Eero Perungan Joulupukki-kirjaa ei ole tarkoitettu vain pikaisesti silmäiltäväksi joulua ja pukkia odoteltaessa. Kirjan voi lukea milloin tahansa, vaikka pääsiäispyhinä tai kesälomalla, kun on aikaa sen sisällön sulattamiseen ja ehkä syrjäpoluilta näyttävien lukuisien juonteiden seuraamiseen. Olen varma, että tekijä on halunnut antaa lukijoille mahdollisimman monia aineksia rauhalliselle pohdiskelulle ja sekä virikkeitä oivalluksille asioiden ja ilmiöiden yhteyksistä. Ihan jokamiehen luettavaa kirja ei ole, sillä tekijä käyttää runsaasti oppisanoja ja vieraskielisiä lainauksia ja tutkijoiden koukeroisiakin aivoituksia.

Kuin menneen talven latua etsimässä…

”Joulupukin tutkiminen on kuin keväinen retki, jonka tarkoitus on edellisenä talvena hiihdetyn ladun etsiminen. Olet juuri saavuttamassa etsimäsi, ja kaikki sulaakin pois tai osoittautuu omaksi kuvitelmaksesi tai täydelliseksi humpuukiksi.”

Näin kirjoittaa Perunka. Melkein maailmanlaajuisen ilmiön historiallinen tutkiminen ei ole helppoa, ei varsinkaan, jos toivoo löytävänsä yhden selkeän kehityslinjan, saati sitten oikean joulupukin. Kriittisenä tutkijana Perunka ei sitä yritä, vaan osoittaa niitä moninaisia aineksia, jotka ovat vuosisatojen saatossa kasautuneet joulupukkiin. Ainoa seikka, jonka tekijä tuntuu unohtaneen tai jättäneen tieten tahtoen syrjään, ovat joululaulut, vaikka näistä monissa kerrotaan joulupukista. Hän mainitsee vain yhden joululaulun, Stille Nacht, heilige Nacht, jonka saksalaiset joukot virittivät jouluna 1914 ensimmäisen maailmansodan länsirintamalla ja johon ranskalaiset joukot yhtyivät.

Joulupukki on tutkimukseen perustuva tietokirja. Se sisältää yli kolmesataa sivua pienellä kirjasimella painettua tiukkaa tekstiä, jonka tueksi tekijä esittää kymmenien tukijoiden pohdintoja ja tuloksia. Lähdeluettelosta löytyy yli sata kirjaa ja artikkelia sekä puolensataa lehteä ja useita verkkosivustoja. Lähteissä on suomen- ja englanninkielisten julkaisujen lisäksi ilahduttava määrä ruotsin-, saksan- ja jopa norjankielisiä lähteitä. Tekijän omakohtaiset havainnot lisäävät vielä sanoman uskottavuutta. Valitettavasti tässäkään kirjassa ei ole hakemistoa. Perungan lukeneisuudesta ja huolellisesta tutkijantyöstä kertovat myös lähes puoli tuhatta viitettä. Kirjassa on kolme tekstiin liittyvää kuvaliitettä, joihin mahtuu kolmisenkymmentä mustavalkoista ja värikuvaa mm. maalauksia, piirroksia, joululehtien kansia ja julisteita sekä museoiden ja arkistojen kätköistä löytyneitä valokuvia suomalaisten joulunvietosta.

Hyvänä esimerkkinä kulttuurihistorian tutkijasta, joka ei vierasta toistenkaan tieteenalojen metodeja ja tuloksia, Perunka käyttää ”aputieteinään” antropologiaa, etnologiaa sekä kirjallisuuden- ja taiteentutkimusta ynnä hyödyntää useiden muidenkin tieteenalojen tutkimustuloksia. Lukija voi vain ihmetellä, miten monien tutkijoiden ja kaunokirjailijoiden aivoituksille tekijä on löytänyt tai keksinyt yhteyksiä jouluun ja joulupukkiin. Tekstistä löytyy lukuisien nykytutkijoiden lisäksi klassikoista mm. Ziegmund Bauman, Walter Benjamin, Natalie Zemon Davis, Egon Friedell, Johann Gottfried von Herder, Abraham H. Maslow, C. S. Peirce ja Claude Lévi-Strauss sekä kirjailijoista ainakin H. C. Andersen, Charles Dickens, Jorma Etto, Daniel Katz, Ilmari Kianto, Zachris Topelius ja Jules Verne.

