Taidealana kirjallisuus on niin lavea ja venyvärajainen, että ensimmäisiä askeleita alalle otettaessa ei voi puhua pelkästään ”kaunokirjallisuuden” harjoittelusta. Luovan kirjoittamisen koulutuksessa oppiala on nimetty laveasti ”sanataiteeksi”, jolla yleensä tarkoitetaan juuri lasten ja nuorten kirjoituksia.

Uusin kaunokirjoittamisen opas puhutteleekin nuorta kirjoittajaa ”sanastajaksi” eikä ”sanataiteilijaksi”. Termissä on hyvä klangi: sanastamisen voi ajatella toiminnaksi jossa sekä sanoitetaan maailmaa että anastetaan maailmalta itselle sopivia sanoja, kaunokirjallisuuden tiiliskiviä.

Voi myös olla, että sanataiteen opetus hakee edelleenkin paikkaansa peruskoulun äidinkieli ja kirjallisuus -oppiaineen ohessa ja siksi se tarvitsee raflaavia esittelyjä. Siksi neljän ammattikirjoittajan laatima opaskirja Sanastajan tarinamatkaopas sanojen metsästäjille yrittää liikaakin otsikollaan. Sanastamista tekijät vertaavat metsän antimien poimimiseen ja omaan makuun sopivien herkkujen tunnistamiseen – kirjoittajan iästä riippumatta.

Sadut ja fantasia ennemmin kuin historia

Lukukohtaisesti opas etenee välillä aiheiden mukaan, välillä näkökulmien perusteella. Aluksi esitellään sanamagiaa ja sitten kerronnan peruselementtejä, kuten kertojan tehtävää ja henkilöhahmoja, juonenkuljetusta, vuoropuhelua. Kolmannessa osiossa käsitellään genrejä ja esitellään lyhyesti novellinkin käyttöä; ilmeisesti kynnystä (taide)novellin laatimiseksi pidetään liian korkeana harrastajalle.

Lajeista lähdetään liikkeelle satujen ja myyttien kautta fantasiaan, kauhuun ja rikoksiin, mutta ei edes ehdoteta esimerkiksi historiaa tarinan aiheeksi ja näyttämöksi.

Itse toki pidän siitä, että nuoria kirjoittajia kannustetaan mielikuvituksen maailmoihin. Mutta kovin kapean käsityksen tämän oppaan pohjalta saa suomalaisen kirjallisuuden perinteestä. Ja perinteen päällehän se uusi kirjallisuus aina kasvaa.

Puolivälissä opasta oletetaan sanastajan olevan valmiina raapustamaan ensimmäisen sivunsa, minkä jälkeen ollaankin äkkiä perillä ja neuvotaan harrastajia toimimaan toistensa kustannustoimittajina. Jo sivun 92 kohdalta löytyvät lyhyet suositukset julkkareiden ja kirjamessujen järjestämiseen, kun vielä pari sivua aiemmin on opeteltu keinoja tyhjän sivun kammon voittamiseksi.

Turvallisesti kiinni printtiaikakaudessa

Mitään pedagogisesti uutta ei löydy kirjan tavasta esitellä sanataidetta ja sanataideharjoituksia. Yllättävää on se, miten tukevasti opas on kiinni painetun sanan maailmassa. Se digitaalinen tekstiympäristö, jossa lapset ja nuoret elävät vanhempiaan intensiivisemmin, nousee esille vain välinesuosituksina oman kirjan taittamiseksi. Tekstien välillä rohkaistaan kyllä seikkailemaan, muttei erilaisten medioiden välillä.

Vanhakantainen mediakäsitys ei tietenkään haittaa siihen nähden, että nuorille suunnattuja yleisiä kirjoitusoppaita on hyvin vähän mistä valita. Kustantaja Aviador on tehnyt sanastaja-oppaasta houkuttavan näköisen aikuisillekin kirjoittajille: teos on taitettu ja kuvitettu kuin sanataidekin olisi askartelua. Kirjan sisältä voi leikata pinon kortteja, joiden järjestystä arpomalla syntyy pohjakaava tarinan vaiheille.

Kirjan katkonainen rakenne ei kuitenkaan rohkaise aivan omatoimiseen eikä varsinkaan pitkäjänteiseen sanataiteen opetteluun. Käytännössä opas on parhaimmillaan sanataiteen ohjaajalla, joka löytää kirjasta runsaasti harjoituksia eri tasoisille ryhmille.