Historiallisen romaanin taitajia I esittelee Walter Scottin (1771–1832) romaanien Waverley (1814) ja Ivanhoe (1819) myötä huomattavan suosion Euroopassa saavuttaneen historiallisen romaanin kehitystä jokseenkin konventionaalisesta näkökulmasta käsin. Teos nostaa esiin kaksikymmentäyksi klassikon aseman saavuttanutta kirjailijaa Scottista ja Aleksandre Dumas vanhemmasta (1802–1870) Colleen McCulloughiin (s. 1937) ja Wilbur Smithiin (s. 1933). Työ on paikoin kovin yleisluontoinen ja huomattava osa sen esittämistä tiedoista löytyy helposti esimerkiksi erilaisista tietoverkossa julkaistuista sanakirjoista.

Historiallisen romaanin taitajia I sisältää Fredrika Runebergin ja Zacharias Topeliuksen historiallisista romaaneista vuonna 2007 väitelleen tutkija Mari Hatavaran hieman onnahtelevan johdatuksen aiheeseen. Hatavaran alustus tarjoaa käsityksen historiallisen romaanin monipuolisuudesta ja lajin ”taipuisuudesta”. Toisaalta hän esittää jokseenkin ongelmattomasti, että historiallinen romaani olisi jonkinlaista yleistajuista historiankirjoitusta, joka tarkentaa, avartaa ja monipuolistaa menneisyyskuvaa. Hatavaran mukaan ”historiankirjoitus voi vain pohtia menneisyydessä eläneiden henkilöiden ajatuksia, tunteita ja motiiveja, mutta historiallinen romaani voi kuvata vapaasti heidän mielenliikkeitään”. Tämä saattaa pitää paikkansa, mutta fiktiivisiä teoksia ei kuitenkaan tulisi suin päin niputtaa tieteellisen tutkimuksen kanssa samaan kategoriaan. Esityksensä lopussa Hatavara myöntää itsekin, että historiallinen romaani on fiktiota, joka käyttää historian henkilöitä, aikakausia ja tapahtumia oman ”sisäisen” rakenteensa ainesosina ja hyödyntää niitä omiin fiktiivisiin tarkoituksiinsa.

Historiallisen romaanin määrittelyn ja rajaamisen ongelmia

Historiallisen romaanin taitajia I:ssä esitetty historiallisen romaanin määritelmä jää valitettavan kapea-alaiseksi. Juri Nummelinin luonnehdinnan mukaan historiallinen romaani on sanataideteos, jonka tarina sijoittuu menneisyyteen. Hänen käsityksensä mukaan kysymys on aina teoksen kirjoitushetkestä – esimerkiksi 1800-luvulla kirjoitettu romaani, joka sijoittuu 1800-luvulle, ”ei ole historiallista kirjallisuutta”, vaan aikalaiskuvaus. Toisaalta on monia lajityyppejä, joissa liikutaan menneillä vuosisadoilla mutta joita ei kuitenkaan mielletä historiallisiksi kertomuksiksi. Nummelinin mukaan tällainen laji on esimerkiksi ”länkkäri”. Kyseinen määritelmä rajoittaa historiallisina romaaneina pidettävien teosten määrää ja näkyy myös Historiallisen romaanin taitajia I:n rajauksissa ja sisällössä.

Teoksen tekijät ovat kuitenkin tietoisia historiallisen romaanin lajin monimuotoisuudesta ja sen alalajityypeistä kuten historiallisesta rikosromaanista, historiallisesta seikkailuromaanista, historiallisesta fantasiaromaanista ja historiallisesta aateromaanista. ”Historiallisen romaanin monimuotoisuus ja lajityypin uusi suosio 2000-luvulla” ovat synnyttäneet tekijöissä ”idean tehdä aiheesta hakuteos”. Tästä lajin uudelleenmäärittelyn ja avartamisen tarpeesta huolimatta he eivät kuitenkaan käsittele historiallisen romaanin marginaalisia ilmiöitä teoksessaan juuri lainkaan, vaan jättävät tyystin huomiotta esimerkiksi historiallisen fantasian ja niin sanotun paleofiktion eli teokset, jotka käsittelevät aikaa ennen varsinaisen historiakirjoituksen alkua.

Toisaalta tekijät eivät käsittele myöskään vaihtoehtohistorioita eli kuvitelmia siitä, millainen maailma olisi, jos jokin historian tapahtuma olisi mennyt toisin kuin on mennyt tai olisi jäänyt kokonaan tapahtumatta. Tärkeä vaihtoehtohistoria on esimerkiksi ranskalaisen Roger Cailloisin Pontius Pilatus (1961, suom. 1964), jossa Pilatus jättää Jeesuksen tuomitsematta ristille naulittavaksi. Fantastisten, esihistoriallisten ja vaihtoehtoista menneisyyskuvaa tarjoilevien historiallisten romaanien esiin nostaminen olisi avartanut Historiallisen romaanin taitajia I:n näkökulmaa ja antanut lukijoille paremman käsityksen lajityypin monimuotoisuudesta.