Perunka ei pyri selvittämään ”todellisen” joulupukin olemusta, koska siihen tarvittaisiin sosiologista tai sosiaalipoliittista tutkimusta. Sitä paitsi tutkimus klovnin todellisesta elämästä ei olisi tekijän mielestä välttämättä mukavaa luettavaa. – Tämän tietävät kaikki tilattuihin joulupukkeihin pettyneet.

Pyhästä Nikolauksesta se alkaa…

… kirja nimittäin. Perunka sai sen valmiiksi elokuussa 2020, kun COVID-19-pandemia oli tappanut jo lähes miljoona ihmistä. Kulkutauti liittyy myös Nikolaukseen, joka syntyi Vähän-Aasian Lyykiassa Pataran kaupungissa noin 260 jaa. Hänen vanhempansa kuolivat näet ruttoon. Nikolauksesta tuli Myran piispa sekä monien valtioiden, kaupunkien ja ammattikuntien suojeluspyhimys, jolla tarinoissa on vastakkaisiakin piirteitä. Niin joulupukki kuin pakkasukkokin ovat myöhemmin saaneet Nikolauksen ominaisuuksia.

Toisaalta Nikolaus saarnasi ihmisten keskinäistä kunnioitusta, rauhaa ja nöyryyttä sekä jakoi lahjoja hyville, toisaalta rankaisi pahoja ankarasti. Vuosisatojen kuluessa hänestä tuli sekä katolisen että ortodoksisen kirkon pyhimys. Hänestä tuli myös apteekkarien, asianajajien, hajuvesienvalmistajien ja -kauppiaiden, jyvä- ja siemenkauppiaiden, kalastajien, kapakoitsijoiden, kivenhakkaajien, kynttilänvalajien, kutojien, laivurien, lasten, lauttureiden, leipureiden, matruusien, neitsyiden, notaarien, oluenpanijoiden, palomiesten, prostituoitujen, romanien, taskuvarkaiden, teurastajien. viinikauppiaiden ja vankien suojelija. On selvää, ettei Pyhä Nikolaus sellaisenaan kelvannut reformoidussa pohjolassa.

Kerrottuaan Pyhän Nikolauksen vaiheista ja pyhimykseen liitetyistä tarinoista Perunka selvittää Santa Clausin syntymää ja myöhempää kehitystä Yhdysvalloissa sekä ukon tuloa Eurooppaan. Jo 1800-luvun alussa Washington Irving, alias Diedrich Knickerbocker, kirjoitti historiallisen romaanin New Yorkista (1809) ja kertoi siinä mm. hollantilaisten tarinoita joulunpyhien vietosta. Tarinoissa Nikolausta muistuttava hahmo lentelee hevosvaunuissa talojen ja puunlatvojen yläpuolella lahjoja jakaen. Irving antoi hahmolle nimen Santa Claus.

Jouluvieraan vetojuhdat muuttuivat hevosista poroiksi 1820-luvulla. Vuonna 1821 ilmestyneen The Children’s Friend -teoksen kuvissa punanuttuinen Santeclaus istui savolaismallinen karvalakki päässään lahjoineen talon katolla reessä, jonka edessä poro ”tolvasi” lähteäkseen liikkeelle – takajaloilleen nouseva poro näytti melkein lentävän. Seuraavana vuonna Clement Clarke Mooren nimiin merkityssä runossa ”A Visit from St. Nicholas” lahjareen eteen oli valjastettu peräti kahdeksan pientä poroa. Moore lienee saanut poronsa niistä ”lappalaisista” runoista, joita oli vuosikymmenien aikana yhä uudelleen julkaistu Spectator-lehdessä ja muissa julkaisuissa.

Runot olivat peräisin Euroopassa ilmestyneestä Johannes Schefferuksen latinankielisestä Lapponiasta (1673), joka käännettiin pian englanniksi, saksaksi, ranskaksi ja hollanniksi sekä 1700-luvulla uudelleen englanniksi. Suuren amerikkalaisyleisön tietoon runot toi Henry Wadsworth Longfellow. Joikurunot eivät kuitenkaan olleet Schefferuksen omia, vaan hän oli saanut ne Upsalan yliopistossa opiskelevalta saamelaiselta opiskelijalta, Olaus Sirmalta (n. 1655–1719). Sodankylän Orajärvellä syntynyt nuori mies oli itsekin ”laulanut” niitä toveriensa kanssa. – Sirman porojen matka Santa Clausin reen vetäjiksi näyttää kiehtoneen Lapin mies Perunkaa niin, että hän kirjoittaa asiasta sivukaupalla.

