Tutkijaliiton Paradeigma-sarjan uusi kirja "Foucault/Nietzsche" on kahdella tavoin ajankohtainen: ensinnä Nietzschen juhlavuoden tähden, toiseksi täyttämään kurssikirjastojen avoimia hyllyjä kohdassa "Foucault".
Michel Foucault ja Friedrich Nietzsche ovat varmasti oman vuosisatamme luetuimpien ajattelijoiden joukossa ja samantien myös "perusteellisesti väärin ymmärrettyjen" listan kärkipäässä, kysykääpä keneltä hyvänsä. Edellinen on myös pitkälti vastuussa oman vuosisadanloppumme kiinnostuksesta jo natsiksi ja ties miksi hirviöksi leimatun saksalaisen kolleegansa uudelleenymmärtämiseen ensimmäisenä (post)modernina filosofina. Onkin varsin järkeenkäypää tuottaa myös suomenkieliselle lukijalle lisää materiaalia, jonka avulla muodostaa oma kuvansa kyseisten herrojen ajattelutapojen merkityksestä omalle alallemme ja ajallemme.
Itseni foucaultlaiseksi määrittelevänä historioitsijana valikoin tietysti juuri tämän kirjan arvosteltavaksi, mutta se tuotti minulle paljon päänvaivaa. Vaikka nimittäin oletinkin Tutkijaliiton esseekirjasen pyrkivän selvittämään Nietzschen merkitystä Foucault’n ajattelulle itse esseiden julkaisun ohella, olin varsin yllättynyt kirjasesta, jossa yli kolmannes tekstistä koostuu esipuheesta. Arvosteluni koostuu keskeisesti esipuheen arvioinnista, sillä vaikka siinä ei sinällään olekaan mitään vikaa, sen ristiriitaisuus itse esseiden sisällön kanssa on mielestäni hyvä osoitus Foucault’laisen ajattelutavan uutuuksista – jos nyt mikään neljä vuosikymmentä vanha enää on "uutta".
Mika Ojakangas tuntee selvästi tarkkaan Foucault’n tekstit – tai ainakin hän kykenee siteeraamaan kahdeksaa herran kirjoista. Nietzschen merkityksellisyys Foucault’n tuotannossa tulee selväksi heti kättelyssä, mutta siihen esipuhe sitten jääkin. Ojakankaan kirjoitustyylissä ei näy se ”iloinen tiede” jota kirjan otsikossa esiintyvät herrat puolustivat, eikä näiden tuotanto selvästikään ole hetkauttanut hänen ajatusmaailmaansa perinteisestä kronologisoivasta filosofianhistorian elämäkertakirjoittamisesta.
Koska kaikki lukijoista eivät selvästikään edellisen lauseen jälkeen hihkuneet ”heureka!”, paradoksin selittäminen vaatinee pieniä tarkennuksia. Vaikka Ojakangas myöntää, että Foucault’lle kommentaari oli yksi diskurssin kontrollimuoto (13), hän ei itse tiedosta oman esipuheensa valtapyrkimyksiä, vaan noudattaa perinteistä puhetapaa, jossa auktoriteetti esittää universaaleja ja siksi tosia tulkintoja menneisyyden toimijoiden tarkoitusperistä. Tässä ei olisi mitään kritisoitavaa, ellei teksti koskisi nimenomaan Foucault’a, joka tuli aikanaan tunnetuksi nk. ”tekijän kuoleman” -ajatuksen kehittelijänä.
Foucault ei "tekijän kuolemalla" pyrkinyt kieltämään auteur-funktiota tai elämäkertojen kirjoittamista, ainoastaan osoittamaan, että tekijyyden naturalisointi estää tämän funktion ja siihen liityvien valtapositioiden kyseenalaistamisen ja tutkimisen. Foucault’n Nietzsche-esseet nimenomaan pyrkivät hajottamaan perinteistä puhetapaa, joka tekstien kirjoitusaikana oli yhä paradigmaattinen erityisesti historiantutkimuksen ja vähemmän tieteellisten menneestä puhumisen muotojen piirissä. Ojakankaan esipuhe on siis kurinpidollinen toimi, jolla Foucault’n ajatukset esitetään ikään kuin tämän moniäänisyyden kannattajan teksteistä olisi olemassa vain yksi oikea tulkinta.
Esipuheen halu selittää Foucault’n koko tuotanto jonkinlaisena abstraktina filosofisena struktuurina onkin historioitsijasta outo. Koska itse olen aina pitänyt Foucault’n tekstejä helppolukuisina, kansantajuisina ja erityisesti käytännönläheisinä, minua tympi aivan erityisesti tämä into sulkea Foucault historiantutkimuksen ulkopuolelle. Lukekaamme siis hetki kuin pirut raamattua:
Kun Ojakangas huomauttaa: "On kuitenkin muistettava, ettei Foucault ollut mikään filosofian historioitsija tai kommentoija. Hän mielummin käytti kuin kommentoi kirjoittajia ja paremminkin hyödynsi edeltäneiden ajattelijoiden ideoita kuin asetti ne uudelleen esille" (12) hän on periaatteessa täysin oikeassa, unohtaen ainoastaan mainita, että monet näistä "ajattelijoista" olivat aiempia historiantutkijoita, ja että se käytäntö, josta puhutaan on menneisyyden uudenlaista tutkimista, sinällään "perinteistä" historioitsijan alaa.
