Teoksellaan ”Fermat’n viimeinen teoreema” mainetta saavuttanut intialais-brittiläinen fyysikko ja tiedetoimittaja Simon Singh on kokeneen popularisoijan ottein tarttunut kryptografian historiaan ja tuloksena on teos nimeltä ”Koodikirja – salakirjoituksen historia muinaisesta Egyptistä kvanttikryptografiaan”. Sanottakoon jo tässä, että kirja on vauhdikas huipulta-huipulle-johdatus aiheeseen, ei perusteellinen yleisesitys; sellaista kaipaavien on syytä kääntyä esim. David Kahnin teoksen ”The Codebreakers” puoleen.

Vanhan ja keskiajan Singh ohittaa nopeasti, osin siksi, että jo antiikin aikana kehitetty yksiaakkosinen korvaussalakirjoitus säilyi käytössä aina renessanssiajalle saakka, jolloin kielentutkijat kehittivät keinon murtaa se frekvenssianalyysin avulla. Koska merkki vain korvattiin toisella, merkitsi se sitä, että esim. suomen kielen ollessa kyseessä yleisin merkki tarkoitti a:ta, toiseksi yleisin i:tä jne. Esimerkkinä koodinmurtamisen vaikutuksesta historiankulkuun Singh esittelee Skotlannin kuningattaren Maria Stuartin kohtalon. Murrettu salakirjoitus todisti hänen osallistuneen katolilaisten salaliittoon ja kuningatar mestattiin v. 1587.

Samoihin aikoihin kehitelty moniaakkosinen korvaussalakirjoitus murrettiin vasta 1800-luvulla. Kryptoanalyytikot (koodinmurtajat) olivat jälleen vieneet voiton kryptografeista (koodinlaatijat). Silti jo tuolloin oli mahdollista laatia murtamaton salakirjoitus, se edellytti kuitenkin ainutkertaista koodia jota ei enää toistamiseen saanut käyttää. Tuhansia viestejä päivässä käsittelevässsä sotilasviestinnässä tämä ei ollut mahdollista ja kryptografian seuraava askel otettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen, jolloin käyttöön tulivat mekaaniset salauslaitteet.

Saksalaisten toisessa maailmansodassa käyttämän salauskoneen Enigman koodin murtaminen on kryptoanalyysin kuuluisin saavutus ja sille Singh omistaa kirjassaan kokonaisen luvun. Kyseessä oli käännekohta myös siinä mielessä että kryptografia ja -analyysi olivat tähän asti olleet kielentuntijoiden alaa, nyt johtoon astuivat matemaatikot. Tarina Enigman murtamisesta, ns. operaatio Ultrasta, on kiehtovaa luettavaa, siinähän hyödynnettiin mm. eräänlaista varhaista tietokonetta. Silti on liioiteltua väittää, että sota voitettiin Ultralla. Totaalinen sota voitetaan mies- ja materiaaliylivoimalla, ei pelkästään vihollisen viestiliikennettä lukemalla.

Yhdysvaltain merijalkaväki keksi puolestaan toisessa maailmansodassa käyttää viestinnässään navajo-intiaaneja ja näiden muulle maailmalle käsittämätöntä kieltä. Tämän sillan kautta Singh pääsee humanisteille tutumpaan aiheeseen, muinaisten kielten tulkitsemiseen, eräänlaista ”koodinmurtamista” sekin. Tarina Champollionista ja hieroglyfien arvoituksen ratkaisemisesta lienee kaikille tuttu. Se kuitenkin kalpenee niiden ponnistusten rinnalla, jotka johtivat lineaari B:n tulkitsemiseen. Olisin toivonut, että Singh olisi esitellyt myös yrityksiä maya-kirjoituksen tulkitsemiseksi, niistä ei kuitenkaan mainita halaistua sanaa. Samaten olisi toivonut perusteellisempaa selitystä siihen, miksi lineaari A ja muutamat muutkin muinaiskirjoitukset ovat osoittautuneet niin mahdottomiksi avata, kun kerran järjettömät numerosarjatkin voidaan toinen toisensa perästä murtaa? Ehkäpä pitäisi tuntea ylpeyttä siitä, että arkeologialla on esittää haaste, johon matemaatikoillakaan ei ole vastausta.

Loppuosa kirjasta käsittelee kehitystä toisen maailmansodan jälkeen. Tietokoneiden ja digitaalisen tiedonsiirron aikakaudella salaustekniikan kehitys on nousut entistä keskeisemmäksi. Onko jokaisella oikeus yksityisyyteen mahdollisimman vahvan salauksen avulla vai onko viranomaisilla oltava yleisen turvallisuuden nimissä mahdollisuus minkä tahansa viestin murtamiseen? Ja onko Yhdysvalloilla oikeus ylivaltaan kaiken viestiliikenteen lukemisessa kuten sillä nyt kiistatta on? Singhillä itsellään ei tunnu olevan asiaan selvää kantaa, mutta hän on taipuvainen uskomaan täydellisen salauksen mahdollisuuteen (tämä siis kaikkien edellä esiteltyjen koodinmurtamisten jälkeen!). Kvanttifysiikka on kirjoittajan ominta aluetta ja Singhin mukaan se avaa kryptografialle ennennäkemättömiä mahdollisuuksia. Mutta voidaanko kvanttitietokone ylipäätään rakentaa? Kyetäänkö fotoneita joskus siirtämään riittävän kauas jotta se mahdollistaisi kvanttikryptografian?

Kirjan loppuun on lisätty 10-osainen salakirjoitus, jonka ratkaisijalle luvataan 10000 punnan (lähes 100000 mk) palkkio. Tuoreimman tiedon (31.3.2000) mukaan vasta kahdeksan ensimmäistä osiota on ratkaistu (ks. www.4thestate.co.uk/cipherchallenge), joten mahdollisuus rikastumiseen on vielä olemassa.

Popularisoijana Singh onnistuu kirjassaan erinomaisesti. Mutkikkaat koodausjärjestelmät on selitetty niin, että hidasjärkinen ja eksakteja tieteitä aina pelännyt humanistikin pysyy kärryillä. Brittiläiskeskeisyys häiritsee toisinaan ja joitain pikkuvirheitä löytyy: esim. sivulla 405 mainitaan Jeltsinin tulittaneen v. 1993 Latvian parlamenttitaloa. Tuskinpa presidentti itse ammuskeli, ja jos niin tekikin, oli maalina Venäjän oma parlamenttitalo. Eniten ihmetyttää mukaan otettu tarina Virginiassa sijaitsevaksi väitetystä n. Bealen aarteesta. Kyseessä on ilmiselvä sepitelmä, tyypillinen aarretarina (ks. http://www.co.roanoke.va.us/library/BT2.HTM), joka olisi paremmin sopinut Janusz Piekalkiewiczin klassikkoon ”Kadonneen kullan jäljillä”. Toisaalta tarina on hyvä esimerkki siitä, kuinka olematon mysteeri jaksaa kiinnostaa ihmisiä vuosisadasta toiseen.

Suomennos on hyvä ja kiitosta ansaitsee se, että myös käytetyt esimerkkitekstit on sovellettu suomeen. Kaiken kaikkiaan kirja on yksi mielenkiintoisimpia, mitä olen pitkään aikaan lukenut.