Sosiologian keskeinen tehtävä on tuottaa aikalaisanalyyseja yhteiskunnasta. Projektiyhteiskunnan kääntöpuolia on kirja, jossa uskaltaudutaan keskelle meneillään olevia muutoksia, nimetään asioita, kritisoidaan ja analysoidaan – ja samalla tunnistetaan, miten tutkijoina ollaan itse osa myllerrystä, saadaan siitä elanto ja tunnetaan omissa nahoissa muutoksen kääntöpuolet ja eettiset dilemmat. Se on epätasainen kokoelma, mutta keskeneräisyyden, yli- ja alitulkinnat sietää, koska teos panee ajatukset liikkeelle.

Aikalaisanalyysien kääntöpuoli yhteiskuntatieteilijöiden kilpailutaloudessa näyttää olevan se, että toisten analyysit ammutaan alas. Tästä tyylinäyte on Kati Rantalan ja Pekka Sulkusen esipuhe, joka huitoo suurieleisesti joka suuntaan ilman viittauksia ja syventymistä, ja samalla kritisoi yhteiskuntatieteilijöiden tapaa puhua mahtipontisesti, yleistää ja moralisoida. Minä en pysty seuraamaan, millä perusteella kirjoittajat kritisoivat esimerkiksi ”hallintomentaliteetin” käsitettä käyttäviä (tai hallinnan analytiikan harjoittajia) siitä, että he ovat välinpitämättömiä valtiota ja valtajärjestelmiä kohtaan, tai miksi ”uusi julkishallintoajattelu” on käsitteenä harhaanjohtava. Itse asiassa kirjan kirjoittajista moni nojaa niihin.

Kirjoittajien valitsema metafora ”projektiyhteiskunta” ei liene yhtään sen täsmällisempi. Silti se on oivaltaja ja uskottava kuvaamaan keskeneräisiä muutoksia, joiden keskellä elämme. Kirjoittajat perustelevat valintaansa sillä, että projekti näyttää organisaatiomuotona olevan uudenlaisen valtajärjestelmän ydin. Projektiin liittyy myös mielikuvia uusista tavoiteltavista asioista, se on ajatusmuoto, jota nyt tarjotaan koko yhteisöllistä elämää jäsentäväksi periaatteeksi (s. 9.) Tällainen analyysin kaksipuolisuus on läsnä kautta kirjan: toisaalta analysoidaan toimintatapoja ja organisaatiomuotoja, toisaalta kulttuurista eetosta.

Teoksen varsinainen johdanto on Pekka Sulkusen artikkeli Projektiyhteiskunta ja uusi yhteiskuntasopimus. Hän kiteyttää, että projektiin organisointimuotona liittyy määrärahatyyppinen rahoitus, joka puolestaan vaatii pohjaksi rahastoja, projekti saadaan aikaan sopimuksella ja se päätellään arvioinnilla, tavoitteet määritellään ohjelmalla ja sen toteuttajien suhteet ymmärretään kumppanuutena. Projekti on valtaa ilman keskusta. Sen takana ei ole suuri johtaja, ei parlamentti, ei kunnanvaltuusto, ei virkamies, vaikka näitäkin ”kumppaneina” tarvitaan. Sama hallintavan logiikka ulottuu niin julkisesta hallinnosta yrityksiin ja edelleen ”moraalikysymyksiin”. Sulkusen analyysissa kysymys on kapitalismin ”kolmannesta hengestä”, jossa palkkatyöläinen odottaa aineellisten tarpeiden tyydytyksen lisäksi työltään haasteita ja sisältöjä, ja ennen muuta yksilöllisyyden toteuttamisen mahdollisuuksia. Tämä odotus antoisasta työstä – ja pakko valmistautua uuteen projektiin – saa projektimyyrät sitten raatamaan projektinsa eteen.

Sulkunen kysyy Weberin hengessä millainen on nykyajan katederi- ja arkitietoisuus, ja millaisia kritiikin aineksia niistä löytyy. Hassua kyllä, Sulkunen tuntuu tässä olevan kovin kiinni oman sukupolvensa, suurten ikäluokkien kokemuksissa. Historiakatsaus loppuu 1970-luvulle ja hyppäys nykymuotoiseen projektiyhteiskuntaan jää sittenkin pohjustamatta. Tuskin näin vain kävi, koska suuret ikäluokat sisäistivät yksilöllisyyden lupauksen. Ei Sulkunenkaan siihen usko, koska muistaa mainita keskusjohtoisuuden sijaan tulleet uudet ulkoiset valvonnan muodot kuten alihankinnat ja tulosyksiköiden väliset suhteet. Kyllä tässä tarvitaan sekä suurten ikäluokkien että nuorempien eetoksen muutosta! 1970-luvulla syntyneet ovat sentään jo keski-ikäistymässä hyvää vauhtia.