Porot vetivät myös satiirikko Thomas Nastin kuvaaman Santa Clausin rekeä 1860-luvulla Harper’s Weekly -lehdessä. Perungan sanojen mukaan luomus oli ”savolaista pilkkiäijää muistuttava ukonkuvatus”. Ukon asu ei ollut punainen vaan koottu Yhdysvaltojen lipun osista. Ensimmäinen punanuttuinen Santa Claus ilmestyi vuonna 1881 Nastin piirroksiin ja alkoi iskostua suuren yleisön tietoisuuteen. Markkinat ja kauppapolitiikka vaikuttivat käsitykseen Santa Clausista, ja pian tämä riistäytyi lopullisesti irti kirkkojen ja uskonnollisten organisaatioiden holhouksesta.

Porojen lisäksi Santa Clausilla on toinenkin yhteys Suomeen: Coca-Cola otti joulupukin vuonna 1931 alkaneen mainoskampanjansa avainhahmoksi. Punapukuiset Cola-pukit piirsi graafikko ja kuvantekijä Haddon ”Sunny” Sandblom, jonka Karl-isä oli lähtöisin Ahvenanmaan Föglöstä ja Karin-äiti Pohjois-Ruotsista. Myös Sandblomin Cola-pukki oli markkinahenkinen, ja sen myötä Santa Claus standardoitui ja amerikkalaistui.

”Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi.”

Ennen kuin kristinusko vakiintui Suomeen, vuohipukin näköisiksi pukeutuneita hahmoja liikkui maalaiskylissä satokauden päättyessä, kun juhlittiin kekriä. Pukkeja kulki kylillä myös sydäntalven juhlan tietämissä pimeimmän ajan taittuessa valoa kohti. Sarvipäiset, nurin käännettyyn turkkiin pukeutuneet, naamioituneet hahmot olivat keppostelijoita, hauskuuttajia ja kiusanhenkiä, jotka eivät lahjoja jakaneet, vaan vaativat kestitystä. Kekrin merkitys väheni, kun joulukuun 25. päivään vakiintuneen Kristuksen syntymäjuhlan, joulun, merkitys kasvoi. Samalla sadonkorjuujuhlien tapoja ja menoja liittyi jouluun.

Vuodesta 1708 lähtien Ruotsin valtakunnassa, ja siis myös Suomessa, juhlittiin 13.1. Nuutin päivää. Nuutti päätti Tuomaasta (21.12.) alkaneen joulukauden. Perinteinen sarvipäinen nuuttipukki kulki nurin käännetty turkki yllään ja tuohinaamio kasvoillaan tyhjentämässä viimeiset jouluoluet tynnyrien pohjalta. Joulupukissakin säilyi vuohen piirteitä 1900-luvun alkuun asti, mutta ilkikuriset vuohipukki-hahmot katosivat kaupungistuneesta Suomesta.

Perungan mukaan talonpojan joulupukki ei ollut mikään ”porvarillisen suhdetoiminnan tai kauaskatseisen elämysteollisuuden konsultti”. Sen naamion takana saattoi piileksiä menneen vuoden saataviaan perimään tullut renki tai piika. Pukin tehtävä oli kuuluttaa kylälle ankaran arjen unohtamista ja juhlanajan alkua tai sen railakasta loppua. Naamio, nurin käännetyt vaatteet ja sovinnaisten käytöstapojen haastaminen kielivät rahvaan satiirisesta naurusta ”arkipäivän totuudelle”. Perunka katsoo, että joulupukin arkaainen tyyppi saattaa liittyä antiikin näytelmien satyyrihahmoihin. Viinaryyppyä ja kestitystä kärttävässä vuohipukissa voi uumoilla myös jotakin samaa kuin keskiaikaisessa väärän piispan tai väärän kuninkaan juhlan karnevalistisessa maailmassa.

Inhimillisempi joulu-ukko

Ihmishahmoisen joulupukin syntyvaiheet osuvat itsenäisen Suomen synnyn aikoihin, ja pukin inhimillistämisessä Zachris Topeliuksella oli osansa. Perungan mukaan uuden pukin synnyn voi nähdä reaktiona Euroopan viimeiseen nälkäkriisiin 1860-luvun Suomessa. Satusedän muotoilema joulupukki oli kaikessa romanttisuudessaan sosiaalisen todellisuuden tuote, jossa oli sosiaalisen vastuun vaatimus. Vanhalta sarvipäiseltä ja ryyppyjä pyytelevältä pukilta sai uusi pukki vain nimen, mutta käyttäytymiseensä ja ulkoasuunsa se sai aineksia sekä kotoisesta perinteestä että maailmalta. Amerikkalainen joulupukki tuotiin meille 1900-luvun alun vuosikymmeninä tavaraistuneen joulun myötä.

