Joachim Mickwitzin toimittaman teossarjan viimeinen osa on ilman muuta sarjan paras. Tämä on tietysti ymmärrettävää jo senkin takia, että mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä enemmän on käytettävissä asiakirjalähteitä pelkän perinteisen spekuloinnin sijaan.

Kaksi mielenkiintoisinta kokonaisuutta ovat Viaporin linnan perustamista koskeva ja Cronstedtin maineen palautus. Merkilliseltä tosin kuulostaa jälkimmäisessä yhteydessä mainittu katolisen kiitosjumalanpalveluksen järjestäminen Pietarissa Viaporin antautumisen johdosta. Varsinkin Ruotsissa on toki jo aikaisemmin ilmestynyt tutkimuksia – suomeksikin käännettyjä – joissa keskeiset suomalaiset vaikuttajat osoitetaan maanpettureiksi, piispa Tengströmiä myöden.

Mielenkiintoinen esitys on myös Suomen sodan jälkeen syntynyt historiankirjoitustraditio, joka pyrki esittämään rajan kehitystä molempien ”omasta” näkökulmasta. Samaan traditioon liittyy myytin luominen Pietarin kaupungin perustamisesta 1703, josta tosin ei – mikä kirjasarjan laajuuden huomioon ottaminen pitkälti selittää – mainita. Yhteenkään kirjaanhan ei voi saada mahtumaan "koko historiaa".

Keskeinen linja kirjasarjassa on ollut suomalaisen kansallisen identiteetin synty. Tämä synty on kuitenkin kuvattu perinteisen nationalismi-historioinnin kautta. Historia osoittaa kuitenkin selkeästi, että kansallinen identiteetti oli syntynyt jo paljon varhemmin, keskiajalla. Muulla tavalla ei ole selitettävissä ”ryssien” tulkitsemista ”vieraiksi” ja ”ruotsien” tulkitseminen lähes yhtä vieraiksi – yhteistä kieltähän ei ollut, vaikka Mälarin laaksossa parhaat veromaat olivatkin vielä 1500-luvulla suomenkielisten talonpoikien, alueen alkuperäisväestön, asuttamia. Etenkin kun viimeinen hallitsija, jonka tiedetään osanneen suomea, Kristiina, luopui vallasta ja valtaistuimelle nousi tanskalaista ja saksalaista aatelia – ja lopulta ranskalaista – suomi ja suomalaiset tulivat ”sekundaruotsalaisiksi”, taatusti tilanteessa, jossa he joutuivat identifioimaan itsensä suomalaisiksi.

Historian opetuksista ja niiden merkityksestä tulee mielenkiintoisella tavalla esiin myös englantilaisen laivasto-osaston antama ”apu” Ruotsille; Sitä ei käytännössä tullut. Viaporissa löytyvä teksti osoittikin ennustavan paikkansapitävyytensä, taas kerran. Koko kirjasarjan opetukseksi lukijalle näyttääkin nousevan, että vaikeuksiin on jouduttu aina, kun oma itsenäinen puolustus on laiminlyöty ja laskettu liittolaisavun varaan. Historian havinaa kuulee puolustusvoimien johdon viimeaikaisissa lausunnoissa liikekannallepanoarmeijan supistamisesta kolmanneksella ja puolustusvoimien ”cajanderilaisesta” säästölinjasta.