Pauliina Salmisen kirja Miehittäjän morsiamet sai viime keväänä ilmestyessään huomiota mediassa. Jostakin lehtijutusta on mieleeni jäänyt maininta, että jyväskyläläisen sanomalehden pääkirjoitustoimittajana toimiva kirjoittaja valmistelisi väitöskirjaa samasta aiheesta eli itäkarjalaisten naisten ja suomalaisten sotilaiden suhteista sekä näistä suhteista syntyneistä lapsista.

Populaariteos ilmestyi kuitenkin ensin. Se perustuu pitkälti arkistoaineistoon; Kansallisarkistossa on runsaasti Suomen vuosina 1941–1944 miehittämän alueen sovintotuomareitten, alue-esikuntien sosiaaliviranomaisten sekä sotilaspastorien asiakirjoja, joissa on käsitelty aviottomien lasten elatusasioita. Lisäksi tekijä on käyttänyt Itä-Karjalaa koskevaa tutkimus- ja muistelmakirjallisuutta – kumpaakin lajia on viime vuosikymmenten aikana ilmestynyt metrikaupalla. Aiemmin suomalaismiehittäjien lapsista on tehty gradu Itä-Suomen yliopistoon.

Romantiikkaa vai hyväksikäyttöä?

Kun suomalaisjoukot etenivät Itä-Karjalaan syksyllä ja syystalvella 1941, siviiliväestö oli suureksi osaksi paikoillaan. Tarkemmin sanottuna taloissa asui vain naisia, lapsia ja vanhuksia, sillä asekuntoiset miehet oli viety puna-armeijaan. Sama tilanne oli Lapissa, jonka omat miehet olivat Suomen eri rintamilla sotimassa ja jängillä liikkui parhaimmillaan parisataatuhatta alppijääkäriä. Molemmilla seuduilla alkoi nuorten kesken syntyä ensin romansseja, myöhemmin lapsia. Salmisen arvion mukaan Itä-Karjalassa sai alkunsa noin 500 suomalaisen sotilaan aviotonta lasta; tarkkaa lukua tutkijakaan ei ole saanut selville. Salminen toteaa vain muutamien kymmenien lasten siirtyneen sodan aikana Suomeen – sodan jälkeenhän se ei ollut enää mahdollista.

Suhteiden syntyminen noudatti usein ns. normaalikaavaa: ensin ihastutaan, sitten rakastutaan. Ennen pitkää päädytään yhteiseen sänkyyn. Kaikki suhteet eivät olleet kovin romanttisia eivätkä tasavertaisiakaan: naisia houkuteltiin leivällä ja avioliittolupauksilla. Joillakin kosiomiehillä oli perhe jo Suomessa, mutta sitä ei kerrottu. Ei ennen kuin lapsi oli tulossa, jolloin soturi perui kiireen vilkkaa puheensa ja pyrki kieltämään isyytensä. Osa raskauksista alkoi raiskauksen seurauksena, ja muutamissa tapauksissa naisenkin oli vähän vaikea arvata, kenen lapsi oikeastaan oli. Sotilashallinto suhtautui silti asiaan vakavasti ja pyrki löytämään jokaiselle lapselle isän mikäli mahdollista; jos alue olisi liitetty Suomeen, lasten elatus olisi ehkä jäänyt valtion vastuulle.

Eräänlaisena kehyskertomuksena kirjassa toimii jämsänkoskelaisen Väinön ja Aunuksen Annan rakkaustarina, joka päättyi onnellisesti. Salminen on saanut käsiinsä heidän kirjeenvaihtonsa sodan ajalta ja kertoo myös parin myöhemmistä vaiheista: lapsia syntyi kaikkiaan kuusi, lapsenlapsia on kolmisenkymmentä. Nyt Väinö ja Anna lepäävät yhteisen paaden alla kirkkomaalla; jälkeläiset alkoivat pitää yhteyttä Venäjälle heti kun se tuli mahdolliseksi.

Useita muitakin tapauksia on kuvailtu lyhyesti; osa naisista tulee miesten mukana Suomeen, joidenkin jäljet häipyvät Aunuksen ja Vienan korpiin viimeistään silloin kun suomalaiset kesäkuussa 1944 poistuvat, muutaman tiedetään asuneen loppuikänsä rajan takana. Mitään kauniita tarinoita nämä kaikki eivät ole. Niin miesten kuin naisten kuulustelukertomuksissa kuvataan sekä parien seksielämää että raskaudenkeskeytysyrityksiä ja muita ”rakkauden pimeitä puolia” (kuten kirjailija otsikoi) hyvinkin yksityiskohtaisesti ja paikoin raa’asti. Henkilönimet on Väinöä ja Annaa lukuun ottamatta muutettu intimiteettisyistä.

Kun varsinainen sotahistoria usein unohtaa naiset ja lapset, on Miehittäjän morsiamien julkaiseminen perusteltua. Kirjan alaotsikko ”Rakkautta ja petoksia jatkosodan Itä-Karjalassa” on mielestäni imelä, mutta ehkä se on tarkoitettu houkuttelemaan niitä lukijoita, jotka eivät muutoin historiaa käsittelevään kirjaan tarttuisi.