Amerikkalaiset olivat jo vuodesta 1885 lähtien luulleet joulupukin asuvan pohjoisnavalla, mutta suomalaiset tiesivät vuodesta 1927 lähtien aivan varmasti, että pukki asuu Lapissa Korvatunturilla ihan itärajan tuntumassa. Markus-setä, alias Markus Rautio, nimittäin ilmoitti asian radion Lastentunnilla. Hän tiesi myös, että tunturijonon muodostamien ”korvien” avulla pukki voi kuulla lasten puheita ja saada selville salaisuuksia. Tanskalaiset puolestaan uskovat pukkinsa asuvan Grönlannissa ja ruotsalaiset julnissensä Morassa. Ruotsalaisten joulupukkihan on tehty oljesta, joten se ei erityistä asuntoa kaipaa.

Vielä 1900-luvun alussa ei Suomessa ollut selkeää joulupukin ”mallia”, ja koko joulun kuvasto oli varsin häälyvä. Mutta sanoma- ja aikakauslehdet, erityiset joululehdet sekä joulukortit loivat kuvallisilla viesteillään joulupukin visuaalista uskottavuutta ja tekivät tunnetuiksi joulun hahmoja. Joululehtien kulta-aika kesti 1900-luvun alusta 1960-luvulle. Kansikuvillaan ja muulla kuvituksellaan nämä lehdet yhdenmukaistivat käsitystä joulusta ja jouluhahmoista. Lukuisat tunnetut taiteilijat – mm. Helmi Biese, Albert Gebhardt, Eeli Jaatinen, Rudolf Koivu, Helga Sjöstedt, Venny Soldan-Brofeldt, Kaarlo Vuori, Martta Wendelin ja Väinö Hämäläinen – kuvittivat joululehtiä.

Näkyvä muutos pukin hahmossa tapahtui 1920-luvun lopulla. Oudot kummajaiset saivat jäädä, ja tilalle tuli naapurimaissa jo testattu ja alkujaan USA:ssa tavoilleen kultivoitu ystävällinen ja hyväsydäminen punanuttu. Amerikkalaisten lastenlehtien vaikutus alkoi näkyä suomalaisissa joululehdissä ja -korteissa jo 1920-luvulla, mutta vielä enemmän 1930-luvulle tultaessa. Silloin joulupukki alkoi muistuttaa Sundblomin vuoden 1931 Coca-Cola -mainoksen Santa Clausia.

Mitä kaikkea joulupukkiin liittyykään…

Joulupukin ohella Perunka kirjoittaa vähän Korvatunturin suurperheen ainoasta naisesta, joulupukin muorista, joka keittää puuroa pukin halvalle kausityövoimalle, tontuille. Enemmän hän kertoo mm. naisen asemasta ja vallasta, Sinome de Beauvoirista, Prinsessa Ruususesta, Tuhkimosta, Pienestä tulitikkutytöstä ja Luciasta. Osansa saavat myös köyhyys, ruoka ja sen puute sekä Charles Dickens, riisipuuron historia, brittien mince pie ja nälkä Abrecht Dürerin apokalyptisistä ratsastajista. Tontuista tekijä kertoo useassa paikassa ja hieman ristiriitaisiakin tietoja.

Lahjat näyttävät nykyisin olevan joulun tärkein asia, mutta aina ei ole niin ollut. Perunka käsittelee lahjakulttuuria sekä esineiden että lahjojen antamisen ja merkityksen tasolla. Hänen pohdintojaan siivittävät  kulttuuriantropologi Marcel Maussin ajatukset. Lahjan voi nähdä osana vallasta käytävää kamppailua tai äänenä vallanjaon taustalla. Tottelevainen alamainen ja kuuliainen lapsi eivät ole kaukana toisistaan, ja siksi joululahjakin on osa yhteiskunnan valtarakenteita. Antiikin roomalaiset antoivat vuodenvaihteen saturnalia- tai kalend-juhlassa hauraita savi- tai terrakotta-astioita, jotka korostivat ”autuaampi antaa kuin ottaa” -ajatusta, säilyi vuosisatoja lahjan antamisen ytimessä. Meidän aikamme on kuitenkin muokannut alkujaan vapaasta antamisen ilosta velvollisuuden, joka odottaa jouluisin täyttäjäänsä.