Ojakankaan esipuheen suurin puute onkin, ettei se millään tavoin sijoita Foucault’n esittämää kritiikkiä suhteessa aikaansa: tekstiä ei sijoiteta 1960-luvun kontekstiin, jossa Foucault kritisoi ranskalaista Annales-koulukunnan perinnettä, vaan annetaan ymmärtää, että historiantutkimus on yhä "vanhanaikaista". Ojakangas myöntää: "On totta, että sittemmin nuo marginaalit ovat monessa suhteessa astuneet historiallisen tietoisuuden keskiöön, pitkälti muun muassa mikrohistorian huolellisen katseen ja vähemmistöjen harjoittaman omaa identiteettiään kokevan historiankirjoituksen ansiosta. Mutta," hän jatkaa: "Foucault’lle genealogia ei ollut vain tapa tarkastella menneisyyttä, ei mikään uusi historian metodi" (18-19). Niinpä, mutta kyseessä on taas käsiteongelma: koska esipuhe ei sijoita tekstiä kontekstiinsa, Foucault’n negatiivinen käsitys perinteisestä historiankirjoituksesta antaa vääristyneen kuvan historiatieteen nykytilasta – Chartieria siteeratakseni, uudet historiografiset metodit ovat niin paljon Foucault’lle velkaa, ettei historiasta enää voi puhua puhumatta genealogiasta, puhujapositioista, diskursiivisuudesta ja niin edelleen. Siispä "historia" ja "genealogia" eivät enää ole polaarisia käsitteitä vaan jokaisen historiantutkijan valinnoista riippuvia tapoja katsoa mennyttä ja erityisesti menneen merkitystä nykypäivälle.
Esipuhe ei siis tee kirjasta helposti luettavaa, pikemminkin päinvastoin. Se olettaa, että lukija tuntee Foucault’n aseman filosofian kaanonissa, mutta että samainen lukija ei olisi sisäistänyt poststrukturalistista ajattelutapaa. Paradoksaaliseksi tämän tekee se vastahakoisuus, jota filosofit aikanaan osoittivat Foucault’a kohtaan juuri siksi, että tämä oli liikaa kiinnittynyt historiatieteisiin. (Ks. esim. Jan Goldstein (ed.): Foucault and the Writing of History, 1994.)
Mutta vaahdottuani esipuheen paradigmaattisista ongelmista haluan korostaa, että molemmat Foucault’n esseet ovat erityisen tervettä luettavaa historiantutkijoille. Ensimmäisessä esseessä Foucault herättelee keskustelua tulkinnan tilasta. Nietzsche, Freud ja Marx loivat hänen mukaansa tuotannollaan ikuisen tulkinnan tilan, jossa pinnan alla ei enää ole mitään syvärakennetta, tai ei ainakaan sellaista rakennetta, johon tulkinnalla päästäisiin käsiksi. Vaikka Foucault myöhemmässä tuotannossaan osoitti erityisesti Freudia kohtaan nasevaa kritiikkiä, tämä essee on omiaan kuvastamaan yhtä keskeistä foucaultlaisen ajattelun piirrettä: universaalin, absoluuttisen totuuden fiktiivistä (i.e. sopimuksenvaraista) luonnetta.
Esseistä jälkimmäinen, "Nietzsche, genealogia, historia" on historiantutkijalle keskeisempi, sillä siinä Foucault’n ajatukset genealogian ja historian suhteesta ja erilaisista painopisteistä tulevat kootusti esiin. Tässä esseessä Foucault esittää Nietzschen tekstien kautta perusteet sille, miksi alkuperäisen etsiminen historian "verhon" takaa on turhaa, miten perinteinen historiankirjoitus vääristää mennyttä välttämällä puhumasta siitä hetkestä, jolle teksti on tarkoitettu eli niistä (poliittisista) päämääristä, joihin menneisyyden kertominen juuri valitulla tavalla pyrkii vaikuttamaan.
Esseet siis käsittelevät ajattelutavan perusasioita, joiden mullistavat seuraukset kuitenkin ymmärtää vain soveltamalla niitä käytäntöön. Kuten usein on suppeiden esseekokoelmien kanssa, ei kummankaan esseen merkitys aukene lukijalle ilman jonkinmoista tutustumista tekijän muuhun tuotantoon ja siitä myöhemmin esitettyihin kommentaareihin. Juuri tämän hankaluuden tähden olisi ollut suotavaa, että esipuheen kirjoittaja olisi kyennyt tuomaan esiin sekä tekstien innovatiivisen tavan hahmottaa käytännön kokemusta että kuvata tekstit ajan nykylukijalle tuomassa perspektiivissä.
Jo esseiden huono saatavuus Suomessa (millään kielellä) on omiaan rohkaisemaan vastaavien yritysten ponnistuksia korjata tilannetta, joten kritiikkiäni esipuheesta älköön otettako haukkumapuheena itse kirjan julkaisemista kohtaan. Joskus vain on hyvä huomata, ettei ajatteleminen ole helppoa. Vaivatkaa aivosolujanne!