Hanna Snellman esittää kansatieteilijänä
tutkimuksensa yhdeksi pyrkimykseksi, että siinä on
joukko itsestäänselvyyksiä, jotka ruotsinsuomalaiset
tunnistaisivat. Hänen kohteenaan ovat 60- ja 70-luvun
lappilaiset Göteborgiin muuttajat. Uskon näin
tapahtuvan: varmasti jokaisen heistä
valokuva-albumissa on kuva keittiöstä, jossa vesi
juoksee ja sähköliesi hohkaa. Mutta varsinainen
tutkimuksen onnistumisen merkki on se, että muutkin
lukijat löytävät siitä itselleen merkityksellisiä asioita;
siitä tulee ei vain ruotsinsuomalaisuutta, vaan myös
koko suomalaisen yhteiskunnan lähihistoriaa pohtiva.
Itse olen syntynyt 64, isosta suvusta ei ollut kukaan
muuttanut Ruotsiin, mutta silti teksti vilisee omasta
elämästä tunnistettavia piirteitä lapsuuden ajalta. Kun
oikeastihan hän kuvaa maalta kaupunkiin muuttoa,
vaikka sitten Lapista Ruotsin kautta koukattuaan.

Pihalla on punainen Saab, naisilla papiljotit tiukoissa
riveissä, makkara rätisee pallogrillissä ja pihakeinusta
isoäiti seuraa laumaansa. Kuka tunnistaa omista
kesistään? Viltit pihanurmikolla ja naisilla bikinit päällä.
Ollaan Sallassa kesälomalla Ruotsista. Samoin oli
mummin pihalla Juvalla kaikki nuo kesän
tunnusmerkit, enon punainen Saab ei vaan ollut
Ruotsin rekkarissa. Jos lappilaiset jäivät Ruotsiin
kesäksi, mitä he eivät tehneet kuin aivan viimeisestä
pakosta, auto parkkeerattiin järvenrantaleirintäalueelle,
ei meren, ja alettiin paistaa makkaraa. Enkä muista
minäkään kenenkään äitini kaikista yhdeksästä
kaupunkiin muuttaneesta sisaruksesta esittäneen,
ettei tule kesäksi maalle. Oli sitten päädytty
Göteborgiin, Jyväskylään, Lahteen, Haminaan,
kesäloma vietettiin maalla.

Maalla tarkoitti pikkutilaa, joka monilla oli sodan jäljiltä
äidin yksin hoitama. Sieltä oli lähdetty, kun ei se
elättänyt lapsilaumaa, Lapista loppuivat metsätyötkin.
Snellmanin ajatuksena on lappilaisen taustan sekä
yhteiskunnan murrosilmiöiden heijastuminen
elämänvalinnoissa. Sota ja työn muutos tulevat silloin
päällimmäisinä esiin. 50 haastateltavasta 16 oli lapsia
sodan syttyessä tai syntyi sen aikana, ja osa perheistä
oli laittanut lapsia Ruotsiin tai Norjaan sotalapsiksi.
Evakko oli koettu ja Petsamosta siirrytty asutustiloille.

Ero maaltamuutoissa on siinä, kun lappilaissisarukset
suuntasivat ulkomaille, savolaissisarukset liikkuivat
kotimaassa. Vuonna 1970 pahimpien ulkomaille
muuttotappiokuntien 35 listaan mahtui 18 kuntaa Lapin
läänistä, ja juuri Salla johti tilastoja. Monet Snellmanin
haastateltavista korostivat sattumaa, ei paljon harkittu
kun jo oltiin matkalla. Jonkun kanssa tai jonkun
perässä tultiin lähteneeksi. Ruotsista tulleet
työhönsijoittajat, "ruotsalaisagentit", eivät haastateltujen
mukaan onnistuneet houkutuksissaan, mutta
Haaparannan työnvälitystoimistolla taisi olla merkittävä
rooli. Sieltä annettiin junalitterat Ruotsiin, taksilippu
asemalta työmaalle ja kirjekuoret, jotka piti ojentaa
saavuttaessa työnantajalle. Snellman kirjoittaa myös
kultakuumeenomaisesta piirteestä, Ruotsiin oli
mentävä kun muutkin menivät. Silti jotenkin minua
vaivaa vielä tämä kysymys tutkimuksen lukemisenkin
jälkeen: Miksi lappilaisen perheen lapset lähtivät
Göteborgiin, ja savolaisen perheen lapset kotimaan
kaupunkeihin? Vaikka ei tämä olekaan Snellmanin
tutkimuksen ydin, vaan se, miten lappilaisuus näkyi
elämäntavassa muilla mailla asuttaessa.

