Arnold, Matthew: Kulttuuri ja anarkia [Culture and Anarchy]. Basam Books Oy, 2022. 237 sivua. ISBN 978-952-379-334-7.
Viktoriaanisen ajan runoilijan ja kulttuurikriitikon Matthew Arnoldin teos Kulttuuri ja anarkia on yhteiskuntafilosofinen klassikko. Suomentajan esipuheessa aatehistorioitsija Anssi Halmesvirta nimeää tekstin otteeltaan estetisoivaksi politiikan tarkkailuksi. Vuonna 1869 ilmestynyt laaja essee ammentaa klassisesta perinteestä ja on meidän mittapuullamme arvioiden mitä elitistisin. Arnoldille ”kulttuuri” sulkee sisäänsä sulouden, kauneuden vaalimisen ja järjen valolla ohjaamisen. Poliittista arviointia varten kulttuurikriitikko nimeää Barbaarin (Barbarians), Poroporvarin (Philistines) ja Rahvaan (Populace) käsitteet, jotka ovat henkilöiviä ominaisuuskimppuja, mutta ne myös luonnehtivat oletettuja yhteiskuntaryhmiä.
Arnoldille poroporvarit ovat ylimielisiä, kapea-alaisia ja nurkkakuntaisia varsinkin asioissa, jotka koskevat uskontoa ja politiikkaa. Poleemisen kritiikin keskiössä on tämä poroporvarillinen keskiluokka, joka oli hänen mukaansa vallan kahvassa, mutta osumia saavat aristokraattien viiteryhmänä Barbaarit ja työväenluokkaa edustava Rahvas.
Esseen ilmestyessä Euroopassa elettiin teollistumisen hulluja vuosia, jolloin suurkaupunkien infrastruktuurit ratkeilivat väestöpaineissa ja joukot alkoivat hakea ratkaisuja orastavasta sosialismin aatteesta. Johtohahmoille oli kysyntää ja eliitin pelot konkretisoituivat. Silti kriittinen esseisti kohdistaa arvostelunsa enemmän arvopuritanismiin kuin vuosisadan lopun teollisen yhteiskunnan ongelmiin.
Vastauksena valistuksen horisontin tummille pilville Arnold hahmottelee koko yhteiskuntaa syleilevän kauneuden ja järjen valon vaalinnan ohjelman. Huolena on, että massoja manipuloidaan tavallisella kansankirjallisuudella. Lisäksi näille tarjotaan indoktrinaatiota heidän ammattinsa, puolueensa tai erilaisten uskonnollisten katsomusten muodossa. Tällaisesta ovat esimerkkeinä niin poliittiset kuin uskonnolliset järjestöt.
Todellinen kulttuuri toimii erilaisin periaattein, sillä se ei yritä opettaa ylhäältä alaspäin. Se ei houkuttele ketään ”lahkonsa” puolelle tai syötä valmiita arvostuksia ja iskulauseita. Tavoitteena on Arnoldin mukaan päästä luokista eroon ja tuoda ideoita vapaaseen käyttöön. Viittaus luokkiin ei ensinkään viittaa marxilaisuuteen, vaan käsitykseni mukaan kyse olisi kulttuuristen arvojen vaalinnan tuottamasta henkisestä jalostumisesta, jossa ihmiset kuulisivat valtion jäseninä korkeakulttuurin kutsun oman eturyhmänsä sijaan.
Muotoilu on ihanteellinen, ja sellainen tuntu vahvistuu, kun Arnold peräänkuuluttaa sivistystehtävään suuria kulttuuri-ihmisiä, johtajia, jotka voisivat ”viedä yhteiskunnan laidasta toiseen parasta tietoa, aikansa parhaita ideoita ja puhdistaa kaikki karkea, moukkamainen, vaikea, abstrakti, ammatillinen ja poissulkeva”. Näin ymmärrys hyvästä kulkisi oppineiden sisäpiirin ulkopuolelle. Hieman selkeämmäksi asia muuttuu, kun kirjoittaja nostaa esimerkeiksi saksalaiset filosofit Lessingin ja Herderin, joiden merkitys säilyy siksi, että he inhimillistivät tietoa ja laajensivat elämän perustaa. Paljon Euroopassa matkustelleelle valistuksen perintöön perehtyneelle kirjoittajalle nämä ajattelijat olivat sulouden ja järjen valon levittäjiä. Tällaisia omiin oloihinsa käpertynyt Englanti tarvitsi.
Huliganismin uhka
Kirjan otsikon anarkia on uhka, jota Arnold paikantaa eri suunnista. Muun muassa, säilyykö ankarissa oloissa elävän työväenluokan lojaalisuus valtiolle. Kun alimpia yhteiskuntakerroksia sitoneet feodaaliset alistamisen käytännöt ovat hävinneet, vapautta penäävä anarkistinen tendenssi on tulossa näkyväksi. Kirjoittaja nostaa esille ivahuutoja ja paikkoja särkeneen lontoolaisen joukon.
Suomentajan selitysnootin mukaan Arnold viittaa Lontoon Hyde Parkin vuoden 1866 joukkorähinöihin, joissa yhteiskunnan keskiryhmistä noussut äänioikeusuudistusta vaatinut reformiliiga leiriytyi puistoon, ja väki särki julkista omaisuutta. Kulttuurikriitikko on levoton, sillä valistuneet ryhmät eivät tunnu riittävästi reagoivan lisääntyneisiin ”huliganismin” purkauksiin.
