"Uusissa sotahistorioissa ei ole mitään uutta", kuului ahtaimmin tulkitun sotahistoriaperinteen ääni Sotahistorian laitoksen Historia Militaris II -seminaarissa joulukuussa 2006. Lausuma kuvastaa meneillään olevaa kamppailua sotahistorian olemuksesta ja siitä, mitä nimitetään sotahistoriaksi – ja kuka nimeä saa käyttää.

Mainitussa seminaarissa nousi esille useampaan otteeseen Seppo Hentilän Helsingin Sanomissa "Ihminen sodassa" -teoksesta 26.11.2006 kirjoittama arvostelu, jossa sotahistorian vallassa olevaa tutkimusperinnettä nimitettiin mm. "yksipuoliseksi, aukkoiseksi ja monin tavoin hämmentäväksi".

Yllä kirjatut lainaukset osoittavat, miten kaukana toisistaan voivat mielipiteet olla silloin kuin väittelijät eivät tunne asiaa, josta puhuvat. Hentilän olisi hyvä sotahistorian tutkimuksen vallitsevaa tilaa ruotiessaan ottaa huomioon esimerkiksi, että mainitussa Sotahistorian laitoksen seminaarissa taisteluhistoriaa, sodan poliittista historiaa ja upseerien elämäkertakirjallisuutta edusti vain noin kolmannes esitelmistä.

Toisaalta yllä lainatun "uutta sotahistoriaa" kritisoineen kommentoijan voisi toivoa vilkaisevan "Ihmisen sodasta" ainakin johdannon. Siinä eritellään perinteisen sotahistorian ongelmia, joista silmäänpistävin on lukkiutuminen sodankäynnin määrittelemiin institutionaalisiin kehyksiin. Näin perinteinen sotahistoria käsittää tutkimuskohteen ajallisesti sodan syttymisen ja aselevon väliseksi ajaksi, armeijan toimintaa jäsennetään sotalaitoksen määrittelemällä tavalla ja keskitytään ylipäätään toistamaan sotilaallisen toiminnan itsensä esittämää näennäistä loogisuutta tarkastelematta itse sotajärjestelmää analyyttisesti ja kriittisesti. Kinnusen ja Kivimäen mukaan "[S]uomalaisrykmentin "toiminta" selittyy loogisesti neuvostodivisioonan "liikkeillä" – kuitenkin vain niin kauan, kuin kuvittelemme tämän tanssahtelun tapahtuvan omalakisessa tyhjiössä"(s. 16).

"Uusi sotahistoria"

Kirjan artikkelit on jäsennelty neljään alalukuun, joiden teemat kertovat hyvin, miten kirjoittajat haluavat sotatutkimuksen lukkiutumaa avata. Ensimmäisessä osassa selvitetään uuden sotahistorian lähtökohtia ja toisessa liitetään sotahistoriaan sotaa edeltäneet vuosikymmenet sotaan nimellä "Sotaan valmistautuminen". Kolmannessa ja neljännessä alaluvussa tarkastellaan sotaa toisaalta miesten ja toisaalta muun väestön sota-ajan kokemusten kautta. Viimeisessä jaksossa sodan jälkeinen aika otetaan mukaan sotiemme historiaan sodan muistelemisen ja sen merkityksellisyyden kautta. Kirjoittajia on yhteensä peräti 17.

Avauksia on siis useaan suuntaan: Yhtäältä sota-ajan historiaa laajennetaan taistelutapahtumista ja poliittisesta toimintatasosta yksilöihin, jotka ovat kokeneet sodan taistelukentillä tai missä tahansa muualla. Toisaalta sotahistoriaa ei rajata ajallisesti taistelutapahtuminen keston mukaisesti, vaan sotaa edeltävä ja sitä seurannut aika ovat osa tutkimuskohdetta. Mutta ehkä tutkimuskohteen laajentamistakin tärkeämpää on se, että tutkimuksen menetelmät hyödyntävät "uusien historioiden", kuten psyko-, kulttuuri-, sukupuoli- ja arjen historian mukanaan tuomia lähestymistapoja myös sotahistoriaan. Suomen ulkopuolella nämä ovatkin jo monissa maissa vakiinnuttaneet asemansa sodan tutkimuksen piirissä.

On kuitenkin tarpeen todeta, että Kinnunen ja Kivimäki eivät ilmoittaudu sen kummemmin uuden, vanhan kuin minkään muunkaan sotahistorian kannattajiksi eivätkä vastustajiksi. Heidän tavoitteenaan on tuoda esiin sodan yksilöllisiä kokemuksia sekä keinoja niiden tutkimiseen. Koulukunta-ajattelusta irtisanoutuvat kirjan toimittajat eivät kuitenkaan ole halunneet välttää ottamasta kantaa siihen, mistä uudessa sotahistoriassa on kysymys. Tämän he tekevät Joanna Bourken, jota voidaan pitää yhtenä tämän päivän sotahistorian valovoimaisimmista tutkijoista, artikkelin "Uusi sotahistoria" (Bourken lainausmerkit) kautta.