Mika Alavaikon artikkeli tarkastelee sosiaalipolitiikan ja erityisesti päihdepalveluiden kannalta juuri tätä jaksoa, jolloin julkishallinto muuttui projektimaiseksi, valtio siirtyi informaatio-ohjaukseen ja monien paikallisten toimijoiden hankkeisiin. Valtionhallinnon projektimaisten organisaatioiden monenlaisiin malleihin pureutuu Stefan Sjöblom. Pertti Alasuutarin ja Marjaana Lampisen yhteisartikkeli kertoo, millainen rooli eurooppalaisella ohjauksella ja OECD:llä on ollut hajautetun hallinnan synnyssä. Artikkelit sisältävät kirjan muille artikkeleille tarpeellista taustainformaatiota, mutta jäävät hieman valjuiksi ja abstrakteiksi.

Sulkunen kiteyttää ”historiaa” vakuuttavammin nykymenon piirteitä, ennen muuta tavoite- ja puiteohjauksen kulttuuria, jossa hingutaan ”innovaatioiden” ja ”hyvien käytäntöjen” perään. Hauska yksityiskohta on, että ”hyvät käytännöt” keksittiin ensin vankeinhuollossa, ja sieltä ne ovat sittemmin levinneet kaikkialle. Pragmaattisessa, ratkaisukeskeisessä ajattelutavassa siirryttiin asiakkaiden ominaisuuksien kartoittamisesta itse sosiaalityön menetelmien seulontaan. Samalla työn moraali muuttui neutraaliksi ja kovin yleiseksi. Kun tavoitteista on luotava yhteinen ohjelma, käyvät vain sellaiset yleiset hyvät kuin terveys tai turvallisuus. Yleisluontoisuus puolestaan mahdollistaa sen, viranomaisten toimivalta laajenee, ounastelee Sulkunen.

Kumppanuusperiaate johtaa puolestaan siihen, että vähäosaisetkin sitoutetaan vapaaehtoisin lupauksin. Jäin miettimään moraalisen neutraaliuden periaatteen paradoksia. Voi olla, että projektiyhteiskunnassa kelpaa kaikki mikä näyttää toimivan, mutta toisaalta juuri tämä ihmisten sitouttaminen työhön, terveyteen, lasten kasvatukseen (ja tutkimuksen laatuun ja kansainvälisyyteen) jne. näyttää tuottavan erittäin mustavalkoista ja moralisoivaa puhetta. Hallinnan näkökulmasta ”hyvä käytäntö” on sellainen mikä tuottaa tuloksia, projektityöntekijän tai asiakkaan näkökulmasta ”hyvä” on aina myös moraalin asia.

Sulkunen listaa artikkelissaan tärkeimmät projektiyhteiskunnan reaalifiktiot, joita ovat abstraktion voima, vaikuttavuuden vaatimus ja toimijuuden korostuminen. Ne ovat fiktioita, koska ne kätkevät todellisuuden, mutta ne ovat tosia, koska me toimimme niihin uskoen, analysoi Sulkunen Marxin hengessä. Mutta jos fiktiot ovat niin abstrakteja kuin hyvinvointi tai turvallisuus, voiko niihin olla uskomatta? Jos oma toimeentulo on projektityössä, voiko olla panostamatta vaikuttavuuden arviointiin? Jos sosiaalialan projekti on ainoa saatavilla oleva keino parantaa edes vähän huono-osaisten asemaa paikallisesti, onko mieltä olla lähtemättä mukaan? Näitä dilemmoja muut teoksen kirjoittajat analysoivat Sulkusta konkreettisemmin.

Georg Henrik Wrede ja Jaana Lähteenmaa käsittelevät artikkeleissaan aatteellisten yhdistysten ja nuorisotyön projekteja. Molemmilla on itsellään pitkä kokemus projektien maailmasta, ja siksi kirjoitukset välittävät vivahteikkaan ja melko pessimistisen kuvan niiden mahdollisuuksista. Wrede kysyy, miten terveyden edistämisprojektin ”kohde” (esimerkiksi syrjäytynyt tai lapsi) voisi olla projekti-ideologian mukaisesti aktiivinen toimija, ja vastaa lakonisesti, että yleensä ei onnistu. Hän valottaa arvioinnin dilemmoja, joita syntyy, tulee arvioija sitten yhdistyksen sisä- tai ulkopuolelta. Rahoitus ohjaa sekä projekteja että niiden arviointia niin, ettei tavoitteista useinkaan jää käteen pysyvää iloa. Vai mitä sanotte siitä, että nykyisin rahoittajat (esimerkiksi Raha-automaattiyhdistys) maksavat mieluummin konsulttiyhtiölle laskun yhden viikon työstä kuin emoyhdistyksen työntekijälle kuukauden palkan, jotta eivät kasvattaisi järjestön byrokratiaa. Puhuiko joku arvioinnista?

