Teemu Keskisarjan teos tarkastelee suomenmielisen ja -kielisen talouselämän syntyä ja kehitystä 1800-luvun lopulta 1900-luvun alkuvuosikymmenille asti. Sujuvasti kirjoitettu teos keskittyy kolmen Branderista Paloheimoksi sukunimensä suomentaneeseen veljekseen, jotka ovat Karl Alfred eli K.A. (1862-1949), Hjalmar Gabriel eli H.G. (1864-1919) ja Paul Werner eli Paavo (1868-1921). Veljesten avulla tarkastellaan sitä miten suomenmielisen sivistyneistön vaalima fennomania-aate sai uusia ilmentymiä liikeperiaatteiden ja kansallisuusaatteen yhdistämisen myötä ja kuinka suomalaisen liike-elämän edustajat haastoivat valtaa pitäneen ruotsinkielisen talouseliitin. Teoksen johdannon kirjoittanut Markku Kuisma toteaakin Paloheimo-veljesten tarjoavan kenties parhaan esimerkin Suomen yhteiskunta- ja kulttuurihistorian kannalta keskeisen historiallisen ilmiön tarkastelulle.

Keskisarja pohtii kansallisuusaatteella kyllästetyn kotikasvatuksen saaneiden veljesten aikuistuneen periaatteessa puoli sukupolvea liian myöhään. 1890-luvulle mennessä suomalaisuusliike oli ennättänyt saada menestystä ja osavoittoja eri tahoilla eikä nuorilla tulokkailla ollut asiaa suomalaisen puolueen kärkipaikoille. Aktiivisen toimintakentän tarjosi kehittyvä talouselämä, jossa veljesten toimintatarmo kanavoitui aluksi varsin erilaisilla tavoilla. Alun menestyksestä huolimatta varsinainen Paloheimo-konserni jäi kuitenkin syntymättä. 1920-luku oli käännekohta, jolloin vaikeudet kasaantuivat ja afäärit kriisiytyivät useistakin syistä. Odotuksiin nähden pudottiin korkealta, sillä 1910-luvun lopussa Paloheimoista oli odotettu Suomen johtavaa teollisuussukua.

Kotimaisen liike-elämän kehittäjät

Keskisarja toteaa Paloheimo-veljeksillä (vuoteen 1906 asti Brander) olleen hyvät lähtökohdat kavuta talouselämän eliittiin. Lapsuudenkodista juontuneet yhteydet fennomaanivaikuttajiin ja heidän perheisiinsä tasoittivat myös veljesten tietä. Vanhempien kuoltua Yrjö Sakari Yrjö-Koskisesta tuli veljesten holhooja. Vanhemmilta jäänyt perintö ei ollut rahallisesti suuri – ja sekin kului yliopistotutkintoihin – mutta hyvä sukunimi, edulliset avioliitot ja akateeminen sivistys auttoivat eteenpäin. K.A. saavutti tohtorin arvon, H.G. valmistui isänsä jälkiä seuraten papiksi ja Paavo juristiksi.

K.A:sta tuli kansallisuus- ja vakuutusaatteen yhdistäneen vakuutusyhtiö Pohjolan (perustettiin v. 1891) ensimmäinen – ja pitkäaikaisin – johtaja. Hän ei noussut ”Pohjolan tirehtööriksi” ja talouselämän vaikuttajaksi tyhjästä vaan taustalla oli aktiivinen toiminta erilaisissa yhdistyksissä, järjestöissä ja politiikassa. Myös verkostot talouselämän vaikuttajiin auttoivat urakehitystä. Liikemiehenä hän oli mukana etenkin projekteissa, joissa yhdistettiin talouselämän ja fennomanian intressit. K.A:n rahallinen osuus hankkeissa ei aina ollut suuri mutta hän hyödytti aloittelevia yrityksiä tarjoamalla tunnetut liikemieskasvonsa ja kontaktinsa niiden käyttöön. Teollisuusmies K.A:sta tuli, kun hän auttoi vaikeuksiinsa kompastelevat kumisaapastehtailijat jalkeille ja osallistui Suomen Gummitehtaan perustamiseen vuonna 1898. Taloudellisesti suurempi merkitys oli kuitenkin esimerkiksi metsäteollisuushankkeilla, joissa hän oli mukana veljiensä kanssa.

Kirkonmiehen urasta luopuneen H.G. Paloheimon ura teollisuusmiehenä alkoi kotitarveteollisuudesta. Kolmen avioliiton myötä H.G:n maaomistukset karttuivat ja Lopella sijainneen Santamäen suurmaatilan ympärille kehittyi monipuolinen ja -haarainen yksikkö, jonka toiminta perustui maatalouden ja eri teollisuudenalojen integraatioon. Yritystoiminnassa H.G:llä ei ollut yhtä suoria yhtymäkohtia suomalaisuusliikkeeseen kuin isoveljellään. Poliitikkona hän oli fennomaani ja sitä kautta myös hänen yrityksensä luettiin suomalaisten suuryritysten joukkoon. K.A:n tavoin H.G. osallistui aktiivisesti suomalaisen puolueen toimintaan. Vaikka K.A. oli puolueen hierarkiassa korkeammalla, sai H.G:n toiminta tietyllä tapaa näkyvämmät puitteet. Hän toimi esimerkiksi kansanhuoltoministerinä vastaten maan elintarvikehuollosta vuonna 1918.