Lahjojen antamiseen liittyvät myös lahjatoivomukset, joita lapset saattoivat esittää pukille lähettämissään kirjeissä. Jo 1800-luvun lopulla sanomalehdet keksivät julkaista noita kirjeitä. Silloin niissä lapsia askarrutti eniten se, onko joulupukki oikeasti olemassa. Myös Markus-setä luki Lastentunnilla lasten joulupukille osoittamia kirjeitä, joissa pohdittiin samaa asiaa. Kun pukki perusti postikonttorinsa Rovaniemelle, kaikki maailman lapset saattoivat lähettää kirjeitä lahjatoivomuksineen sinne. Kysymys joulupukin aitoudesta jäi silti askarruttamaan lapsia. – Aikuisetkin toivovat, että pukki olisi todella olemassa.

Joulumaa

Moninaisuudestaan huolimatta Joulupukki-kirja jäisi varsin vaillinaiseksi, ellei Perunka kirjoittaisi myös Niilo Tarvajärvestä (1914–2002) ja Joulumaasta. Ei ehkä ollut sattuma, että Tarvajärvi ryhtyi puuhaamaan Nikolauksen perilliselle omaa maata – hänhän oli syntynyt 6.12. eli Pyhän Nikolauksen oletettuna kuolinpäivänä. Vuonna 1942 luutnantti Tarvajärven joulupukki vieraili Kannaksella Ollilan kylässä ”tulilinjoilla” ja toi sinne terveiset Korvatunturilta. 1950-luvulla Tarvajärvi päätyi radio- ja TV-ohjelmien juontajaksi ja sai joulumaasta vision, joka kypsyi hänen vieraillessaan 1959 Disneylandissa. Alkuun se kulki nimellä Joulupukinmaa – Santa Claus Land.

1960-luvulta alkaen Tarvajärvi herätteli lappilaisia ja muitakin suomalaisia joulunviettoon taistellen niin arkkikonservatiivista kunnallispolitiikkaa ja ahdasta kansalliseen tilaan jähmettynyttä valtakunnanpolitiikkaa kuin kapea-alaisen talouden eliitin ennakkoluuloja vastaan, ennen kuin sai idealleen poliittisen ja taloudellisen hyväksynnän. 16.12.1984 Lapin läänin maaherra Asko Oinas julisti Lapin Joulumaaksi. Kun seuraavana vuonna joulupukin Pajakylä vihittiin napapiirillä, alkoi Joulumaahan liittyvä ohjelmapalvelu kasvaa. Matkailu sai joulupukin avautumaan ulospäin ja löytämään itsestään ekonomista potentiaalia. Joulumatkailu syntyi 1980-luvulla uudentyyppisen kulutuspalveluajattelun yleistyessä maailmalla. Ihmiset alkoivat silloin etsiä ikimuistettavia kokemuksia ja elämyksiä. Joulupukin luona vierailusta tuli yksi näistä. Jokainen Joulumaassa käynyt tietää, että oikea joulupukki asustaa Suomen Lapissa.

***

Eero Perunka on armoitettu sanankäyttäjä. Mutta Pilkunviilaaja-sivupersoonani löytää hänenkin kirjastaan muutamia silmäänpistäviä kohtia. Korjaan tässä niistä muutamia: – Jeesuksen isän nimi oli Joosef, ei Johannes (s. 74); Zygmund Bauman (s. 87) oli todellakin Zygmund, ei Ziegmund (s. 88); Yokon (s. 102) on Yukon; 1800-luvun alkupuolen Biederman-kausi (s.120) on biedermeier ja Englannin kuningatar Viktoria oli naimisissa, ei suinkaan naimaton (s. 137). – Terveisiä myös kustannustoimittajalle!

Vastapainoksi mainitsen pari maukasta esimerkkiä pohjoisen miehen sanoittelusta:
-”Muutos altruistisesta hyväntekijästä voittoon tähtääväksi markkinointibrändiksi oli Pyhän Nikolauksen perilliselle pitkä ja varmaankin vaikea matka, mutta mistäpä ei ihmeidentekijä suoriutuisi.” (s. 113)
-”Esiintyminen oman mukavuusalueen ulkopuolella kuuluu joulupukin erityisosaamiseen.” (s. 293)
-Jääkäämme pohtimaan ennen seuraavaa joulua sitä, mikä on meille tärkeintä: lisääntyvän tavaran määrä, vaiko ehkä sen laatu ja tarpeellisuus – vai mahdollisesti jopa lahjan kierrätys? (s. 270)