Ruotsissa mentiin kotiapulaiseksi tai tehtaalle. Kaijalle
oli poikaystävä puhunut paikan valmiiksi Volvolla, jossa
hän aloitti työt liukuhihnalla saapumistaan seuraavana
päivänä. Kaija oli 18, vuosi 65: "Silloin tehtiin vielä
Amatsonia". Jotkut tekivät 30-vuotisen työuran paanalla.

Kesälomalaisia kehotettiin tuomaan lisää työvoimaa
tehtaalle, ja niin moni hyppäsi aivan ummikkona
autoon suuntana suurkaupunki. Volvon tehtailla oli
työhönottoon viitat neljällä kielellä, joista yksi oli suomi.
Tehtaassa selvisi elekielellä, tosin saattoi sitten jäädä
ilman "avanseerattua työhommaa". Vapaa-ajalla oli
enemmän ongelmia, jo ruokakaupassa käymisessä.
Valintamyymälöitä alkoi olla vasta 70-luvulta, joten sitä
ennen oli pystyttävä pyytämään tiskin takaa ruokaa.
Työkaverit auttoivat: ummikoille kirjoitettiin lapuille
köttbullar, jotta nämä saisivat viikonloppuna ruokaa
kahvilassa. Tässä kohden Snellman kommentoi omaa
aineistoaan: "Suomalaisyhteisö ei ainakaan tältä osin
ollut niin auvoinen kuin haastateltavat ovat antaneet
ymmärtää." Hänen mukaansa tämä kuvastui siinä, että
hädässä olevilta jotkut osasivat ottaa maksun. Voi olla
niinkin, että käytäntö oli enemmän kiinni avuntarvitsijan
ylpeydestä, kuin antajan ahneudesta, ainakin jos
tutkimusaineistoon peilaa, olihan "silloin mentaliteetti,
että sitä ei tuota apua otettu, jos vain tiiettiin, että
vähänkin pärjää." Tämä on haastateltavan mielestä
tyypillisesti suomalainen piirre: kyllä mä pärjään.

Elämäkertahaastattelujen lisäksi aineistona on Ullan
päiväkirja 1966 – 76. Päiväkirjan tutkija sai
luettavakseen vasta sen jälkeen, kun hän oli jo
kirjoittanut valtaosan tutkimuksestaan. Ullasta kasvaa
keskeinen hahmo, sillä hänen tarinansa jaksottuu
yhtenäisinä paloina, jotka Snellman on ihmeen
taitavasti ujuttanut jo valmiiseen tekstiinsä. Myös muut
henkilöt hän kuljettaa läpi tutkimuksen, lapsuudesta
saakka. Pienellä hakemisella saa siten selville, miten
käy Kaijan, Ronjan, Kirsin, Reijon. Ulla on se joka
palaa.

Kommentissa jossa Snellman paljastaa, että
alkuhypoteesi lappilaisten viihtymättömyydestä
suurkaupungissa ei pitänytkään paikkaansa,
haastateltavat olivat olleet varsin tyytyväisiä erityisesti
kodin varustetason paranemiseen, hän samalla tuo
esiin oman tutkija-asemansa. Hänen
muuttokokemuksensa on Lapista Helsinkiin, ei
Ruotsiin. Hän kaipasi luontoa tihrustellessaan
takapihan kivierämaahan, joka ikkunasta avautui.
Ruotsinsuomalaiset ikävöivät luontoa, mutta ei se
heidän viihtymistään turmellut, varsinkin kun kirjasta
käy ilmi heidän asettuneen yleensä aika vihreisiin
lähiöihin. Olot olivat kerta kaikkiaan paremmat, parempi
palkka ja asunto.