Nuorimman veljeksen, Paavon, rooli korostuu, kun veljekset yhdistivät voimansa ja perustivat muutaman liikekumppanin kanssa Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön vuonna 1907. Tätä ennen veljesten yhteistoiminta oli ollut vähäistä. Yhtiön toimitusjohtajan rooli lankesi kuin itsestään Paavolle, sillä ”joka taholla rientäviin vanhempiin veljiin verrattuna hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin muuttaa pohjoiseen” (s. 169). Paavo Paloheimon asema Kajaanissa Suomen pohjoisimman puunjalostuskeskuksen johtajana ei ollut helppo, vaikka tehtaanpatruunana hän oli merkittävä paikallisvaikuttaja. Paavo oli ”pitkän linjan suomettarelainen” mutta hän ei yhdistänyt yritystoimintaa ja politiikkaa toisiinsa isoveljiensä tavoin.

Pudotus

1910-luvulle tultaessa veljesten hankkeet olivat entistä kalliimpia ja uhkarohkeampia: Vuojoki Gods Ab:n perustaminen ja Rauman suursahan rakentaminen vuonna 1911 veivät liiketoiminnan uuteen suurusluokkaan. Liiketoiminta kasvoi suurteollisuudeksi: Kajaanin, Riihimäen, Kesijärven ja Rauman sahat nostivat Paloheimot Suomen kymmenen suurimman puutavaraviejän joukkoon. Mittasuhteita kuvaa se, että sahaliike oli vain pienehkö osa veljesten teollisuustoiminnasta.

Vauhdikasta nousua ja kasvua seurasi Paloheimojen tapauksessa jyrkkä pudotus. Suurisuuntaisten teollisten visioiden toteutus kompastui rahoitukseen, jonka saaminen uusille ja vanhoille hankkeille vaikeutui 1910-luvulla. Tähän vaikutti esimerkiksi se, että kieli- ja puoluepolitiikka jäi sivuun veljesten liiketoimia rahoittaneen Kansallis-Osake-Pankin (KOP) luotonannossa. Afäärejä vaikeutti edelleen politiikassa stressaantuneen H.G:n kuolema vuonna 1919 ja Paavon poismeno kaksi vuotta myöhemmin. Paavon kuolema aiheutti hajaannuksen Kajaaniyhtiössä ja erimielisyydet johtivat lopulta K.A:n sukuhaaran perääntymiseen suurteollisuudesta. Lukuisia liiketoimia yritettiin tekohengittää kuntoon erilaisilla ratkaisuilla eikä esimerkiksi K.A:n visioiman Vientipankin perustaminen Paloheimojen teollisuusyrityksiä lainoittamaan ulkomaisella pääomalla pelastanut tilannetta. Pankki kaatui konkurssiin epäselvyyksien ja epäonnisen kiinteistöbisneksen takia. 1920-luvun lopulla alkanut lama viimeisteli kriisin niittämällä nurin suvun yhtiöitä ja kaatamalla loputkin kulissit. Taloussotkujen jälkipyykki pilasi K.A:n välit omiin poikiinsa, jotka olivat myös osallistuneet liiketoimiin.

Rahan ja aatteen verkostot

Paloheimo-afäärien pääpaino oli nimenomaan liiketoiminnan kehittämisessä ja laajentamisessa eikä vetäytymisessä huonojen suhdanteiden koittaessa. Etenemisen ja menestyksen edellytyksenä oli luja asema talouselämän verkostoissa. Osallistuminen politiikkaan ja aktiivinen toiminta suomalaisessa puolueessa laajensivat verkostoja entisestään. Veljekset hyödynsivät myös toistensa suhdeverkostoja, esimerkiksi H.G:n sahapatruunana luomat liikesuhteet hyödyttivät muidenkin veljesten yrityksiä. Veljesyhteistyö konkretisoitui kuitenkin parhaiten Paloheimo-ryhmän rahoituskysymyksissä: afäärien etenemisen varmisti veljesten yhteispeli toistensa luottojen takaajina ja heillä ”oli velaksi ostettu lusikkansa niin monessa sopassa, että millään pankilla tuskin oli dokumentoitua tietoa ristiintakausjärjestelmästä” (s. 206).

