VTM Christian Jokinen on viettänyt vuoden Afganistanissa ja hänen kollegansa Anssi Kullberg saman ajan Lähi-idässä, minkä lisäksi kumpikin on jo usean vuoden ajan uskaltautunut matkustamaan kaikissa kansainvälisen terrorismin kipupisteissä – Pankisinlaaksosta Irakiin ja Kashmiriin asti. Heidän kirjansa ”Separatismi ja islamismi” ei silti pyri olemaan journalistinen matkakirja sen enempää kuin teoreettista käsitteillä leikittelyäkään, vaan laajalle lukijakunnalle käyttökelpoinen empiiris-rationalistinen käsikirja Euraasian konfliktien tutkimukseen. Voiko tällaisessa haasteessa onnistua?

Kirja on kirjoitettu selkeällä suomella, joka avaa aihetta yhtä lailla maallikoille kuin akateemikoille. Kirjoittajat hallitsevat arabian, persian ja turkin perusteita, eikä kirjasta löydy hevillä käännös- tai kirjoitusvirheitä. Libanonilainen islamistijohtaja on toki Fathi Yakin eikä Yakis (s. 53).

Nimien järjestelmällinen translitterointi näin monesta eri kielestä ja kirjaimistosta tuottaa kuitenkin väistämättä ongelmia. Suomen aakkosille vieraiden kirjainten ja lisämerkkien kuten suhuässän (š) käyttö sh:n sijasta ja unkarilaisen aksentti-á:n käyttö vokaalin pidennyksen (aa) merkkinä on aina arveluttavaa, vaikka siihen tarjoutuisikin painotekniset edellytykset. Miksi ”tshetsheenit” translitteroidaan ”tšetšeeneiksi”, mutta ”kashmirilaiset” eivät olekaan ”kašmirilaisia”? Miksi myös suomalaistuneet sanat ”šaahi” (shaahi, ei sháh), ”šeikki”, ”šiialainen” jne. kirjoitetaan vieraalla kirjaimella (vrt. shakki, shampoo, fasismi…)? Miksi ”Aawami-liitto” (engl. Awami League, s. 272) kirjoitetaankin poikkeuksellisesti kaksois-a:lla ja ”ajatollah” (engl. ayatollah) j:llä eikä y:llä? Tarkoittaako myös ranskalaistyyppinen aksentti-é mogulihallitsijan nimessä Aurangzéb (s. 21 ja 303) vokaalinpidennystä, vaikka pääte on peräisin persian sanasta zib, jonka translitteraation pitäisi olla ongelmaton? Miksi suomessakin kutsutaan Afganistanin persian murretta englantilaisittain ”dariksi” (s. 238) eikä ”däriksi”?

Yksinkertaisinta olisi pyrkiä medialle ominaisen englantilaisvaikutteisen sekatyylin sijasta suomen ääntämyksen mukaiseen kirjoitusasuun, jossa olisi käytössä arabiassakin tuttu ä, mutta pienempi valikoima konsonantteja. Kirjoittajien käyttämä ”al-Qá’ida” olisi suomeksi (kuten myös monissa saksalaisissa julkaisuissa) luettavammin ”Kaida” ja kielitieteilijöiden iloksi voisi sulkuihin tai alaviitteisiin lisätä tarkemmat ääntämysohjeet ja erilaiset kirjoitusasut.

Suorastaan klassinen ongelma on Taliban-liikkeen ja sen kannattajien oikeinkirjoitus (Tálibán) ja taivutus monikossa (tálibánit). Kirjoittajat näyttävät horjahdelleen tästä ratkaisustaan vain muutaman kerran (s. 257 ja 261-262). Ongelmahan on luonteeltaan samanlainen kun se, olivatko John Lennon ja Ringo Starr beatleseja vai beatleja, isolla vai pienellä b:llä.