Tutkija ehkä, vaikka jo perheellinen, samastuu Ullaan,
nuoreen yksinäiseen Göteborgiin tulijaan, jonka
päiväkirjan haikeita "hiljaisesta rakkaasta kotikylästä
suureen maailmaan" tulokokemuksia hän vertaakin
omiin ajatuksiinsa lappilaisten ja kaupungin
kohtaamisesta, ensi kertaa Göteborgissa käydessään.
Voin hyvin olla väärässä, kun tulkitsen, että
suomalaisten ulkomaille muuttaminen näyttäytyy
haastattelijalle hieman eksoottisena, ja hieman pohjaa
ajatukseen, että Lapin erämaista lähteneen on ollut
pakko kaihota kairalle. Kai te nyt kaipasitte? Kai oli
ikävä? Ja siellä taustalla vaikuttaa vielä hänen omakin
kaupunkiin muuttonsa, tai suuri kertomus lappilaisista
nomadeista sopeutumassa kaupunkiluontoon. Ullakin
kirjoittaa, kuinka hän on mielestään kuin Lapin karu
luonto puheliaiden ruotsalaisneitosten keskellä

Näin Snellmanin toinen tutkimuslähtökohta,
göteborginsuomalaisuuteen liittyvät kokemukset jäävät
osin vajaiksi niitä kokemuksia, jotka tulivat siitä
vapaudesta ja uutuudesta, jota taas suurkaupunki kai
myös tarjosi. Haastateltavista suurin osa oli muuttanut
Ruotsiin puolisonsa ja perheensä kanssa, heidän ei
tarvinnut sopeutua yksinäisinä villeinä. Kirjan upean
perhealbumikuvituksen yksi valokuvista on Tuven
lähiön parvekkeelta, näkymänä iso autoparkki,
kerrostalot ja taustalla metsää. Snellman kirjoittaa,
kuinka pienestä kylästä muutto merkitsi täydellistä
elämänmuutosta. Mitä jos kuvaa lukisi siten, että
parvekkeelta kuvaaja on ajatellut vaikka Pariisin
kattoja? Tulkaas kaikki katsomaan – nyt ollaan
Ruotsissa!

Jos lukee vaikka Aila Meriluodon Vaarallista kokea,
joka on pitkälti hänen Ruotsin aikansa kirjaus,
koti-ikävän lisäksi pilkahtelee usein esiin perheen
Ruotsissa olon pienet mukavat yksityiskohdat:
Väritelevisiossa meni jo Ashtonin perhe. Lapset
alkoivat luontevasti reissata maailmalla ja tuoda kotiin
kaikenmaalaisia ystäviä. Ehkä tässä on kysymys
käsitteen "göteborginsuomalainen kokemus"
tulkinnasta, kallistuuko analyysi
göteborginsuomalaisuuden suomalaisuuteen vai
vähittäiseen ruotsalaistumiseen.

Snellmanin päälähtökohta, muuttajien lappilaisen
taustan heijastuminen elämäntapaan uudella
kotiseudulla, välittyy varsin selvästi. Työtä painettiin
ainakin kahdessa vuorossa niin kuin oli kotona
opetettu ja totuttu tekemään. Naapuriapua sai, oli aina
saanut. Koti oli Sallassakin koko kylä, joten
Göteborgissa koteihin mahtui muitakin kuin mamma
pappa barn. Taloyhtiöihin rakennettiin saunat, joten
saunojakaan ei tarvinnut haikailla. Lopulta monella oli
oma kesämökki. Jos kaipaus iski, niin eteiseen oli
perustettu Lapin-alttari: poronluisia matkamuistoja
vaskooleja.

Ja on muuttamisen ilosta ja ruotsalaisuuden
opettelusta kirjassa esimerkkejä; myös
rakastumisesta kaupunkiin. Vuotuisjuhlissa
sopeuduttiin ruotsalaiseen kaavaan, kuten kokkoon
vappuna ja juhannussalon ympärillä tanssiin
juhannuksena. Yksi kohta vain pysyi vaikeana,
ruotsalainen joulupöytä, Kalevin sanoin: "Ei kiusaa
Janssoni meitä, saa kiusata ruotsalaisia." Mutta kun
pöytään alkavat istua paikalliset vävypoikakandidaatit,
sopeuduttava on. Raijankin oli pakko myöntyä vaikka
vastustellen: "Ainoa, mitä mä voin kuvitella ruotsalaisia
on prinskorvet, elikkä pikkuset makkarat, jokka, mä
tykkään, että ne ei siihen sovi, mutta kun on noita
vävyjä, on ruotsalaisia, täytyyhän niillekin jotakin
ruotsalaista."