Teoksen avaa toimittajien laaja johdanto ”Romaanin historian ja teorian monimutkainen vuorovaikutussuhde antiikista nykypäivään”, jossa käydään läpi länsimaista kirjallista kulttuurihistoriaa romaanin sekä romaanin teorian vaiheiden kautta. Romaanimuodon ja romaanin teorian kytkökset tarjoavat odotetusti kiinnostavan näkökulman taiteen ja taiteen ulkopuolisen todellisuuden välisten suhteiden tarkastelulle. Tämän kirjallisuuden ehtojen ja mahdollisuuksien problematiikan voi nähdä toimivan yleisenä viitekehyksenä koko teokselle ja johdannon avaimena muiden artikkeleiden tulkinnalle.

Johdannossa tarkastelu aloitetaan romaanimuodon ongelmasta. Romaanille on ominaista ”poikkeuksellinen muuntuvuus” ja siksi yleispätevän määritelmän etsimisen sijaan on parempi pysähtyä yksittäisten romaanien äärelle ja kysyä, ”mikä on teoksen sisäinen logiikka, joka tekee siitä lukijalle mielekkään kokonaisuuden” (15). Tämä logiikka määrittyy osana laajempaa historiallista viitekehystä, joka luonnollisesti vaikuttaa romaanin lisäksi myös sitä, tai niitä, koskevien teorioiden luonteeseen.

Johdannossa esitellään romaanin ja romaanin teorioiden historiaa antiikista nykyaikaan. Pääpaino tarkastelulla on odotetusti teoriassa, sillä romaanin – muotona sekä lajina – suhdetta historialliseen viitekehykseen lienee mahdotonta lähestyä ilman jonkinlaista teoriaa romaanista. Näin on sellaisessakin tapauksessa, jossa tutkittavana on yksittäisen teoksen sisäinen logiikka, sillä tarkastelun edellytyksenä on kohteena olevan teoksen määrittelemistä romaaniksi.

Romaani, kuten taide ylipäänsä, uusiutuu jatkuvasti voidakseen vastata aikansa haasteisiin, kuten sanotaan. 1900-luvun ja modernismin myötä romaani sanoutuu irti 1800-luvulla vallinneesta naturalistisesta muotokäsityksestä, ”jonka mukaan kuvauksen kohde tarjoaa romaanille muodon ja jäsentymistavan” (37). Reaktiona tähän ”realistisen romaanikäsityksen kriisiin” romaani ryhtyy korostamaan ”omaa konstruktioluonnettaan” ja pyrki ”osoittamaan tiedostavansa riippuvaisuutensa kulttuurisista muoto- ja merkityksenannon konventioista” (37).

Tämän ”itsereflektiivisen käänteen” myötä romaanimuodon konventioiden rikkominen muodostuu etenkin erilaisten avantgardesuuntausten piirissä jopa itsetarkoitukseksi. Itsereflektiivisyys tuo romaaniin myös teoreettisen ulottuvuuden. Tämän voidaan nähdä huipentuneen ranskalaisessa uudessa romaanissa (nouveau roman), jota edustavista kirjailijoista useat ovat myös merkittäviä romaanin ja kirjallisuuden teoreetikkoja. Juuri uuden romaanin ja ranskalaisen (jälki)strukturalismin piirissä kirjailijat pyrkivät laajamittaisesti tuomaan filosofisia kysymyksenasetteluita osaksi teoksiaan hieman samaan tapaan kuin Jean-Paul Sartre ja Albert Camus olivat tehneet heitä ennen (55).

Romaani ja filosofia

Teoksen ensimmäinen osio käsittelee kirjallisuuden ja filosofian kosketuspintoja. Hanna Meretoja pohtii kiinnostavassa artikkelissaan ”Mitä on filosofinen kirjallisuudentutkimus?” proosan tapaa käsitellä historian ja filosofian kysymyksiä. Pyrkimys on ohjelmallinen; tavoitteena on hahmotella tutkimuksen tekemisen tapa, joka tuo esiin ”romaanien taustalla piileviä filosofisia taustaoletuksia” (69). Nämä taustaoletukset, tai sitoumukset, voidaan jaotella ontologisiin, epistemologisiin sekä eettisiin ja niitä sisältyy kaikkeen kirjallisuuteen (77).

