleesta vitsistä: "Kuinka monta populaarikulttuurin tutkijaa tarvitaan vahtamaan sähkölamppu? Vastaus: Riippuu kontekstista?". Populaarin lumon kirjoittajilta käy useammankin sähkölampun vaihtaminen ja kirjaa voi suositella kaikille, jotka eivät pelkää etsiä merkityksiä populaarin eri osa-alueista.