Tyylillisistä eroista huolimatta kolmen kirjoittajan lyhyet artikkelit toimivat kokonaisuutena suhteellisen hyvin. Sari Polvinen näyttäisi olevan kirjoittajista syvällisimmin perillä reseptioesteettisen historiankirjoittamisen perusteista. Yhteiskunta- ja kulttuurihistoriallisesti oivaltavissa kirjoituksissaan hän kytkee tarkastelemansa teokset ja niiden maailmankuvan selvästi teosten syntyajankohdan kontekstiin ja osoittaa, millainen vaikutus niillä omana aikaan on ollut ja millaisen vastaanoton ne ovat saaneet. Jukka Halme sitä vastoin tyytyy lähinnä vain referoimaan käsittelemiensä romaanien juonta. Juri Nummelinin ongelmaksi puolestaan on koitua se, että hän eksyy paikoin tulkitsemaan kirjojen sijaan niistä tehtyjä elokuvia. Suotavaa olisi, että historiallista romaania käsittelevässä teoksessa käsiteltäisiin ennen kaikkea juuri historiallista romaania. Taitavana elokuvahistorioitsijana tunnetun Nummelinin vertaileva tarkastelutapa toki avartaa teoksessa esillä olevien romaanien tulkintaa.

Kun huomioidaan se, että suomen kielellä löytyy nykyisin jokseenkin paljon kirjallisuushistorian yleisesityksiä – joukossa myös hyviä katsauksia historiallisen romaanin lajiin – vaikuttaa Historiallisen romaanin taitajia I lähtökohdiltaan turhankin vaatimattomalta ja pintapuoliselta. Teoksessa olisi ollut hyvä tilaisuus tuoda esiin lajityypin erityispiirteitä laajemmin ja sitoa laji yksityiskohtaisemmin nykykeskusteluun. Esimerkiksi ennen uutta aikaa kirjoitettujen selvästi historiallisten teosten kuten Ovidiuksen ja Vergiliuksen eeppisten runoelmien tai Herodotoksen ja Thukydideen tapaisen fiktiivisiä aineksia sisältävän historiankirjoituksen huomioon ottaminen olisi voinut avartaa teoksen maailmankuvaa ja käsitystä tarkasteltavana olevan lajin monimuotoisuudesta. Toisaalta keskiaikainen ritariromantiikka sisältää lajina selviä historiallisia aineksia ja historialliselle romaanille ominaisia tyylipiirteitä.

Teoksen puutteena on pidettävä ennen kaikkea sitä, että se esittelee vain 1800- ja 1900-luvun kirjallisuutta. Monet teoksen kirjailijoista ovat debytoineet vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla. Tekijöiden tarkoituksena on julkaista myöhemmin Historiallisen romaanin taitajia II, jossa esitellään 1970-luvulla tai sen jälkeen uransa aloittaneita kirjailijoita. Suomen kirjallisuuden osuuden puuttumista katsauksesta kirjoittajat perustelevat sillä, että kotimaisen historiallisen romaanin osalta ollaan suunnittelemassa omaa hakuteosta. Kenties piakkoin julkaistava tutkielman toinen osa laajentaa käsitystä historiallisen romaanin monimuotoisuudesta huomioimalla ainakin lajin kannalta merkittäväksi uutuudeksi muodostuneet postmodernit muotokokeilut.

Historiantutkimusta vai kirjallisuustiedettä?

Historiallisen romaanin taitajia I:n sisältö vaikuttaa erityisesti 1900-luvun osalta asiantuntevalta ja monipuoliselta. Teos tuntee lajin keskeisimmät edustajat C. S. Foresterista (1899–1966) ja Alex Haleysta (1921–1992) Victoria Holtiin (1906–1993) ja Jaan Krossiin (1920–2007). Selkeästi kirjoitetut artikkelit sisältävät perustiedot kirjailijoista ja heidän tuotannostaan, pienimuotoiset juonireferaatit keskeisimmistä romaaneista sekä arvioita kirjailijoiden ja teosten historiallisesta merkityksestä. Artikkelit perustuvat pääsääntöisesti fiktiivisten teosten referointiin, eivät kirjailijoiden työpäiväkirjoihin, teosluonnoksiin tai muunlaiseen lähdeaineistoon.

Kirjallisuustieteilijälle ja kaunokirjallisuudesta kiinnostuneelle lukijalle tekstit tarjonnevat paikoin mielenkiintoisia tulkintoja, historiantutkija sen sijaan jäänee kaipaamaan tietoja kirjailijoiden historiakäsityksistä sekä heidän työhönsä vaikuttaneista yhteiskunnallisista olosuhteista. Laajemman historianfilosofisen aineksen esiinnostaminen olisi vaatinut tekijöiltä huomattavasti suurempaa työmäärää ja huomattavasti laajemman tutkimusaineiston läpikäymistä. Tämä olisi kuitenkin ollut perusteltua ja palkitsevaa teoksen käsitellessä historiallisen romaanin kehitysvaiheita. Nyt teos edustaa pikemminkin pintapuolista kirjallisuuden tulkintaa kuin varsinaista aate- tai mentaliteettihistoriallista tutkimusta.

