Representaatio eli esittäminen, edustaminen, kuvaaminen, merkitseminen, jne., on keskeisessä asemassa ihmisen arkipäivässä. Lisäksi se on vakiintunut käsite vähintään humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa. Tästä huolimatta representaatio on ollut myös moninaisen kritiikin kohteena – johtuen muun muassa totuuden itsensä jäämisestä toissijaiseen asemaan huomion keskittyessä ulkoiseen ”esittämiseen”. Kritiikin tuloksena vuoroin koko käsitteestä on haluttu luopua, vuoroin se on dekonstruoitu osoittamalla sen moninainen merkitys, tai vähintäänkin sitä on yritetty muotoilla uudelleen. Kritiikistä huolimatta käsite on edelleen mitä elinvoimaisin.

Knuuttilan ja Lehtisen toimittama järeä esitys representaation käsitteestä sai toimittajien mukaan alkunsa professori Eero Tarastin johtamasta tutkimushankkeesta. Järeä on myös kirjoittajakunta, joka muodostuu pääsääntöisesti Helsingin yliopiston jo oman alansa vakiintuneista tutkijoista: filosofeista, kirjallisuuden- ja taiteidentutkijoista, sosiologeista ja tekoälyntutkijoista. Mukana on kontribuutioita muun muassa Ahti-Veikko Pietariselta, Markus Lammenrannalta, Harri Veivolta, Timo Kaitarolta, Christina Krauselta, Leena-Maija Rossilta, Jukka Törröseltä ja Timo Honkelalta. Monitieteinen teos jakaantuu kolmeen eri osaan, joista ensimmäinen on omistettu representaatiolle filosofiassa, toinen puolestaan kirjallisuudelle ja taiteelle, jota seuraa representaation ongelman käsittely kognition, aivotutkimuksen ja neurotieteiden näkökulmasta. Viimeinen osa sisältää artikkeleita koskien yhteiskunnallista tutkimusta, tietojenkäsittelytiedettä ja tieteellistä representaatiota. Perusteellinen johdanto puolestaan pureutuu käsitteen filosofisiin juuriin, keskittyen tietoteoreettisiin sekä kieli- ja tieteenfilosofisiin representaatiokäsityksiin.

Kuudentoista artikkelin voimin teos valottaa käsitteen tietoteoreettista taustaa, selittää sen varsinaista merkitystä, eli sitä mitä representaatio itse asiassa tarkoittaa, ja toisaalta esittää representoinnin soveltamista eri tieteenaloilla. Ensimmäisessä osassa käsitellään Richard Rortyn representaatiokritiikkiä, Wittgensteinin kielifilosofiaa, Piercen semiotiikkaa ja Nelson Goodmanin symboliteoriaa. Taiteentutkimukselle omistetussa osiossa valotetaan representaatiota kirjallisuudessa, surrealistien näkemystä todellisuuden representoinnista, kokeilevan runouden representaatiota, ja taiteellisen representaation materiaalisuus konkretisoituu Heli Rekulan videoteoksen analyysiin. Seuraavassa osassa kerrotaan kognitio- ja neurotieteiden näkökulmasta, kuinka aivot tuottavat representaatioita. Viimeisenä vuoronsa saa kuvallinen representointi politiikan tekemisen muotona, yhteiskunnallisena ja kulttuurisena ilmiönä, sekä yhteiskunnallinen representaatio tutkimuksen välineenä.

Huolellisesti toimitettu teos on sisällöltään vakuuttava ja lisäksi vielä tekstien selkeys tekee siitä miellyttävän luettavan. Mielestäni siitä kannattaisi julkaista myös englanninkielinen versio.