Jaana Lähteenmaa esittää puolestaan kaksi tapauskertomusta projektien arjesta. Rahasta on kyse nytkin. Kun pikkukunta haki rahoitusta nuorisotyöprojektiin, sitä perusteltiin kasvavilla päihdeongelmilla ja vanhempien heikentyneellä kasvatusvastuulla. Rahat saatiin mutta nuoret ja heidän vanhempansa hermostuivat.

Ilkka Kankare johdattaa arviointien dilemmoihin tarkastelemalla Euroopan sosiaalirahaston ohjelmia. Se on yksi neljästä suuresta EU:n rakennerahastosta; yhteensä niiden budjetti on kattanut kolmanneksen koko talousarvioita. Lukuisten hankkeiden tarkoituksena on ollut tukea lähes kaikkea mahdollista sosiaali-, koulutus- ja työllisyyspolitiikan alan kuuluvaa hyvää ”osallisuuden”, valtaistamisen”, ”läheisyysperiaatteen” , ”innovatiivisuuden” jne. jne. hengessä. Kankareen mukaan arviointi ja ohjelmat muodostavat ”syntisen liiton”. Koska todellisia vaikutuksia tai ohjelmien merkitystä on tutkimuksella lähes mahdotonta arvioida, päädytään pahimmassa tapauksessa kiittelemään niiden teknistä toteutusta. Vaihtoehtoa, että huonosti toimiva ohjelma lopetettaisiin, ei ole. Aika tylyä analyysia.

Katariina Warpenius analysoi arvioinnista puhumisen tapoja ”hallinnallisina tietomuotoina” kirjallisuukatsauksen ja oman kokemuksensa pohjalta. Puheissa arvioinnista löytyy neljä eri tiedon muotoa: toimijalähtöinen prosessiarviointi, laadunarviointi, tilivelvollisuus ja vaikuttavuuden arviointi. Julkisin varoin rahoitetun projektitoiminnan oletettu järki piilee hänen mukaansa siinä, että onnistunut projekti tuottaa omat rajansa ylittäviä käytäntöjä. Niinpä projektimalli ei vähennä valtiollisten asiantuntijoiden määrää vain päinvastoin: hajallaan olevissa projekteissa tuotetun tiedon seulonta vaatii vertailua ja systematisointia, jotta voisi olla edes toiveita hyvien käytäntöjen löytymisestä. Paikalliset projektit tuottavat tarpeen keskitettyyn arvioinnin asiantuntemukseen ja siten erityisen neuvovien asiantuntijoiden ammattiryhmän. Warpeniuksen kritiikki on purevaa: paisuneen arviointipuheen tehtävä on hänen mielestään toimeliaisuuden illuusion luominen karsitussa hyvinvointivaltiossa. Samaan aikaan kun ehkäisevästä työstä puhutaan enemmän kuin koskaan, ehkäisevä hyvinvointipolitiikka on kutistunut lyhytjänteisiksi projekteiksi.

Kari Paakkunaisen käsittelee myös arviointia, nuorisotyön kontekstissa. Hän jakaa projektien arvioijat neljään joukkoon: vouteihin, demoneihin, äiteihin ja enkeleihin. Voudit arvostavat taloudellista tehokkuutta, äidit haluavat ymmärtää projektien kohteena olevien nuorten elämää, enkelit puolestaan pyrkivät suorastaan varjelemaan asiakkaita. Demonit tuovat arviointiin projektin toteuttajille vieraan opin. Vaikea sanoa miten metaforat avaisivat muunlaisia arviointeja. Tekee kuitenkin mieli pika-analysoida yliopistomaailmaa ja väittää, ettei täällä ainakaan enkeleitä ja äitejä ole viime aikoina näkynyt.