Nykytutkijoiden helmasyntiä, englantilaisvaltaisen median myötäilyä, edustavat englanninkielisten nimien ja lyhenteiden käyttö eräistä entisen Neuvostoliiton ja Afganistanin puolueista (IRP, PDPA). Thaimaan ja Acehin malaijipuolueista on käytetty sekaisin englannin- ja malaijinkielisiä lyhenteitä (s. 347 ja 370).

Toinen yleisvaikutelmaa häiritsevä ratkaisu on loppuviitteiden käyttö huomattavasti käytännöllisempien ja taittoakin elävöittävien alaviitteiden sijasta. Tämä on suurten kustantamojen suosima vanhentunut tapa, josta yksikään kirjoittaja tai lukija ei pidä. Se tuntuu nykyisin suorastaan kustantajien kiusanteolta. Lähdeviitteitä on 1463.

Kun syleillään koko maailmaa, jää helposti tarkistamatta yksityiskohtia, jotka saattavat tarpeettomasti heikentää kokonaisuuden uskottavuutta johonkin tiettyyn maahan perehtyneissä lukijoissa. Ottiko Turkin sulttaani kalifin arvon vasta 1700-luvulla (s. 20) vai jo vuonna 1517 (esim. Görsel Türkiye Ansiklopedisi 6 s. 1269)? Miten 1900-luvun alun Kiina oli vähemmän vapaa siirtomaavalloista kuin etupiireihin jaettu Persia (s. 25 ja 228)? Amiraali Perry ei ollut britti (s. 26), vaan amerikkalainen. John Stuart Mill tuskin toimi ”Woodrow Wilsonin hengessä” (s. 34), kun oli tätä 50 vuotta vanhempi. Satunin maakunnasta katsottuna Malesia on etelässä eikä pohjoisessa (s. 344). Krim ei ollut enää Ukrainaan liittämisensä aikaan (vuonna 1954) eikä sen jälkeen autonominen neuvostotasavalta (s. 33), vaan julistautui autonomiseksi vasta Neuvostoliiton jo hajotessa.

Kun aihe on tavattoman laaja, ei kaikessa päästä sukeltamaan lähdekirjallisuutta syvemmälle. Niinpä väitetään Jane Corbinin kirjaan viitaten, että Zacharias Moussaoui olisi käynyt Tshetsheniassa (s. 78), mikä perustuu Ranskan turvallisuuspalvelun arvaukseen hänen olinpaikastaan vuosituhannen vaihteessa. Eräät todistajat olettivat Moussaouin värvänneen väkeä Tshetsheniaan, vaikka hän itse ei koskaan maininnut kohdetta nimeltä, eikä oikeudenkäynnissäänkään käyttänyt tilaisuutta ylpeillä ansioillaan ”pyhässä sodassa”. Terroristien värvääjät käyttävät Tshetsheniaa mielellään täkynä, mutta ohjaavat uhrejaan muualle. Vastaavasti Afganistaniin tai muualle koulutukseen menevät tyypillisesti kehuvat läheisilleen menevänsä Tshetsheniaan. Tällaiseen harhautukseen tarttuvat mielellään venäläiset lehdet, jotka syyttävät Georgiaa terroristilaumojen läpikulun sallimisesta. Myyttiä Moussaouin pikavierailusta Tshetsheniaan levittävät amerikkalaiset lehdet ja verkkosivut vihjaavat CIA:n tukeneen tshetsheenisissejä ja että sen vuoksi FBI ei tutkinut tarpeeksi vakavasti ranskalaisten tarjoamaa vihjettä. Myytit elävät, koska ne sopivat suosittuihin salaliittoteorioihin ja koska media ei vaivaudu tarkistamaan yksityiskohtia kriittisesti.