”Kirjallisuuden kannalta keskeisiä ontologisia kysymyksiä ovat etenkin todellisuuden, kirjallisuuden ja ihmisenä olemisen luonnetta koskevat ontologiset kysymykset. Epistemologiset eli tietoteoreettiset kysymykset koskevat todellisuuden tiedostamista, itsen ja maailman ymmärtämistä. Eettiset kysymykset puolestaan ovat oikeaa ja väärää sekä maailmassa yhdessä toisten kanssa toimimista koskevia ja siten lähelle poliittista tulevia kysymyksiä.” (69–70.)

Luin Meretojan artikkelin johdatuksena Rodolphe Gaschén ja Colin Davisin filosofisten teosanalyysien teemoihin. Gasché käy yksityiskohtaisesti läpi Salambon symboliikkaa ja Flaubert’n sanavalintojen etymologiaa esittäen samanaikaisesti spekulaatioita siitä, mitä aikansa teorioista Flaubert saattoi tuntea, ja mihin hän siten viittasi tietoisesti ja mihin tuli viitanneeksi tahattomasti. Gaschén raskaslukuisessa tekstissä tuodaan esiin, miten historiallinen konteksti läpäisee yksittäisen teoksen aina mikrotasolle asti.

Davisin tarkastelun kohteina ovat Albert Camus’n romaani Sivullinen sekä novelli ”Yövieras”. Teoksia peilataan niin René Girardin, Emmanuel Levinas’n kuin Slavoj Žižekin teorioihin etiikasta sekä väkivallasta. Koska Davis ei analysoi teoksia suhteessa eksistentialismiin tai Camus’n teoreettisempiin kirjoituksiin, olisi ollut kiinnostavaa saada tietää, millaisen luennan Meretoja esittäisi paitsi Camus’n teoksista myös Davisin käyttämistä lähteistä. Meretojan artikkelissaan luoma filosofisten taustaoletusten typologia kun vaikuttaisi olevan omiaan jäsentämään sekä Sartren että Camus’n teoksissa toistuvasti esiintyviä teemoja.

Gasché ja Davis eivät juuri problematisoi kirjallisuuden ja filosofian – tai teorian ylipäänsä – suhdetta, mikä on tietysti ymmärrettävää, kun ottaa huomioon heidän aihe- ja näkökulmavalintansa. Lisätieto aiheesta haluavan kannattaa tutustua Meretojan artikkelin lisäksi SKS:n 2012 julkaisemaan Kirjallisuus ja filosofia -antologiaan, jonka sisältämä näkökulmien kirjo on laaja ja painotus sangen filosofinen. Kirjallisuus ja filosofia sekä Romaanin historian ja teorian kytköksiä täydentävät toisiaan ja kirjojen lukeminen rinnakkain antaa kiinnostavan kuvan kirjallisuuden ja filosofian kytköksistä molempien oppiaineiden näkökulmasta.

Romaanin teorian vaiheita

Teoksen toisen osion artikkelit käsittelevät romaanin teoriaa ja käytäntöä. H. K. Riikonen esittelee oppineessa artikkelissaan ”Antiikista modernismiin” romaanin historiaa Erich Auerbachin Mimesiksen kautta. Mimesis on laaja teos, joka kartoittaa länsimaisen kirjallisuuden tapoja kuvata ”erilaisia todellisuuskokemuksen muotoja” (36–37). Auerbachin tutkimuskohteena ei ole romaani, mutta sen ”kolme viimeistä lukua käsittelevät lähes yksinomaan romaaneja, mikä jo sinänsä osoittaa romaanin merkityksen kasvua” (139).