Bourke esittää pääpiirteittäin ne tavat, joilla "uutta sotahistoriaa" on yritetty määritellä viimeisen 40 vuoden aikana. Yhteisenä tekijänä on yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden metodologian ja kysymyksenasettelun tuominen sodan tutkimukseen. Tämä näkyy esimerkiksi inhimillisen toiminnan, kulttuurin ja identiteetin käsitteen ilmaantumisena tutkimuskohteeksi. Tarkoituksena on Bourken mukaan ollut avartaa sodan tutkimuksen alaa.

Toisaalta samalla on syntynyt vastakkainasettelua "uuden" ja "perinteisen" sotahistorian välille. Jälkimmäisen edustajat ovat kokeneet "uuden" käsitteen implisiittiseksi tuomioksi vanhanaikaisuudesta. Edelliset taas ovat hetkittäin rajustikin hyökänneet perinteitä vastaan. Bourke kuitenkin pitää näitä usein vastakkain aseteltuja lähestymistapoja sekä tarpeellisina, toisiaan tukevina että yhdisteltävinä. Uuden sotahistorian hän selvittää nostaneen sotahistorian arvoa ja myös arvostusta avaamalle tälle aiemmin halveksitulle ja eristyksissä olleelle tutkimusalalle oven laajempaan vuoropuheluun historiantutkimuksen valtavirtausten kanssa.

Rohkeita näkökulmia ja metodologisia avauksia

Kirjassa on kaikkiaan 18 artikkelia, joten selvää kokonaisuutta tai synteesiä ei voida odottaa syntyvän. Artikkelien taso on myös jossain määrin vaihteleva. Parhaimmillaan niissä on kiinnostavia metodologisia pohdintoja, aiemmin Suomessa näkemättömiä kysymyksenasetteluja sekä mielenkiintoisia ja perusteltuja tutkimustuloksia. Toisaalta joissakin artikkeleissa lähdepohja on jo turhankin hatara ja johtopäätökset sen vuoksi varsin kevyitä. Seuraavaksi esitellään muutama esille nouseva artikkeli kirjasta.

Yksi erityisen kiinnostava esitys on Juha Siltalan psykohistoriaa sodan tutkimiseen soveltava artikkeli. Siltala esittelee varhaislapsuuden äitisuhdetta painottavan psykohistorian selitysmalleja sodan väkivallan käsittämiseen. Siltala havaitsee, että ihmisen hämmästyttävää kykyä väkivaltaan sodan oloissa voidaan selittää paljolti ryhmäkoheesion kautta. Ihminen selviytyy poikkeusoloissa paremmin ryhmän jäsenenä kuin yksinään, ja siksi ryhmässä säilymisen varmistaminen ja individualistisen toimintamallin hylkääminen on sotaoloissa mitä luontevin prosessi. Toisaalta yhteiskunta ainakin 1900-luvun oloissa perusti sodankäyntinsä sopimukseen, jonka mukaan nuoret miehet piti ulkoisen uhan torjumiseksi ja yhteisön yhtenäisyyden takaamiseksi uhrata yhteiskunnan eteen.

Myös Sonja Hagelstamin artikkeli on metodologisesti haastava. Hän käsittelee yhden avioparin sotakokemuksia rintaman ja kotirintaman välillä käydyn kirjeenvaihdon perusteella. Tutkimuksellisesti hankalan aineiston käyttöä Hagelstam perustelee onnistuneesti: "En käytä kirjeitä lähteenä, joka sisältää tosiasioita siitä, kuinka "asiat todella olivat". – – Sen sijaan tulkitsen kirjeet jäänteeksi ajasta, jota tutkin. Niistä välittyy kirjoittajien tapoja toimia, ajatella ja tuntea niin kuin he halusivat kertoa niistä vuoropuhelussa toisen kanssa."(s. 216) Kirjoittaja tulkitsee kirjeenvaihdosta mielenkiintoisella tavalla keinoja säilyttää parisuhdetta ja ylläpitää läheisyyden vaikutelmaa fyysisestä etäisyydestä huolimatta.