Vakavampia ongelmia voisivat aiheuttaa muutamat turhat epätarkkuudet kansojen omakuvan ja julkikuvan erottamisessa. Todistavatko rinnakkaisnimet Persia/Iran ja Siam/Thaimaa (s. 26 ja 346) kyseisten valtakuntien omaa identiteetin uudelleen arviointia vai pelkästään ulkopuolisten suhtautumisen muutosta Venäjän/Neuvostoliiton ja Osmanien valtakunnan/Turkin tietoisten nimenmuutosten 1920-luvun alussa tarjoaman mallin mukaan? Muutokset eivät nimittäin liene tapahtuneet persiassa ja thaissa, vaan vieraissa kielissä. Persia (Fars) oli oikeastaan vain Iranin maakunta (vrt. Jugoslavia/Serbia, Saksa/Preussi, Italia/Sardinia, Britannia/Englanti, Alankomaat/Hollanti…), joten laveamman nimen käyttö koettiin korrektimmaksi ja johdonmukaisemmaksi. Meyers Konversations-Lexikon vuodelta 1897 (12 s. 976) tarjoaa Siamille omakielistä nimeä ”Muong Thai”, joten siinäkin suhteessa kansainvälisen nimikäytännön muuttuminen saattoi johtua ulkomaisesta muodista suosia omakielisiä nimiä. Toisaalta ratkaiseva sysäys lienee ollut Iranin ja Thaimaan diplomaattien antamat suositukset, mutta koska nämäkin olivat hankkineet koulutuksensa länsimaista, he luultavasti vain myötäilivät ulkomaisia opetuksia ja odotuksia.

Maiden nimet ovat kiehtova tutkimusaihe, koska ne paljastavat yllättävän paljon. Voisi esimerkiksi pohtia, miksi maailman media riensi 1970-luvulla vaihtamaan Dahomeyn Beniniksi ja Kambodzhan Kamputseaksi punakhmerien ehdotuksesta, mutta ei ole lämmennyt (Suomessa) Kirgisian palauttamiselle Kirgizistaniksi (kuten vanhoissa tietosanakirjoissa) tai Burman vaihtamiselle Myanmariksi. Maiden nimikummajaisista FYROM selittyy sillä, että Kreikan on onnistunut evätä Makedonialta oikeus valita oma nimensä, mihin muilla suvereeneilla valtioilla on ollut täysi oikeus ainakin kaikissa virallisissa yhteyksissä. Jopa Itä-Kongon sallitaan käyttää nimihirviötä ”Kongon demokraattinen tasavalta”, vaikka jo ennestään oli olemassa yksi Kongon tasavalta ja Koreat erotellaan yksinkertaisesti ilmansuuntien perusteella.

Mikään yllä mainituista asiavirheistä tai tulkinnanvaraisuuksista ei kuitenkaan kumoa kirjan varsinaista antia, joka on lukuisten yksittäistapausten vertailussa ja yleisten johtopäätösten tekemisessä laajan tausta-aineiston perusteella.

Kirjoittajat osoittavat useilla rinnastuksilla, kuinka mielivaltaisesti tai poliittisesti tarkoituksenmukaisesti kansallisen itsemääräämisoikeuden periaatetta on tulkittu keinotekoisesti luomalla tai väkisin kieltämällä kansallisuuksia. Kansainvälinen oikeus on vielä hyvin idealistinen hahmotelma kun reaalipolitiikkaa sanelevat status quon varjelemisen, diktatuurienkin hallitusmonopolin laillisuuden ja suvereenien valtioiden sisäisiin asioihin puuttumattomuuden periaatteet. Kirja ei kuitenkaan sorru moralisoimaan, vaan tyytyy paljastamaan ristiriidat kansainvälisen yhteisön kauniiden julistusten ja käytännön toimien tai toimettomuuden välillä. Lukija voi itse päätellä, onko hyvä, että edes puheissa elätellään illuusioita, vai olisiko parempi lopettaa hurskastelu ja saattaa puheet tekojen tasalle tavalla tai toisella. Poliitikoilla ja diplomaateilla voi olla omat tapansa, mutta ainakin riippumattomien tutkijoiden ja toimittajien toivoisi oppivan esimerkeistä, ettei maailman järjestys tosiaankaan ole sellainen kuin sen usein uskotellaan olevan, eikä se muutu paremmaksi sulkemalla YK:n portit uusilta jäsenehdokkailta. ”Uusi maailmanjärjestys etääntyi empiirisestä todellisuudesta ja sen edellyttämästä dynamiikasta, joka tarjosi valtioille pelivaran. On kuitenkin nähtävissä merkkejä siitä, että maailma olisi muuttamassa mieltään… Eri asia on,…tapahtuuko muutos yhtenä ryöppynä kuten Neuvostoliiton hajoaminen vai vähitellen ’yksi Itä-Timor kerrallaan’.” (s. 35-36) Ehkä enteellisesti kirjoittajat aloittavat tapauskohtaiset esittelyt Kosovosta. Miksei Kyproksesta?