Kuten Riikonen toteaa, ovat kaikki Auerbachin käsittelemät teokset kanonisoituja klassikoita, ja on mielenkiintoista pohtia, millä perusteella hän valitsi käsittelemänsä teokset. Riikonen kysyykin, mitä romaaneja Auerbach ei käsitellyt, mutta jättää spekuloinnin valintojen syistä esittämättä. Romaanien suhteellisen osuus kasvaa jatkuvasti kronologisesti etenevässä Mimesiksessä. Riikonen päättää artikkelinsa tähän liittyvään kiinnostavaan huomioon:

”Toisaalta romaanien saama suuri osuus Mimesiksessä osoittaa, miten juuri romaanilaji on saanut yhä keskeisemmän aseman todellisuudenkuvauksessa länsimaisessa kirjallisuudessa, löytänyt tästä kuvauksesta yhä uusia aspekteja ja avannut siihen uusia näkökulmia.” (155.)

Aino Mäkikallin artikkeli käsittelee Pierre-Daniel Huet’n romaanin teoriaa. Huet’n Traité de l’origine des romans ilmestyi 1670 Madame de La Fayetten romaanin Zaidë esipuheena. ”Huet’n kirjoitusta voidaan pitää ensimmäisenä romaanin historiana, sillä siinä tarkastellaan romaanin menneisyyttä, lajin alkulähteitä ja leviämiskanavia aina antiikista kirjoittajan omaan aikaan asti.” (160.) Voidakseen esittää romaanin historian on Huet’n sisällytettävä teokseensa myös käsitys siitä, mitä romaanilla tarkoitetaan (160).

Mäkikalli valottaa Huet’n kautta kiehtovalla tavalla romaanimuotoa ennen 1700-luvun individualismin läpimurtoa. 1600-luvun lopulla tapahtuu käänne, jonka myötä syntyy moderni romaani: Viihteellinen romanssi (romance) erkanee vakavammasta romaanista (roman, novel) ja säilyy tämän rinnalla ylenkatsottuna alalajina (173). Tämän erkaantumisen myötä syntyvä jännite säilyy voimakkaana aina modernismiin huipentuneeseen realismin kriisiin saakka, joka, kuten kirjan loppupuolen artikkelit osoittavat, kokee eräänlaisen renessanssin postmodernismin myötä.

Teoriasta käytäntöön

Edellä kuvatut osiot ovat tarjonneet lukijalle suunnilleen sitä, mitä teokselta nimen perusteella saattoi odottaa: esittelyitä sekä erittelyitä romaanin teoriasta, historiasta ja suhteesta laajempaan historialliseen viitekehykseen. Mäkikallin artikkelin jälkeen teoksessa hypätään juhlakirjan kohdehenkilön, Liisa Steinbyn tuotannossaan kartoittamien 1700- ja 1800-lukujen ylitse suoraan modernismin aikakaudelle. Samalla artikkelien eetos vaihtuu ja tarkastelujen kohteina ovat nyt pääasiallisesti yksittäiset teokset tai kirjailijat, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta.

Päivi Lappalainen kirjoittaa kirje- ja päiväkirjamuodon vaiheista suomalaisessa tyttökirjallisuudessa tapausesimerkkinään Salme Setälän tuotanto. Tutkimuksen kohteena on etenkin se, miten minäkertoja tuodaan lasten- ja nuortenkirjallisuuteen juuri päiväkirjaromaanien kautta. Lappalaisen artikkeli ”Rakas päiväkirja!” on erityisen kiinnostava, jos tyttökirjallisuuden mieltää moderniksi ylenkatsotun romanssin muodoksi, joka on sittemmin onnistunut saamaan arvostusta osakseen ja vakiintumaan omaksi tutkimuskohteekseen.

Lea Rojola tarkastelee modernismin kielikäsitystä Marja-Liisa Vartion Tunteet-romaanin kautta. Rojolan artikkelissa ”Kielten taistelu” fiktion kielen ja mielen analyysi osoittaa, miten modernismin käytänteet ovat lopulta vääjäämättä ristiriidassa sen kielen läpinäkyvyyden ihanteen kanssa, mitä mainittujen käytänteiden avulla oli tarkoitus puolustaa.