Teoksen kolme viimeistä artikkelia pohtivat retorisia kumppanuuksia, joiden tarkoitus on lisätä arjen turvallisuutta. Samalla epätasa-arvon kysymykset ja suorasukainen ote sosiaalisista ongelmista kierretään, väittävät kirjoittajat. Sirpa Virta analysoi kuntien ja kaupunkien turvallisuussuunnitelmia, joita hän käsitellyt myös arvioitsijan roolissa. Kysymys on vapauksien ja uhkien sekä henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen monimutkaisesta yhteispelistä. Vaaka tuntuu nyt kallistuvan turvallistamisen suuntaan, jolloin erilaiset sosiaaliset ilmiöt muutetaan kysymyksiksi turvallisuudesta, ja tämän nojalla kaikenlainen poliittinen ja tekninen valvonta lisääntyy. Kati Rantala kurkistaa puolestaan vankiloihin ja kysyy, voidaanko vankilakierre katkaista ja toimiiko ohjelmien mukainen kuntoutus vankilassa ja vapautumisen jälkeen. Vastaus on pessimistinen, eivätkä viralliset ohjelmatkaan ylevästä retoriikastaan huolimatta tunnu siihen uskovan. Esimerkiksi komiteanmietinnön mukaan yhteiskuntaan sopeutumisen edellytys on sekä vapautuvan vangin ”muutostyöskentelyvalmius” että se että hänellä on asunto, työ ja mielekkäistä sosiaalisia suhteita. Rantala lukee tätä kirjaimellisesti ja toteaa, että näin vain sellaisia vankeja on mahdollista auttaa, jotka eivät apua tarvitse. Ongelmat palautetaan yksilöön ja ammattilaiset joutuvat valikoimaan sopia asiakkaita. Kuilu syrjäytyneiden ja normaalipalvelujen välillä syvenee. Toivon pilkahdukseksi hän näkee mahdollisuuden palata peruspalvelujen tarjoamiseen tasa-arvoisesti kaikille yksilökeskeiseen kuntoutukseen keskittymisen sijaan.

Mirja Määttä ja Laura Kalliomaa-Puha analysoivat koulun arjen sopimuksia, joita tehdään lasten ja heidän vanhempiensa kanssa. Kun koulun arki oikeudellistuu näennäisesti sopimusten myötä, saattaa syntyä toisaalta harhaluulo siitä, että ongelmat on ratkottu jo etukäteen, toisaalta siitä, että sosiaalisiin kiistoihin on olemassa siisti, ”laillinen” ratkaisu. Käytännössä sopimukset näyttävät olevan kouluille yksinkertaisesti uusi tapa jakaa informaatiota. Kun lapset laitetaan allekirjoittamaan erilaisia sopimuksia, heitä koulitaan periaatteessa yksilöiksi, jotka pystyvät sitoutumaan kollektiivisiin pelisääntöihin. Paradoksaalista tässä on se, ettei alaikäisiltä – myöskään oikeudellisesti – voida vaatia taitoja joita aito sopimuksellisuus edellyttää.

Projektiyhteiskunnassa ei enää ole kysymys pienen mittakaavan toiminnasta, vaikka itse projektit pieniä ja vaihtuvia ovatkin. Pelkästään Euroopan sosiaalirahaston EQUAL-ohjelman hankkeiden toimintapiiriin on osallistunut miljoona suomalaista, kertoo Paakkunainen. Tosin projektien päiden laskemiseen on syytä suhtautua yhtä skeptisesti kuin uskoon niiden elähdyttävästä vaikutuksesta. Tutkijoilla on hankkeissa oma roolinsa, jota ohjaavat tiukat aikataulut ja ankeat reunaehdot. On kunnioitettavaa, että edes osa tutkijoista, jotka itse ovat projektimyllyyn joutuneet, jaksavat pysähtyä sen jauhantaa analysoimaan. Silläkin uhalla, että johtopäätökset ovat pessimistiset.

Onko yhteiskuntakritiikin kynnyskysymys tällä hetkellä, kuka kykenee vetäytymään tai vaikenemaan? Olisiko meillä akateemisessa maailmassa esimerkiksi ollut viime talvena mahdollisuus jättää yksi projektihakemus tai hallinnollinen ohjelma-asiakirja kirjoittamatta? Vaikka kirja kattaa projektimaailmaa hyvin laajasti, palaa tutkijan ajatus aina myös yliopistomaailmaan. Kaikki ne dilemmat, joista tutkijat kirjassa puhuvat sosiaalityön, työllisyysprojektien, nuorisotyön tai julkishallinnon näkökulmasta, ovat myös meillä, eivät vain tuolla jossakin. Siksi teoksen aikalaisanalyyseilla on tavallista enemmän kitkerää sivumakua. On vaikea osoittaa sormella, miten asioita tehdään hassusti muualla, kun itse ollaan samassa sopassa ja yhtä hämmentyneinä. Kuinka tässä näin kävi?