Harvoin menneisyyden tutkija pääsee lähelle elämyksiä. Kaupunkihistorian tutkijoilla on kuitenkin tämä etuoikeus. Matkustat kaupunkiin ja kuljet pitkin katuja, astut toreille, haistelet ilmaa ja kuuntelet ääniä, seisot pylväskäytävissä ja kiipeät kukkuloille. Siinä se on: kaleidoskooppinen kaupunki, elävä, kiistelty, valtataisteluiden jäljiltä muovailtu ja jatkuvasti muuttuva.

Taina Syrjämaa tuo esiin Rooman 1870-lukua eli pääkaupungistumisvuosikymmentä koskevassa tutkimuksessaan kaupunkitilan monimerkityksisyyttä. Hän muistaa myös ihmisiä, jotka elivät elämäänsä tässä kaupungissa, heidän kokemuksiaan ja reaktioitaan. Syrjämaa korostaa, että hänen suhteensa historialliseen aineistoon on arvovapaata: yhtä keskeisiä lähteitä ovat hallinnon tuottamat asiakirjat kuin muistitiedosta kootut muistelot, valokuvat, kertomukset ja pienten paikallislehtien pakinatkin. Tällainen lähtökohta voisi johtaa sekavuuteen tai pirstalemaiseen käsittelyyn. Teos herättää runsaasti uusia kysymyksiä, mikä on kunnianhimoisen hankkeen ominaispiirre. Keskityn tässä yhteydessä luonnollisesti vain eräisiin monipuolisen teoksen pääteemoista

Syrjämaan teos lähtee liikkeelle vallan keskuksen muutoksista. Kun Rooma valittiin yhdistyneen Italian pääkaupungiksi 1870, kaupunki oli ränsistynyt ja huonosti hoidettu, muutaman sadantuhannen asukkaan eteläinen kaupunki, joka oli selvästi jäänyt jälkeen pohjoisen teollisuuskeskuksista, Milanosta ja Torinosta. Roomalla oli kuitenkin jotain muuta tarjottavanaan: antiikkinen menneisyys ja siihen assosioitu Italian suuruus. Tärkeintä oli heti alusta alkaen osoittaa, kuka Italiaa nyt johti. Roomahan oli keskiajalta lähtien ollut Paavin vallan alla. Tätä kamppailua Syrjämaa kuvaa kiinnostavasti kirjansa ensimmäisessä osassa, jossa hän osoittaa, miten monien vaiheiden jälkeen paavin valtaa edustaneet palatsit otettiin yhdistyneen Italian hallinnon käyttöön, ja kuinka tämä politiikka johti paavin ja sekulaarin vallan välirikkoon

Tämän jälkeen Syrjämaa astuu kortteleihin sisään ja jäljittää ihmisten kokemuksia, elämää, asumista ja lähiympäristöä ennen suuria kaupunkirakentamisen aiheuttamia muutoksia. Rooma oli kuuluisa epäterveellisyydestään ja monet suomalaisetkin Rooman kävijät sairastuivat 1800-luvulla kaupungissa ollessaan malariaan. Nykyisin on vaikea enää eläytyä matkailijoiden kertomuksiin, joissa toistuivat valitukset ruoan huonoudesta ja viinin kehnoudesta. Kaupungissa oli noin 200 000 asukasta ja huonossa kunnossa oleva infrastruktuuri. Jo vuonna 1870 perustettiinkin saniteettikomitea ja toinen komitea valmistelemaan suunnitelmaa kaupungin uudesta hallinnosta. Pikaiset parannustarpeet olivat ilmeisiä: Roomasta oli tehtävä moderni, pääkaupungin standardit täyttävä ja siltä näyttävä keskus. Jo vuonna 1881 väkiluku olikin alkanut kasvaa ja väkeä oli tullut 50 000 lisää. (s. 89)

1870-luku oli vielä aikaa, jolloin Tiber-joki pääsi keväisin ja syksyisin esteittä tulvimaan kaduille ja kellareihin. Esikaupunkilaiset elivät maalaismaista elämää kasvattaen kotieläimiä takapihoillaan. Kaupungin keskustan vanhoissa, rappeutuneissa kortteleissa asui köyhää väestöä, monilapsisia perheitä, joiden elämäntapaan modernit hygieniakäsitykset eivät olleet päässeet vaikuttamaan. Tämä väki ei kuitenkaan viihtynyt sisätiloissa vaan kokoontui piazzoille kerjäämään ja kaupustelemaan, mikä herätti närkästystä kaupunkiin muuttaneessa pohjoisen virkaeliitissä.