Christoph Parryn artikkelissa ”Sopivaa muotoa etsimässä” käsitellään romaanin tarvetta uudistua historian mukana. Tapausesimerkkinä on 1950-luvun länsisaksalainen romaani ja taiteen kompleksinen suhde toisen maailmansodan tapahtumiin. Traumaa käsittelevien teosten vastaanoton ja myöhemmän maineen tarkastelu tuo Parryn tekstin kiehtovan lähelle samaa kulttuurisen muistin tematiikkaa, joka on Marja-Leena Hakkaraisen aiheena Herta Müllerin romaaniin Hengityskeinu keskittyvässä, teoksen päättävässä artikkelissa.

Parry on kiinnostunut ennen kaikkea tavasta, jolla hänen käsittelemänsä Wolfgang Koeppen, Heinrich Böll ja Günter Grass uudistivat romaanin muotoa kohdattuaan todellisuuden, jonka käsittelemiseen klassinen realistinen romaani ei kirjailijoiden mielestä sovellu. Hakkarainen kirjoittaa siitä, miten Müller ”autofiktion” keinoin käsittelee käsitteellistämistä pakenevaa yksityistä kokemusta ja tuo sen osaksi yleistä kulttuurista muistia.

Romaani ja yhteiskunta

Kuisma Korhonen aloittaa teoksen viimeisen osion esittämällä ”häikäilemättömiä spekulaatioita” (258) romaanin ja yhteisön suhteesta raikkaan esseistisessä artikkelissaan ”Romaani ja yhteisö”. Korhonen ehdottaa, ”että modernin romaanin kehitys voisi jossain mielessä olla sidoksissa yhteisöä määrittävien sosiaalisten struktuurien kehitykseen kohti yhtäältä fragmentoitunutta, anonyymiä ja privaattia yhteiskuntaa ja toisaalta kohti perheen ja kansallisvaltion kaltaisia historiallisia ja ideologisesti määrittyneitä instituutioita” (277). Kyseinen ehdotus valaisee niin 1700-luvun individualismin murrosta kuin 1900-luvun realismin kriisiäkin.

Korhosen teksti on pääsääntöisesti sangen teoreettinen ja palaa selkeästi johdannon teemoihin. Romaanin ja historiallisen kontekstin suhteeseen lisätään nyt yhteiskunnallinen ulottuvuus, jonka analyysiin kirjan loppuosa keskittyy. Jussi Ojajärvi ja Erkki Sevänen pohtivat artikkeleissaan fiktion mahdollisuuksia kuvata myöhäismodernin kapitalismin kokemusta ja olemusta. Markku Lehtimäen artikkeli puolestaan esittelee ekokritiikkiä nykyromaanien avulla.

Ojajärven ja Seväsen artikkelit toimivat hyvänä johdatuksena kriittiseen yhteiskunnalliseen kirjallisuudentutkimukseen. Molemmat artikkelit ovat tutkimusotteeltaan marxilaisia ja niiden romaaniteoreettinen lähtökohta on György Lukácsissa, johon taidetaan viitata teoksessa toiseksi eniten heti Steinbyn jälkeen. Siinä missä Sevänen nojaa Marxiin itseensä sekä pääosin saksalaiseen tutkimusperinteeseen, jota edustaa esimerkiksi Peter V. Zima, hyödyntää Ojajärvi Fredric Jamesonin kulttuuriteoreettista myöhäismodernia marxilaisuutta.

Osion kiinnostavin teksti on Lehtimäen ”Kertomus ja luonto”, joka lähestyy ilmastonmuutokseen kytkeytyviä eettisiä ja yhteiskunnallisia teemoja Ian McEwanin (Polte) sekä J. M. Coetzeen (Elizabeth Costello) itsereflektiivisten romaanien kautta. Huomion arvoista on, ettei Lehtimäki koe tarpeelliseksi juurikaan teoretisoida käsittelemistään teoksista esiin nostamiaan teemoja. Silti tai juuri siksi artikkelin yhteiskunnallisuus on jokseenkin kouriintuntuvaa.

