Henna Mikkolan teos pyrkii etsimään ns. X-sukupolven
eli alle 30-vuotiaiden yhteistä "suurta kertomusta", joka
kokoaisi heidät kaikki saman nimekkeen alle. Onko
Kurt Cobainin itsemurha heille yhtä merkittävä ja
suuntaa-antava tapahtuma kuin nostalgoitu Vanhan
valtaus 1960-luvun lopun nuorisolle? Mikkola itsekin
toteaa pirstaleisuuden olevan eräs kyseisen
sukupolven olennainen piirre. Toinen ongelma
yleistysten tekemiselle on ollut materiaalin runsaus. Ja
löytyyhän niitä kuvaavia leimoja X-sukupolvelle:
kaukosäädinsukupolvi, videosukupolvi,
pullamössösukupolvi. X-sukupolven sloganeiksikin
voidaan helposti määritellä nämä miltei jokaisesta
yleisöosastokirjoituksesta löytyvät määrittelyt:
turvattomuus, juurettomuus ja itsekkyys.

Sukupolvettomat? pohjautuu Mikkolan kahteen
yhtäaikaiseen pro gradu-työhön, joista toinen on tehty
sosiologian ja toinen etnologian oppiaineeseen. Tästä
johtuneekin teoksen käsittelytapa, mm. erittäin
tunnollisesti määritellyt käsitteet, niin kuin
opinnäytetyöhön kuuluukin. Määrittelyjen jälkeen
selostetaan itse tutkimusprosessin kulkua eli
analyysivaiheita.

Mikkola nojaa teoksessaan useisiin auktoriteetteihin,
niin sosiologian kuin antropologian alaltakin, mutta
kun puhutaan kuitenkin opinnäytetöistä, en voi olla
"opponoimatta" sen verran että huomautan, että
lähdeluettelosta puuttuu useita lähdemerkintöjä. mm.
käytettyä Anthony Giddensin teosta vuodelta 1991 ei
sieltä löydy, kuten ei myöskään
kirjallisuusantropologisen lähestymistavan kohdalla
mainittua Winnerin teosta vuodelta 1988. Olisin myös
ollut kiinnostunut kasvatussosiologi Kaarlo Laineen
väitöskirjan lähdetiedoista vuodelta 2000. Toki
asiaankuuluvat lähdemerkinnät kuuluvat myös
muunlaisen tieteellisen kirjoittamisen traditioon.

Henna Mikkolan työn mielenkiintoisin seikka on
kirjallisuusantropologinen lähestymistapa aiheeseen.
Hänen materiaalinsa koostuu v. 1997 järjestetyn
Sukupolveni unta ^Ö kirjoituskilpailun materiaalista.
Materiaali ei ole suoranaisesti omaelämänkerrallista
vaan fiktiivistä, sillä kirjoituskilpailun tehtävänanto
peräänkuulutti tv-elokuvien käsikirjoituksia.
Kirjallisuusantropologian idea on lyhyesti se, että
kirjallisuus kuvaa sen tuottanutta kulttuuria vaikkei se
olisikaan suoraa heijastusta todellisuudesta. Näkemys
kulminoituu Mikkolan pyrkimyksessä löytää
tietyntyyppisiä henkilöhahmoja kertomuksista, ihan
vanhan kunnon Proppin mallien mukaan.

Kuinka paljon tekstien tuottamiseen on vaikuttanut
kilpailukutsun mainonta ”koskettavien tarinoiden”
etsimisestä – entä maininta tv-elokuvasta? Mikkola
kuitenkin perustelee lähestymistapaansa sillä, että
omaelämäkerrallisenkaan tutkimuksen lähtökohtana ei
ole suora palautettavuus todellisuuteen vaan kertojan
oma tulkintamaailma. Hänen mukaansa fiktiivisissä
kertomuksissa omaelämänkerrallisuus tulee selvästi
esille, ja vaikka kyse olisikin täysin fiktiivisestä
tapahtumienkulusta, Mikkolan mukaan tekstien
kirjoittajat korostavat, että kyseinen tapahtuma sarja
voisi olla totta. Tekstien aiheena oli suomalainen
yhteiskunta ja suomalainen arkipäivä.