Palatsien pylväskäytävät ja vastaanottosalit olivat osa seuraelämän julkista sfääriä, varsinkin tiettyinä juhlakausina, kuten karnevaaliaikana. Vaikka roomalainen nobiliteetti oli pohjoisen virkamiesten mielestä vanhanaikaista, juhlia he ainakin osasivat. Vuosisatainen julkisten kansanjuhlien perinne oli paavin vallan aikana luonut yhtenäistä identiteettiä, ja samaa traditiota jatkoivat myös uudet yhdistyneen Italian vallanpitäjien tarjoamat kansanhuvit.

Erittäin mielenkiintoinen on teoksen osio, joka käsittelee uusia vallan kortteleita (s. 102). Suuri osa näistä vallan instituutioiden rakennuksista sijoittui vanhalle Mars-kentälle. Antiikin monumenttien painoarvon pohdinta ja toisaalta uusiokäyttö propagandistisessa mielessä ovat tämän arvostelun tekijän mielestä teoksen kiinnostavinta antia, kuten myös vastaparina tätä seuraava Maria-alttareiden merkitystä pohtiva luku. Roomassa oli noin 1 400 Maria-alttaria, jotka toimivat kansanomaisen, jokapäiväisen uskonharjoituksen kulttipaikkoina. Samanaikaisesti ne muistuttivat paavin kirkon henkisestä otteesta väestöön. Vaikka roomalaiset ovat nykyään varmasti maallistuneempia kuin ennen, kannetaan näille alttareille yhä kukkia ja votiivilahjoja – nyt ehkä jopa enemmän kuin muutama vuosikymmen sitten!

Kansallisen hengen ja kunniakäsitysten luonti saa teoksessa myös erityistä huomiota (s. 177). Yhteisen identiteetin luominen oli kovan työn takana kulttuuriltaan eriytyneessä Italiassa. Risorgimenton manifestaatioiden välineinä olivat mm. julkiset monumentit ja julkiset hautajaiset. Eräs kiintoisa yksityiskohta muistomerkkien ja muiston kulttuurin alalta oli Italian kuninkaan hautapaikan valinta. Lopulta päädyttiin Pantheoniin, joka oli yksi harvoista antiikista asti lähes kokonaisena säilyneistä rakennuksista. Samalla myös purettiin osa monumentin kirkollista koristelua ja paljastettiin esiin antiikin ”Kaikille jumalille” omistetun temppelin olomuotoa. Jälleen kerran paikan valinnalla oli keskeinen poliittinen ja ideologinen merkitys taistelussa sekulaarin yhdistetyn Italian ja Paavin vallan välillä (s. 192). Uusien katujen rakentaminen oli myös osa tätä uuden yhtenäisyyden vaatimusta, joka piirtyi pääkaupungin karttaan ja jätti jälkensä Rooman struktuuriin (s. 215). Kadut ja piazzat eivät vain vieneet paikasta toiseen vaan toimivat myös kohtauspaikkoina ja elämän näyttämöinä, kuten Syrjämaa tuo esiin.

Loppuluvussaan kaleidoskooppimainen kaupunki nousee uudelleen huomion keskiöön. Rooma oli värikylläinen kaupunki, ”Roma popolare”, myös matkailijoiden kuvauksissa. Muista eurooppalaisista pääkaupungeista poiketen pikantit erikoispiirteet elivät siellä yhä. Rooman eteläinen eksotiikka kiehtoi monia taiteilijoita, ja kulttuurimatkailijoita saapui läheltä ja kaukaa katsomaan Italian uutta pääkaupunkia. Ristiriitaisuus ja monen eriaikaisen kerroksen yhtäaikaisuus ovat kuuluneet myöhemminkin kaupungin viehätysvoimaan.

Kaiken kaikkiaan Taina Syrjämaan teos luo varsin monikerroksisen ja värikkään kuvan Roomasta elettynä tilana, symbolina ja taisteluiden kohteena modernin maailman kynnyksellä. Teemoja on runsaasti, mutta teoksen jännite pitää. Kirjan rakenne painottaa kuitenkin vallan näkökulmaa, vaikka tekijä korostaakin alussa arvovapaata lähtökohtaa. Pieni huomautus sallittakoon: lukija olisi arvostanut indeksiosiota, joka olisi helpottanut teoksen käyttöä. Samoin teoksen runsas kuvitus olisi ansainnut oman luettelonsa.