Lopuksi

Sekä filosofisessa että yhteiskunnallisessa kirjallisuudentutkimuksessa teoria ja analyysi muodostavat turhan usein lähes itsenäiset kokonaisuudet, joiden ainoaksi yhtymäkohdaksi jäävät satunnaiset ristiviittaukset.  Haasteena on siis yhdistää teoria ja kohdeteosten luenta uskottavalla tavalla. Romaanin historian ja teorian kytköksiä -teoksen kirjoittajat vastaavat haasteeseen kunnioitettavasti.

Ottakaamme esimerkiksi Hanna Meretojan kirjallisuudenfilosofiaa käsittelevä artikkeli. Hänen tietoinen ratkaisunsa on korostaa kirjallisuudessa esiintyvien filosofisten käsitysten palautumattomuutta mihinkään tiettyyn teoriaan (66–67). Näin hän välttää sekä romaanien latistamisen teorioiden kuvitukseksi että eklektisen käsitearsenaalin luomisen luennan tueksi. Ajatuksena on, että taideteoksiin sisältyvien käsitysten ei tarvitse olla teoreettisesti johdonmukaisia. Näin tehtäessä filosofiset ongelmat mielletään itsenäisesti olemassa oleviksi. Teoksesta voidaan esimerkiksi löytää ontologisia olettamuksia, joita sitten voidaan tarkastella erilaisten ontologisten teorioiden avulla.

Jossain vaiheessa tulkintaprosessia taiteen kieli on muunnettava teorian kielelle. Tämä epäsuhta taiteen ja teorian välillä tarkoittaa joko sitä, että taiteen oletetaan paljastavan totuuksia, joiden saavuttamiseen teoriat eivät kykene, tai sitä, että teoriat ovat taiteen avulla kumottavissa. Jos taideteos tarjoaa koherentin ja uskottavan kuvan todellisuudesta, miten se voisi silti olla teoreettisesti epäjohdonmukainen? Vaihtoehtoja tuntuu olevan kaksi: joko yksikään yksittäinen teoria ei voi tavoittaa moniulotteista todellisuutta tai sitten kuva, johon kokija taideteosta vertaa, on väärä.

Yhteiskunnallisen romaanin teorian näkökulmasta ajatus väärästä tietoisuudesta ja sen perustoja ravisuttelevasta realistisesta romaanista on ymmärrettävästi houkutteleva. Jos teoriamme eivät kykene tavoittamaan todellisuutta, mitä vasten niitä on peilattava, että vääristymät voidaan havaita? Jos vastaus on kokemus, miksi taide olisi sen suhteen etusijalla teorioihin nähden? Näihin ikuisuuskysymyksiin ei välttämättä ole olemassa tyydyttäviä vastauksia lainkaan, mutta jokainen kirjallisuutta yhteiskunnallisesta näkökulmasta tarkasteleva joutuu niihin silti vastausta hakemaan.

Tästä syystä olisi mielenkiintoista lukea teoksen filosofisia artikkeleita yhteiskunnallisista artikkeleista löytyvän teorian läpi ja päinvastoin. Jos ”romaanin historiasta ja teoriasta kiinnostuneille tutkijoille, opiskelijoille, opettajille ja muille kirjallisuudentutkimuksen harrastajille” (12) suunnattu Romaanin historian ja teorian kytköksiä ansaitusti tavoittaa kohdeyleisönsä, saattaa joku niin tehdäkin. Kyseessä on kaiken kaikkiaan mainio ja laaja esitys sekä romaanilajin historiasta että romaanin problematiikkaan kytkeytyvän teorian historiasta ja mahdollisuuksista. Teos ei muistuta juhlakirjaa, mikä tiedekirjan kohdalla voidaan laskea eduksi. Toimittajat ovat tehneet esimerkillistä työtä ja kustantaja ansaitsee erityiskiitoksen huolitellusta lopputuloksesta.