Jokinen ja Kullberg laskevat vankan perustan yleiselle nationalismin tutkimukselle ja ovat kylväneet kirjaansa lukemattomia erinomaisia esimerkkejä siitä, kuinka eri kulttuureissa on määritelty kansallista identiteettiä ja valtion tarkoitusta. Kansallisuusaatetta olisi mielenkiintoista jäljittää myös yliopistojen osakuntiin (”nationes”), jotka tosin alun perin eivät perustuneet kieliin vaan hallinnolliseen asemaan – esim. Wienin yliopistossa 1400-luvulla eroteltiin sveitsiläiset opiskelijat ” itävaltalaisiin” ja ”reininmaalaisiin” sen mukaan, oliko heidän kotipaikkansa yhä tosiasiallisesti Habsburgien vai ainoastaan muodollisesti suoraan keisarivallan alaisuudessa.

Imperialististen (yleensä uskonnollista tai ideologista yhteisyyttä tavoittelevien) ja nationalististen (usein separatististen) pyrkimysten keskinäinen vastakkainasettelu on perusasia, jonka ymmärtäminen on välttämätöntä myös islamilaisen maailman konfliktien ymmärtämiseksi. Islamismi on islamilaista totalitarismia, mutta sillä on yhtä vähän tekemistä islamin kanssa kuin kommunismilla Venäjän tai fascismilla Italian kanssa. Jos Saksan kansallissosialismi olisi aikoinaan nimennyt itsensä germanismiksi, olisiko meillä yhtä suuri tarve muistuttaa, ettei yksi poliittinen ääriliike edusta koko germaanista kulttuuria, eikä perustu Nibelungenliediin tai Lutherin Raamatun-käännökseen? Jokinen ja Kullberg tuntevat islamilaista kulttuuria kyllin laajasti välttääkseen sellaisia yleistyksiä, joiden vuoksi useimmat orientalistit ja terrorismintutkijat sotkevat islamin ja islamismin toisiinsa.

Kirjoittajat tekevät kirjan ensimmäisessä osassa deduktion ja toisessa osassa induktion kautta lopun monista sitkeistä myyteistä, joita on yhdistänyt kyvyttömyys tai haluttomuus nähdä ero islamistien ja muslimien välillä. Kirjan yli 400 sivusta viidennes on separatismin ja islamismin teoriaa, loput esimerkkejä Kosovosta, Krimiltä, Pohjois-Kaukasiasta, Afganistanista, Pakistanista, Kashmirista, Kaakkois-Aasiasta ja Sudanista. Useimmat alueista saavat osakseen 29-43 sivua, mutta Pohjois-Kaukasia kaksinkertaisen osuuden ja Sudan puolet keskimääräisestä. Opetus on kaikkien osalta sama: paikallista separatismia ei pidä sekoittaa maailmanvallankumoukselliseen islamismiin. Länsimaisten kansallisvaltioiden vieraantuminen kehitysmaiden nationalismista on ajanut pohjimmiltaan maltillisia ryhmiä uskonnolliseen kiihkoiluun, koska länsimaiden suhtautuminen kansalliseen itsemääräämisoikeuteen on koettu kaksinaismoralistiseksi ja häikäilemättömät totalitaariset ideologiat ovat näyttäytyneet lupaavampina:

”On turhaa todeta, että olemme tasapuolisesti kiinnostuneita muslimeiden hädästä, jos huomiomme keskittyy vain valittuihin, meitä syystä taikka toisesta kiinnostaviin konflikteihin ja samalla käännämme huomiomme pois toisista konflikteista, joissa muslimit ovat kärsijöitä, mutta joissa emme ’poliittisen korrektiuden’ vuoksi halua tai uskalla kritisoida vastapuolta. Emme voi uskottavasti kohdella muslimeja tasavertaisina ihmisinä, jos samalla jatkamme sellaista implisiittistä ajattelua, että muslimin poliittiset pyrkimykset johtuvat uskonnosta, kun taas kristityn, hindun tai buddhalaisen poliittiset pyrkimykset johtuvat ’normaaleista’ asioista.” (s. 418)

Krimintataarien pakkosiirron kuvauksessa olisi voitu viitata siihenkin, että saman kohtelun saivat osakseen (inkeriläisten, saksalaisten, kriminkreikkalaisten, korealaisten ja kalmukkien ohella) kaikki Mustanmeren ympäristön muslimit (jopa kurdit ja armenialaiset hemshilit), mutta eivät Volgan varren eivätkä Kaspianmeren rannikon muslimit, mikä vahvistaa epäilyjä pakkosiirtojen sotilasstrategisesta tarkoituksesta. Neuvostoarkistojen tilastoja aiheesta on julkaissut J. Otto Pohl vuonna 1999. Tshetshenian sodan ja siihen liitettyjen terrori-iskujen kuvaus on erinomaisen täsmällistä ja kiehtovaa. Edesmenneen Anna Politkovskajan kirjoista vain yksi löytyy lähdeluettelosta. Kaakkois-Aasian kohteet (Thaimaa, Indonesia, Aceh ja Malesia) olisivat ansainneet enemmänkin paneutumista ja niitä olisi mielenkiintoista vertailla alueen ei-islamilaisiin konflikteihin Burmassa sekä Sri Lankassa. Sudanista olisi voinut mainita, että nimenomaan Darfur on niitä Afrikan alueita, jotka ehtivät olla kaikkein lyhimmän aikaa (alle 50 vuotta) siirtomaina. Aiheesta olisi kannattanut tutustua Gubara Said Hassanin väitöskirjaan Helsingissä vuonna 2003.

Kirja suorastaan vaatii jatko-osaa, joka pureutuisi islamilaisen maailman ytimeen – Arabiaan, Iraniin ja turkkilaiseen maailmaan. Reunavyöhykkeiltä aloittaminen on kuitenkin ollut virkistävä idea ja vapauttanut islamin tutkimusta siitä myytistä, jonka mukaan kaikki muslimien murheet olisivat peräisin Palestiinasta.

Kirjoittajat ovat todistaneet kykynsä hakea tietoa myös kirjastojen ja internetin ulkopuolisesta maailmasta matkustamalla laajalti Aasiassa. Heidän kirjansa on harvinaislaatuinen yhdistelmä monen aiheen erityisasiantuntemusta ja laajaan yleissivistykseen perustuvaa loogista kokonaisnäkemystä, jossa historialliset filosofiset taustoitukset säilyttävät kristallinkirkkaan näköyhteyden käytännön tasolle. Tulos – tai toivottavasti vasta välitase – on luonut perustan pätevälle ja uutta luovalle, suomalaiselle islamilaisen maailman konfliktien ja terrorismin tutkimukselle. Sitä varten Turun yliopistolla on muodostettu joitakin vuosia sitten erityinen tutkimusryhmä, joka on aikaisemminkin kunnostautunut julkaisemalla laajaa kuukausikatsausta.