On hyödyllistä tarkistaa, mitä Arnoldin esseensä otsikkoon nostama anarkia on tarkalleen ottaen tarkoittanut ja tarkoittaa. Online Etymology Dictionaryn mukaan 1530-luvulta lähtien se on englanniksi merkinnyt puuttuvaa hallitusta (absence of government). Se juontuu keskiaikaisen latinan sanasta anarchia ja kreikan ilmaisusta anarkhia. Ne ovat viitanneet tilaan, jossa puuttuu johtaja ja yhteisö on ilman hallitusta. Sittemmin 1800-luvun puolivälin tienoilla sana siirtyi yhteiskuntateoriaan, jossa se alkoi merkitä toimintaa ilman virallista valtuutusta. Lähihistoriassamme britannialaiselle 1970-luvun punk-liikkeelle anarkia oli iskusana, jolla se ilmaisi tarpeen musertaa vanha järjestys ja osoittaa yhteiskunnan epäkohdat.
Arnoldille anarkia oli hallituksen toimivallan ja järjestyksen kontrolloimatonta haastamista. Esseisti palaa Hyde Parkin konfliktiin, jossa epäjärjestyksen uhka on henkilöitävissä reformiliigan johtajiin, kuten everstiluutnantti Sheffield Dicksoniin. Hänestä ei olisi todelliseksi johtajaksi, kuten ei kirjoittajan mukaan monesta muustakaan, sillä järjen valon vaatimus oli armoton. Huolta nosti se, että Hyde Parkissa työväenluokka ilmaisi vallanhalunsa, mutta se oli vielä kypsymätöntä, eikä sillä ollut samanlaista kokemusta kuten oli aristokratialla ja keskiluokalla. Toistaiseksi siltä puuttui lukemalla, tarkkailemalla ja ajattelemalla omaksuttu osaaminen. Tässä kohdin Arnold vaikuttuu hyvin viktoriaaniselta, vaikka Halmesvirta tähdentää esipuheessaan tämän poikenneen ajan evolutionistisesta kulttuurikäsityksestä.
Englantilainen lukeneisto kannatti laajasti niin kutsuttua sosiokulttuurista evolutionismia, jolla padottiin joukkojen uhkaa. Eliitille sosialistien vaateet ja demokratiatoiveet tuntuivat avaavan kuilun tuntemattomaan. Demokratiakriittisyys ja sosiaalidarwinistiset sääntelyn opit sopivat ylä- ja keskiluokkaiselle älymystölle. Ne takasivat sille moraalisen oikeutuksen paistatella asioiden hoitamiseen valtuutettuna ryhmänä. (Pekurinen 1999.)
Viktoriaanisesta yleislinjasta poiketen Arnold antaa työväenluokan vaikuttamistaitojen kehittämiselle mahdollisuuden, jos se tarttuu hänen ehdottamaansa sivistyspotentiaaliin.
Sääntöjä vai spontaanisuutta?
Pitkästä esseestä löytyy vielä yksi analyysiväline, joka on käsitepari Hebrealaisuus ja Hellenismi. Arnold ei tarkemmin selitä käsitteiden nimeämistä, mutta hän antaa niille ominaisuudet ja arvottaa. Käsittääkseni ensimmäisen viittaa kriittisesti juutalaisuuden sääntö- ja tekstiperustaan. Hebrealaisuus on tottelevaisuutta ja ankaruutta henkivä kulttuurinen juonne, kun taas hellenismi on spontaanisuutta ja asioiden näkemistä ”sellaisina kuin todellisuudessa ovat”. Molemmat ”hengelliset oppirakennelmat” pyrkivät ihmisluonnon tarpeiden tyydyttämiseen, mutta kummallakin on omat reittinsä. Arnoldille hellenismin tarjoama henkinen notkeus on esikuvallista. Periaatteella tuntuu olevan yhteys humboltilaiseen kasvatusihanteeseen, johon hän on sivumennen toisaalla viitannut. Tästä muistuttaa myös Halmesvirran esipuhe.
Kulttuuri ja anarkia on vahvasti aikalaiskeskusteluun punoutuva kokonaisuus, jossa viitattujen toimijoiden motivaation tuntemus avaisi lisää kerroksia. Kulttuuristen viitteiden tulkinta on haasteellista, sillä käsitteet kumpuavat Arnoldin lukeneisuudesta ja tuolloisista asiayhteyksistä. Verratonta tukea tarjoavat selittävät alaviitteet, joita voisi olla jopa enemmän.
Ihanteellisuutensa takia Arnold on ollut populaarikulttuurin tutkijoille malliesimerkki kriitikosta, joka uskoi kansan pariin leviävien alempien ajanvietesisältöjen johtavan anarkiaan. Tämä on kiistatonta, mutta ennen kaikkea hän tuntuu olevan tässä tekstissään huolissaan poliittisten johtajien ja joukkoliikkeiden vetoomuksista, joita kuuntelivat heikolla sivistyspääomalla varustetut ryhmät.
Hänen mukaansa vähäinen sivistys altistaa joukkomielenilmauksien vietäväksi. Kaduille ja puistoihin kokoontunut mieltään osoittanut rahvas edusti anarkiaa, ja tällainen liikehdintä rapautti yhteiskuntaa. Pitää muistaa, että Arnoldilla oli pedagogin mieli. Kansakoululaitoksen tarkastajana hän uskoi sivistyksen ihmistainta koulivaan voimaan, ja näin hänen esseensä näkemykset ovat tulkittavissa tulevaisuusperspektiivissään toiveikkaiksi, vaikka kirjoittajan aikalaisiin suuntaama kritiikki olisi ollut jäätävää.
Britannian lukevat yleisöt kasvoivat massiivisesti teoksen kirjoittamisen ajoista. Monien kriitikoiden mielestä toteutui juuri vastakkainen kuin mitä arnoldilainen näkemys olisi toivonut. Keskivertolukijan käsissä ei kulunut korkeakirjallisuus vaan rautatieasemilla myydyt sarjalukemistot.