Toimittaja Anna Politkovskaja on julkaissut länsimaissa kirjan, jossa hän todella hutkii nagaikalla eli ruoskalla Venäjän vallanpitäjiä kintuille. Politkovskaja kertoo useista tragedioista kuten Beslanin koulukaappauksesta 2004 sekä Nord-Ost -teatterin panttivankidraamasta syksyllä 2002. Hänen mukaansa presidentti Putin hyväksyi henkilökohtaisesti teatteriin tehdyssä hyökkäyksessä käytetyn kaasun laadun, jota ei taasen kerrottu taintuneita siviiliuhreja auttaneille lääkäreille, minkä vuoksi uhrien määrä kasvoi. – Presidentin osuus on uskottava, koska Venäjällä pienetkin asiat kysytään mahdollisimman korkealta johtajalta.

Politkovskaja tunnustaa heti reaktioidensa tunneperäisyyden, mikä pitäisi kaikkienkin tehdä, myös vallanpitäjien. Hän myös valaisee maansa tilannetta yksilöiden kohtaloiden kautta, mikä helpottaa lukijan samaistumista kohteeseensa. Yksityiskohtien vyörytys on kuitenkin niin massiivista, että pieneen kansaan kuuluva lukija välillä tahtoo eksyä pääasiasta. Aiempi aiheeseen tutustuminen helpottaa tässäkin: ensimmäinen, vuonna 2003 eversti Budanoville annettu sotarikostuomio raiskauksesta ja murhasta Tšetšenian sodassa, ylitti uutiskynnyksen myös Suomessa. Sen sijaan Uralin Jekaterinburgissa tapahtuneet tehtaiden valtaukset ja varsin venytetty oikeudenkäyttö vaikuttavat vieraammilta.

Venäjän voimakkaasti kasvavassa bisneksessä eivät neuvostoaikana kasvaneet tahdo oppia työskentelemään, vaan useimmat ovat nuoria ihmisiä. Siksi on mielenkiintoista, että mainitun eversti Budanovin tutkivana lääkärinä, joka ehdotti hänen vapauttamistaan, toimi professori Petšernikova. Hän on sama henkilö, joka vuodesta 1968 tutki Neuvostoliiton toisinajattelijoita ja määräsi heitä skitsofreenikkoina hoidettavaksi mielisairaalaan. Politkovskajan mukaan tämä professori on sellainen, johon KGB/FSB saattaa ehdottomasti luottaa. – Sotilastuomioistuimet eivät ole riippumattomia, vaan puolustusministeriön palveluksessa. Samoin siviilipuolella Politkovskaja toteaa lääninoikeuksien voivan kumota käräjäoikeuksien tuomiot suoraan ja syitä selittämättä.
Kirjoittaja sanookin Budanovin 10 vuoden pakkotyötuomion tulleen vain sillä perusteella, että Saksan liittokansleri Gerhard Schröder kiinnitti huomiota asiaan ihmetellen Putinille viranomaisten halua vapauttaa sotarikollinen.

Roomalainen lause ”De mortuis nil nisi bene”, ’Ei pahaa vainajista’, on Venäjällä erityisessä arvossa. En halua millään tavoin vähätellä Nord-Ostin tai Beslanin kaappauksessa menehtyneiden lähiomaisten tuskaa, mutta jokaisen kuolleen kaikkien ominaisuuksien ylistäminen ainutlaatuisen orvaamattomiksi tuntuu hieman liioitellulta. Samoin Politkovskaja kuvaa useiden tuomarien, poliisien, sotilaiden ja muiden virkamiesten toimintaa ”sydämettömäksi”, ”järjettömäksi” ja ”epäinhimilliseksi”. Nämä sananvalinnat käyvät ymmärrettäviksi, mikäli lukija tuntee venäläistä kontekstia, jossa esim. historianopetuksen metodina on ollut oppilaan tunteisiin vetoaminen mahdollisimman monella tavoin.