Pauliina Salmiselle ja häntä edeltäneelle graduntekijä Marjo Koposelle on annettava tunnustusta pureutumisesta aiheeseen, jota ei aiemmin ole sellaisenaan käsitelty. Ihmisten väliset suhteet, sotilaiden julmuus ja seksikin ovat toki esillä esimerkiksi teoksessa Ruma sota (toim. Sari Näre ja Jenni Kirves, Johnny Kniga 2008) mutta tutkimuksen keskittyessä yhä enemmän ns. uuteen sotahistoriaan, tällaisilla aiheilla on paikkansa. Toivottavasti sekä Salminen että Koponen (jonka gradua en ole lukenut, mutta johon Salminen paljolti tukeutuu) jatkavat aiheensa tai jonkin sitä lähellä olevan teeman parissa.

Teoksen johtopäätökset ovat jääneet hyvin ohuiksi. Niiden asemasta Salminen päätyy kysymään, onko näillä nyt jo noin 70-vuotiaiksi varttuneilla lapsilla oikeus isiensä perintöön – tai oikeutta tai edes mahdollisuutta tietää, kenen lapsia he ovat. Salminen tähdentää, ettei moralisoi eikä halua halventaa sotaveteraaneja. On mielenkiintoista nähdä, millainen varsinaisesta väitöskirjasta tulee sitten kun sen aika on.

Tarinoita jotka piti kertoa

Mikko Porvali tunnetaan jatkosodan ajan tiedustelutoimintaa tutkineena ja siitä kirjoittaneena tietokirjailijana. Yksi hänen teoksistaan (Operaatio Hokki) on ollut Tieto-Finlandia-ehdokkaanakin pari vuotta sitten, joten tämänvuotinen Porvali – ellei sitten syksyllä ilmesty jotain uutta nimenomaan suomalaisen sotilastiedustelun alalta – vaikuttaa tekijän taustan huomioon ottaen eräänlaiselta välityöltä.

Rautasormus on saanut romanttisen alaotsikon ”ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta” ja esipuhe on päivätty ystävänpäivänä. Kaikki kertomukset eivät kuitenkaan käsittele romanttista rakkautta, vaan myös miesten välistä ystävyyttä – siis nimenomaan ystävyyttä, ei muuta läheisempää vetoa – tai lasten ja vanhempien siteitä.

Kirjoittaja kertoo koonneensa kirjaan tarinoita, ”jotka ovat eläneet tullakseen kerrotuiksi”, ja käyttää henkilöistään yleensä pelkästään etunimiä. Lyhyistä taustaselityksistä ilmenee, että osa henkilöistä on Porvalin omia sukulaisia tai muuten läheisiä.

Tarinoiden perusteella sotavuosien rakkaus vaikuttaa hyvin monimuotoiselta – ja useimmiten erittäin hehkuvalta. Mukana on pari tarinaa aviopareista, jotka ovat tavanneet toisensa juuri ennen sotaa tai sodan aikana, avioituneet ja eläneet yhdessä pitkän vaiheikkaan elämän, tai joutuneet eroon toisistaan ja löytäneet uudelleen yhteen vasta vanhoilla päivillään. Mutta kirja kertoo myös rakastavaisista, jotka ennenaikainen kuolema erottaa.

Nuoren filmitähti Sirkka Sarin (oik. Sirkka Jahnsson) kohtalo on melko tunnettu, onhan hänen dramaattinen kuolemansa eli putoaminen Aulanko-hotellin savupiippuun käsitelty aikakauslehdissä moneen otteeseen. Porvali tuo tarinaan kuitenkin jotain uutta: hän on käynyt läpi kesällä 1939 sattuneen onnettomuuden poliisitutkintapöytäkirjat ja toteaa niiden perusteella, että lehdistön lietsomat murha- ja itsemurhaepäilyt ovat turhia.

Myös osa muista kertomuksista perustuu asiakirja-aineistoon. Nimikertomus, nuoren pastorin ja hänen vaimonsa tarina, pohjautuu miehen lähettämiin kenttäpostikirjeisiin; Jääkärimarssin säveltäjä Sam Sihvon ja hänen kauniin Sabinansa tarina taas Sihvon päiväkirjaan, jota säilytetään Kansallisarkistossa. Sabinahan jäi historiaan Jääkärin morsian -elokuvan kauniina tanssijattarena, vaikka olikin alun perin ilotyttö.

Merkillisiä ihmiskohtaloita sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan vuosilta kirjassa riittää. Kun rakkaus käsitetään laajasti, mukaan mahtuu juttuja ihmepelastumisesta ja -pelastamisesta, vakoilutarinaa ja kertomus Ilja Repinin perheen, erityisesti nuorimman pojan, vaiheista. Siihen kytkeytyy vielä Venäjän viimeisen tsaarittaren hovineitokin…

Porvali kuljettaa lukijaa notkeasti läpi kaikkien kahdentoista tarinan, joten kirja palvelee ainakin niitä lukijoita, jotka haluavat eläytyä 1900-luvun elämänpiiriin, mutta eivät jaksa lukea varsinaista tutkimustekstiä. Historiantutkijalle (siis allekirjoittaneelle) tämä toimi matkalukemistona: muutaman kymmenen sivun pituisen kertomuksen ehti hyvin ahmaista ratikassa istuessaan, ja seuraavalla reissulla saattoi taas keskittyä uuteen juttuun.