Erityisen kiinnostavaa on tutkimuksessa se, että siitä käy ilmi miten suomenmieliset ja -kieliset taloudelliset vaikuttajat rakensivat, laajensivat ja ylläpitivät verkostojaan – tai toisin sanoen kartuttivat ja hyödynsivät sosiaalista pääomaansa. ”Afäärifennomaanit” ei keskity pelkästään Paloheimo-veljesten edesottamuksiin vaan mukaan vedetään myös koko joukko muita aikakauden keskeisiä vaikuttajia. Keskeisellä sijalla ovat Paloheimojen liiketoimiin eri tavoilla osallistuneet henkilöt sekä afäärejä lainoittaneet pankkimiehet, näkyvimpinä esimerkkeinä A. Oswald Kairamo ja J. K. Paasikivi. Lisäksi Paloheimojen avulla päästään kurkistamaan afäärifennomaanien sisäpiiriin, pienen liikemiesjoukon metsästysporukkaan. Verkostoituminen oli veljeksille tietoinen strategia ja sen eteen tehtiin töitä: verkostoja vahvistettiin muun muassa antamalla ja järjestelemällä lahjoituksia kulttuurielämälle. Tärkeänä pidettyjen alojen tukemisen ohella lahjoituksilla ylläpidettiin kuvaa menestyvästä liiketoiminnasta ja kasvatettiin luottamusta Paloheimo-yhtiöihin. Keskisarja huomioi myös verkostoitumisen ”kääntöpuolen”: verkostoitumisen kustannukset sekä välirikkojen ja konfliktien vaikutukset liiketoimiin. Vientipankki-draama ja 1920-luvun kriisi taas osoittavat, miten Paloheimoja tukenut verkosto alkoi hajota ja luottamus K.A:han väheni pakottaen tämän jättämään menestyksellisesti hoitamansa Pohjolan toimitusjohtajan työn 1930-luvun alussa.

Veljesten toimien monipuolisuus ja -muotoisuus ja se, että heitä tarkastellaan teoksessa usein vuorotellen aiheuttaa sen, että lukijan on ajoittain vaikeaa pysyä mukana. Yleisemmällä tasolla olisin myös halunnut lukea enemmän veljesten liiketoiminnan tuloksellisuudesta. Toisaalta vaikka runsaat yksityiskohdat ja perusteellinen esittämistapa väliin hajottavatkin kokonaiskuvaa lukijan kannalta, antaa teos elävän kuvan kohdehenkilöiden toimeliaisuudesta. Se ei yritä väkisin löytää kaikesta toiminnasta selkeää, kaikenkattavaa strategiaa tai suunnitelmaa – välttämättä päähenkilöillä ei itselläkään sellaista aina ollut valmiiksi mietittynä. Keskisarja toteaakin esimerkiksi H.G:n alati laajentuneista hankkeista, että on vaikea sanoa toteuttiko hän kolmenkymmenen vuoden aikana jonkinlaista laajentumissuunnitelmaa vai syntyivätkö kehitysideat yksitellen. Tilanne oli sama K.A:n kohdalla, joka perusti ja kehitti yhtiöitään intuitiivisesti.

Tutkimuksessa on useita teemoja, joihin tarttua – ja sen takia se tarjoaa tietoa hyvinkin erilaisille lukijoille – mutta itse tarkastelin kirjaa omien intressieni pohjalta eli kiinnittämällä huomiota muun muassa liike-elämän edustajien poliittiseen osallistumiseen ja toimintaan liittyviin kysymyksiin. Nämä seikat tulivat hyvin esille esimerkiksi H.G:n kohdalla, jonka poliitikon uralle loivat ristiriitaisen taustan hänen roolinsa suurmaanomistajana ja teollisuusmiehenä. Lisäksi itseäni kiinnostivat liikemiesten verkostot sekä maineeseen ja luottamukseen liittyvät seikat. Teoksessa tarkasteltiinkin kiinnostavasti esimerkiksi lehtikirjoittelun avulla veljesten julkisuuskuvaa ja mainetta sekä sitä, miten he itse suhtautuivat niihin tai yrittivät varjella liikemiesnimeään. Aineistoa tutkimukselle onkin runsaasti, sillä Paloheimoista kirjoitettiin paljon ja varsinkin poliittisten vastustajien taholta vähemmän mairittelevasti.

Teos on kattava ja monitasoinen esitys aikakaudesta, jolloin ”pääomilla oli kieli ja mieli”. Monipuolisen lähdeaineiston avulla Paloheimo-veljesten ratkaisuja ja valintoja sekä moninaisia rooleja tarkastellaan taloudellisilla ja poliittisilla areenoilla. Veljesten merkittävät urat ja aktiivisuus eri aloilla antavat mahdollisuuden käsitellä yksissä kansissa useita ilmiöitä yhteiskunnallisten muutosten värittämien vuosikymmenten aikana, aina sortokausien ja suurlakon tunnelmista Suomen itsenäistymiskehityksen kautta vuoden 1918 tapahtumiin ja 1920-luvun lamaan. ”Afäärifennomaanit” on ensimmäinen osa Paloheimo-suvun vaiheita käsittelevästä tutkimus- ja kirjasarjasta ja lukemani perusteella tarttuisin muihinkin osiin selvittääkseni seuraavien sukupolvien edesottamuksia.