Politkovskaja kuvaa laajalti armeijan upseerien mielivaltaa sotilaita kohtaan. Esim. komentajat voivat ”myydä” sotilaita rakennus- tai sadonkorjuutöihin, jolloin upseeri korjaa maksun, ja sotilaat työskentelevät pelkällä ruokapalkalla. Simputusta esiintyy myös, ja joka vuosi vähintään 600 sotilasta kuolee muussa kuin taistelutilanteessa, so. itsemurhaan tai tappoon.
Kirjoittaja ei kerro armeijan vahvuuksia, mutta lehdistön mukaan vain 10 – 15 % ikäluokasta menee palvelukseen, ellei onnistu hankkimaan opiskelu- tai lääkärintodistusta. Palveluksessa olevista puolestaan vain 10 % on taistelukelpoisia, muut ovat muissa hommissa. Politkovskaja palauttaa mieleen, miten valtion omaisuus yksityistettiin Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen 1990-luvulla. Ne, jotka olivat avainasemassa nomenklatuuran jäseninä, hankkivat esim. öljy- ja mineraaliyhtiöitä nopeasti haltuunsa riittävän lainsäädännön puuttuessa. Edelleen kirjoittaja toteaa lainsäädännössä olevan porsaanreikiä, minkä vuoksi osakeyhtiöitä voidaan sopivin järjestelyin kaapata. Palkoissa on myös selviä suhteettomuuksia: Kamtšatkalla ydinsukellusveneistä vastaava vara-amiraali saa 5000 ruplaa eli noin 145 euroa kuussa, kun saman kaupungin bussinkuljettaja ansaitsee 6000 ruplaa eli 170 euroa. Monien viranhaltijoiden onkin siksi tehtävä useaa työtä.

Suomentaja Nina Saikkonen on tehnyt valtaosaltaan huolellista työtä. Muutama huomautus on kuitenkin tehtävä. Sotilasarvot ja – vakanssit menevät kyllä moneltakin sekaisin, mutta silti: Englannin ja venäjän kielissä on samanlainen ilmaus ”commanding officer / komandir roty” jalkaväkiyksikön johtajalle, mutta suomeksi se on yksinkertaisesti komppanian päällikkö. ”Komentava upseeri” ei kerro riittävästi suomalaiselle reserviläiselle, koska meillä komentajia on vasta pataljoonasta ylöspäin. – Akateemisesta maailmasta on puolestaan otettava
esimerkiksi titteli ”lääketieteen kandidaatti”. Kun Suomessa lääkärin perustutkinto on lisensiaatti, kandidaatti on meillä lyhyehkö koulutus. Venäjällä voi useimmissa aineissa suorittaa kolmivuotisen spesialistin tutkinnon yliopistossa, jäädä vielä kahdeksi vuodeksi aspirantiksi, ja suorittaa ”Kandidat nauk”, tieteen kandidaatti – tasoisen tutkinnon (ja tietenkin väitellä myöhemmin tohtoriksi).

Yhteiskuntaelämästä on myös tarkennettava yhden puolueen nimi. Mihail Hodorkovski, joka nyt istuu tuomiotaan Kiinan rajalla sijaitsevassa vankilassa, antoi öljy-yhtiö Jukosin johtajana toimiessaan tekstin mukaan suuria rahallisia avustuksia Jabloko-puolueelle ja ”Oikeiden voimien liitolle”. Kyseessä on kuitenkin ”Sojuz pravilnyh sil” eli Oikeistovoimien liitto, jonka unnetuimpia edustajia on Irina Hakamada. Tietysti kääntäjä on voinut ottaa itse poliittisen kannan asiaan, mikä ei kuitenkaan liene todennäköistä.

Politkovskajan kirja on tärkeä puheenvuoro Venäjästä käytävässä keskustelussa. Vain muutamat median edustajat kuten Kommersant ja Russia Profile uskaltavat nykyisin millään tavoin arvostella Kremliä ja presidenttiä. Tätä kirjaa ei sen sijaan ole julkaistu venäjäksi Venäjällä, vaan englanniksi Britanniassa ja ainakin suomeksi Suomessa. Tunnemyrskyn jäähdyttäminen olisi parantanut kirjan luettavuutta ja vastaanottoa meillä. Jäljelle jää kysymys, milloin venäläiset lukijat saavat kirjan käsiinsä.