Mikkolan teoksen jännite piileekin siinä, pystyykö hän
uskottavasti ja tieteellisin perustein löytämään
X-sukupolven suuren kertomuksen fiktiivisistä
kertomuksista, ovatko tehdyt yleistykset päteviä.
Toisaalta hän selvittää tämän karikon hyvin siinä
mielessä, että tarkentaa etsivänsä mentaliteetteja ja
kirjoittajien yhteisiä kokemuksia sukupolvestaan.
Toisaalta taas kirjassa törmää kohtiin, jossa Mikkola
mainitsee yhden kirjoittajan puhuneen siitä ja siitä
ja kahden kirjoittajan maininneen sitä ja tätä. Nämä
ovat niin vähäisiä määriä noin kolmensadan
kirjoittajan aineistosta, että maininnoille pitäisi
löytyä vahvat perustelut. Tällaisissa kohdissa nousee
epäilys yleistysten mahdollisuudesta tällaisen
aineiston parissa ja mielessä käy väkisinkin
antropologien ja miksei sosiologienkin enemmän
suosiman teemahaastattelumallin käyttäminen
paremmin kyseistä päämäärää paremmin tukevina.
Fiktiivisen, suhteellisen vapaasisältöisen, aineiston
parista yleistysten tekeminen on kieltämättä haastavaa.

X-sukupolven yhteiset nimitykset liittyvät useimmiten
kuluttamiseen ja erityisesti populaarikulttuurin
kuluttamiseen. Tosin Mikkola toteaa, että tämä piirre
pätee koko länsimaiseen elämäntapaan, ei vain
nuoreen sukupolveen. Sama koskee teknologiseen
kehitykseen liitettäviä määritteitä.

Pullamössömääritteeseen liitettävä uusavuttomuuden
piirrettä ei taas pidetä osuvana, koska lama-aika ei ole
edesauttanut pullamössöön liitettävää elämän
helppoutta. Siitä huolimatta pullamössösukupolvi
tuntuu määrittelyjensä ansiosta osuvammalta kuin
monet muut määritelmät. Uusavuttomuus esimerkiksi
käden taitojen kohdalla lienee todettu tosiasia.
1990-luvun lama nouseekin yleisimmäksi
X-sukupolven identiteetin muokkaajaksi.
Mikkola toteaa X-sukupolven eroavan edellisistä
sukupolvista nimenomaan sen suhteen, että heillä ei
ole suurta kertomusta kerrottavanaan, ei suuria
auktoriteetteja tai identiteettikehikoita. Suurien
ideologioiden tilalle ovat tulleet tilannekohtaiset
asenteet, valintojen runsaus ja minuuden
rakentamisprojektit mm. ruumiin hallinnan kautta
(lävistykset, kehonrakennus, syömishäiriöt).
Väkivaltaan, sen lisääntymiseen, naisistumiseen tai
raaistumiseen Mikkola ei puutu. Ovatko paljon
puhuttaneet terroriteot, Myyrmannin räjäytykset ja
järjettömät nuorten ihmisten tekemät surmateot niin
paljon puhtaammin vasta 2000-luvun puolelle kuuluvia
oireiluja?

Kaikenkattavuuteen (jota Suuri Kertomus ihan
käsitteenäkin kuvastaa) pyrkimisestä huolimatta,
Mikkolan teos valottaa kuitenkin X-sukupolven elämää
vain tietystä näkökulmasta. Toisaalta se todistaa
hänen noudattaneen juuri esittämäänsä Glifford
Geertzin etnografisen thick descriptionin
tutkimusfilosofiaa: tulkinta edellyttää tutkittavan
ilmiön mahdollisimman tarkkaa ja yksityiskohtaista
kuvaamista ja myös yleistä koodia vastaan asettuvien
tapausten käsittelemisen. Etnografia ei ole koskaan
täydellinen vaan mitä syvemmälle mennään, sitä
epätäydellisempi kuva muodostuu.