Artikkelikokoelma Vieras, outo, vihollinen: Toiseus antiikista uuden ajan alkuun tarttuu ajankohtaiseen toiseuden teemaan ja tarkastelee sen eurooppalaista historiaa alkaen antiikin Kreikasta ja päättyen uskonpuhdistuksen jälkeiseen aikaan 1600-luvun alun Länsi–Euroopassa. Kirjoittajat ovat historian, kielten, kirjallisuuden, taiteen, uskontotieteen, oikeustieteen ja kulttuurintutkimuksen tutkijoita, tohtoreita, dosentteja ja professoreja useista yliopistoista. Kirjan kahdeksantoista artikkelia on jaettu viiteen alalukuun, joissa tarkastellaan eläimiin, vihollisiin, uskonnollisuuteen, vähemmistöihin ja sukupuoleen, seksuaalisuuteen sekä ihmisruumiiseen liitettyä toiseutta.

Toiseuttamisen määritelmä

Johdannossaan teoksen toimittaja,  antiikin tutkija, dosentti Marja-Leena Hänninen, määrittelee toiseuttamisen, toiseuden tuottamisen prosessiksi, jossa ”erilaisiksi” mielletyt yksilöt tai ryhmä määritellään huonommaksi ja vähempiarvoiseksi kuin mitä itse on: ”Ensimmäiseksi itsensä ymmärtävä vahvistaa identiteettiään vastinparin avulla. Toiseus on erilaisuutta hallitsevan ryhmän kannalta: kärjistetty vastapooli ryhmän määrittäessä identiteettiään.”

Kirjan artikkeleissa yleisin näkökulma onkin enemmistön, vallassa olevien tai valtaa haluavien tavoissa luoda toiseutta ja vahvistaa omaa identiteettiä luomalla tai vahvistamalla vähemmistöihin tai vastustajiin liitettyjä stereotypioita. Olisiko toiseutta kuitenkin mahdollista tarkastella myös toisin? Seuraavista kirjan artikkeleista löytyikin viitteitä monipuolisemman tarkastelun mahdollisuudesta.

Jo johdannossa Hänninen huomauttaa, että toiseutta luodaan myös erilaisuutta ihannoimalla. Artikkelissaan ”Vihollinen ja sankari: Hannibal roomalaisten mielikuvissa” Hänninen kuvaa kuinka roomalaiset ylistivät Hannibalia sotapäällikkönä saadakseen voittonsa näyttämään kunniakkaammalta. Tässä esimerkissä kyse ei ole kuitenkaan täysin varsinaisesta toiseuttamisesta, eron tekemisestä, Hannibalissa ylistettiin roomalaisiksi miellettyjä ominaisuuksia.

Herääkin kysymys, onko toiseuden luominen mahdollista ylistämällä ominaisuuksia, joita omassa ryhmässä ei nähdä? Entä voiko vähemmistö luoda identiteettiään toiseuttamalla muita ryhmiä? Esimerkkejä tästä voisi etsiä esimerkiksi uskonnollisista lahkoista. Tähän mahdollisuuteen viittaa lyhyesti kirkkohistorian tutkija Päivi Räisänen-Schröder, kun hän artikkelissaan ”Kerettiläisiä, kapinallisia vai kurittomia alamaisia?” kirjoittaa: ”Vakaumuksellisten kastajien itseymmärryksen perustana oli usko kuulumisesta vainottujen ja valittujen kristittyjen harvalukuiseen joukkoon.” Vaikka kastajat olivat harvalukuisia, heidän käsityksensä itsestään Jumalan valittuina voi nähdä myös luovan eroa ja toiseutta heidän ja muiden kristittyjen välille.

Sukupuolten ja eläinten toiseus

Sukupuolen, seksuaalisuuden ja ruumiin toiseutta ja toiseuttamista olisi varmasti ollut mahdollista käsitellä useammankin artikkelin verran kuin mitä tässä kokoelmassa on tehty  ja pohtia, millaisia erityispiirteitä toiseus ja toiseuttaminen niiden yhteydessä saa. Kirjan kiinnostavimman näkökulman sukupuolen ja toiseuttamisen problematiikkaan tuo kulttuurihistorian dosentti Anu Korhonen artikkelissaan ”Vitsien vanhat naiset: Huumori toiseuttajana varhaismodernissa Englannissa”.

Tekstissään Korhonen esittää, että vaikka toiseuskuvia pidetään melko pysyvinä, niistä käydään kuitenkin jatkuvaa kulttuurista neuvottelua. Hän haluaa tuoda esiin, että toiseuttamiseen kuuluu myös hajanaisuus ja epävarmuus varsinkin silloin, kun välineenä on tulkinnanvarainen ja monitulkintainen huumori. Hänen mukaansa huumoria käytetään eron tekemisen välineenä varsinkin silloin kun toiseuttamisen kohde on lähellä ja arkipäiväinen kuten ruumis, sukupuoli tai seksuaalisuus. Korhosen mukaan huumorissa luo toiseutta pilkka, jolla kaskun kertoja erottaa itsensä ja yleisönsä kaskun kohteesta. Ehkä tässä olisi voinut pohtia myös sitä, että huumori on jo tyylilajina etäännyttämisen ja erottautumisen keino silloinkin kun kyse ei ole pilkkaavasta huumorista.

Antiikin tutkija ja Kreikan kirjallisuuden dosentti Tua Korhonen tarkastelee artikkelissaan ”Eläin kreikkalaisessa maailmassa” eläinten toiseutta. Vaikka eläinten ja ihmisten välillä nähtiin antiikin Kreikassa selvä ero, Korhonen osoittaa mielenkiintoisesti milloin tuo raja oheni tai jopa ylitettiin. Ihmiset samaistuivat eläimiin tai niiden ominaisuuksiin, toisaalta eläimissä nähtiin inhimillisiä piirteitä. Uskonnollisuudessa rajaa rikkoivat eläinten toteemisuus ja uhrieläinten kyky välittää ihmisten viestejä jumalille. Olisikin ollut mielenkiintoista löytää kirjasta useampia artikkeleita, joissa pohditaan toiseuden kumoamisen tai ylittämisen mahdollisuuksia.

Vieras, outo, vihollinen: Toiseus antiikista uuden ajan alkuun on kiinnostava ja ajatuksia herättävä puheenvuoro tärkeästä aiheesta. Kirjoittajien ja toimittajan kokemus ja asiantuntemus näkyvät viimeistellyissä, selkeissä teksteissä ja laajoissa lähdeluetteloissa. Kukin kirjoittaja on onnistunut kirjoittamaan artikkelinsa aiheesta kiinnostavasti ja vastaamaan tekstissään asettamiinsa kysymyksiin. Kirja sopii niillekin, joilla akateemiset opinnot ovat vielä alussa tai jääneet kokonaan välistä. Toivottavasti aiheesta tehdään jatkossa vieläkin mielenkiintoisempaa tutkimusta vakiintuneita määritelmiä ja asetelmia haastamalla.