Kirjan tekijöiltä olisi kaivannut kauttaaltaan enemmän historianmetodologisen ja historiatieteellisen näkökulman esiintuomista. Häivähdyksen kirjoitetun historian ja fiktiivisen menneisyystulkinnan suhteen kompleksisuudesta tarjoilee kuitenkin Nummelinin kirjoittama artikkeli Jaan Krossista, jonka historianfilosofia on luettavissa Balthasar Russowin Liivinmaan kronikkaa (1584) hyödyntävästä teoksesta Uppiniskaisuuden kronikka (1970–1980, suom. 2003). Tämän lisäksi kirjailijoiden historiakäsityksiä on eksplikoitu ainoastaan Leo Tolstoin (1829–1910) osalta. Tässäkin tapauksessa tekijät ovat tyytyneet ainoastaan romaanituotannon lukemiseen. Tolstoin historianfilosofiset käsitykset löytyvät helposti Sota ja rauha -teoksen (1864–1869) viimeisiltä sivuilta, erityisesti epilogin toisesta osasta.

Jonkinlaista ryhtiä teos olisi saattanut kaivata myös esitysjärjestyksensä suhteen. On tietysti johdonmukaista asettaa teoksessa esitetyt historiallisen romaanin taitajat aakkosjärjestykseen – jos kohta ongelmaksi muodostuu se, ettei sarja etene loogisen kronologisesti, vaan pomppii mielivaltaisesti 1800- ja 1900-luvun kirjoittajien välillä. Teos alkaa vuoden 1961 Nobel-kirjailija Ivo Andrićin (1892–1975) esittelyllä, siirtyy Alexandre Dumas vanhemman (1802–1870) kautta Niko Kazantzakisiin (1883–1975), pomppaa Vilhelm Mobergiin (1898–1973) ja edelleen Walter Scottiin (1771–1832) päättyen lopulta Marguerite Yourcenarin (1903–1987) romaanien tulkintaan.

Yksi hyvä tapa teoksen rakenteen selkeyttämiseksi olisi ollut jaotella tekijät esimerkiksi kieli- ja kulttuurialueiden mukaan: koska Yhdysvalloissa, Englannissa, Saksassa ja Ranskassa on kirjoitettu historiallisia romaaneja erilaisista ideologisista ja nationalistisista lähtökohdista käsin, olisi tämän aatteellisen motivaation suonut näkyä myös teoksen rakenteessa. Varsinkin tällaisen hakuteoksen kaltaisen esityksen lukemista ja tiedon jäsentämistä helpottaisi se, että asiat kontekstoitaisiin tarkemmin ja osoitettaisiin niiden välillä olevat poliittiset ja ideologiset katkokset, murrokset ja jatkumot. Teoksen rakennetta voi toki puolustella sillä, että esitys on kaikin puolin suppea eikä sisällä esimerkiksi Pohjoismaiden tai Baltian maiden osalta kovinkaan monia kirjailijanimiä.

Teoksen yhtenä ongelmana on vielä pidettävä lähdeluettelon puuttumista. Tekijöiden käyttämän tutkimuskirjallisuuden mainitseminen olisi ollut tarpeen johdattelemaan aiheesta kiinnostunutta lukijaa syvemmin teoksessa esiteltyjen kirjailijoiden tuotannon ja elämänvaiheiden tarkasteluun.

Edellä esitetystä kritiikistä huolimatta Historiallisen romaanin taitajia I on suhteellisen kelvollinen johdatus modernismin ajan alun historialliseen romaaniin. Kiitosta ansaitsee teoksen lopussa oleva katsaus kirjailijoista, joiden näkyvyys Suomessa on saattanut olla olematon esimerkiksi suomennosten vähäisyyden vuoksi. Tässä suhteessa mielenkiintoisia nimiä voivat olla muun muassa Juliette Benzoni (s. 1920), Maurice Druon (1918–2009) ja John Jakes (s. 1932) – unohtamatta yli 700 romaania kirjoittanutta ”kioskikirjallisuuden klassikkoa” Barbara Cartlandia (1901–2000). Toisaalta osa loppupuolen lyhyissä luonnehdinnoissa mainituista kirjailijoista olisi ansainnut pidemmän hakusanan. Tällaisia ovat ainakin Henryk Sienkiewicz (1846–1916) ja Leo Tolstoi, joista jälkimmäisen jääminen vähäisen maininnan tasolle selittynee sillä, että hän on tekijöiden mukaan kirjoittanut vain yhden historiallisen romaanin.