Kati Mustola tarttuu artikkelissaan aiheeseen, jonka tutkimattomuudesta on viime aikoina pidetty jo varsin kovaa ääntä: homoseksuaalisuus sodan aikana. Järkevästi Mustola ei lupaa selvitystä ilmiön yleisyydestä, vaan kertoo "kirjoittavansa näkyväksi" sota-ajan homoseksuaalisia kokemuksia. Mustolan neljän esimerkkinsä (kolme miestä ja yksi nainen) esittämä kuva aiheesta on paljon puhuva, ja se avaa latua aiheen perusteellisemmalle tutkimiselle – jolle totisesti on tarve.

Ottamatta kantaa siihen, oliko homoseksuaalisuus rintamalla yleistä, Mustola osoittaa sen olleen varsin avointa ja sillä perusteella myös arkipäiväistä. Sodan poikkeusolot toisaalta toivat ihmisten seksuaalisuuden pintaan ja toisaalta pakottivat sukupuolivietin mukautumaan vallitseviin olosuhteisiin. On huomattavaa, että kyse ei ollut vain välttämättömästä tarpeiden fyysisestä tyydyttämisestä, vaan monessa tapauksessa aidosta välittämisestä, joka johti pitkiin suhteisiin. Raja rakkauden ja ystävyyden välillä oli häilyvä, ja matka läheisyydenkaipuisesta halaamisesta seksuaaliseen kanssakäymiseen lyhyt.

Sodan jälkeen homoseksuaalisuus hävisi monien rintaman pintaan nostamien ilmiöiden tavoin miesten muisteluista ja monilla myös käyttäytymisestä. Rintamalla miessuhteita harrastaneet saattoivat sodan jälkeen perustaa perheen. Rauhan aikana perinteisen sukupuolijärjestelmän konventiot olivat jälleen voimassa, ja Mustolan mukaan sodanaikaisista homokokemuksista vaiettiin "paniikinomaisesti".

Ville Kivimäen artikkeli "Sotilaan työ, siviilin taakka" selvittää suomalaisten rintamamiesten tapaa käsitellä tappamista yhtäältä sodan aikana ja toisaalta sodan jälkeen muisteluissa ja kertomuksissa sodasta. Pääaineistona Kivimäellä on SKS:n vuonna 1973 keräämä Korsuperinne-muistotietoaineisto sekä Mikkelin Seudun Sotaveteraanien vuonna 1994 kokoama aineisto. Kirjoittaja pyrkii aineistonsa avulla ymmärtämään, kuinka osa taistelijoista koki tappamisen hyvin helppona ja jotkut käytännössä eivät kyenneet siihen ollenkaan.

Sodassa tappaminen oli monessa tilanteessa valinnaista: Kivimäki kertoo, kuinka osa sotilaista yksinkertaisesti jätti ampumatta kohti vihollista. Toisaalta joillekin tappaminen oli suorastaan nautintoa. Sotilaiden enemmistö kuitenkin joutui sodan aikana ja sen jälkeen etsimään tappamiseen jonkinlaisia etäännyttäviä merkityksenannon strategioita. Musteluissa nämä strategiat tulevat esiin siinä, että vältetään "tappamisen" ilmaisemista suoraan. Myös kohteesta käytetään etäännyttäviä kielikuvia. Tappamiseen yritettiin suhtautua "välttämättömyytenä", "työnä" tai "suorituksena".

Sodan jälkeen kokijoiden kirjo jatkui yhtä lailla monipuolisena: joillekin taistelukokemusten muistelu toi saman hyvänolontunteen kuin itse sotakin. Enemmistö kuitenkin halusi säilyttää entisen etäisyytensä sodan kovaan todellisuuteen. Kivimäen mukaan on syytä kuitenkin pitää mielessä, että kyse ei ollut halusta pyrkiä unohtamaan ja häivyttämään vaan käsittelemään menneisyyttä niin, että se salli elämisen muistojen kanssa ja säilytti kokijan moraalisen vastuun omasta elämästään.

Mitä miehen on kestettävä -otsikolla kirjoittavan Anders Ahlbäckin aineistona ovat varusmiesajasta kirjoitetut muistelut. Käytetyt lähes 700 kertomusta on kirjoitettu 1970-luvulla Turun yliopiston kansatieteen laitoksen kirjoituskilpailuun. Tekstien pohjalta Ahlbäck tutkailee "miehuuden" käsitettä välineenään käyttäen, miten asevelvolliset kokivat varusmiespalveluksen maailmansotien välillä.

Perushavainto artikkelissa on sinänsä yllätyksettömästi, että asepalveluksen koettiin tekevän pojista miehiä. Ahlbäck esittää kuitenkin artikkelissaan erittäin kiinnostavasti, miten tämä ajatusrakennelma asevelvollisten itsensä mielessä kehittyi. Asevelvollisille "miesten koulu" -käsite oli tulkintakehystä, jonka kautta armeijaa ajateltiin. Kehys puolestaan oli keino merkityksellistää armeija-aikaa. On huomionarvoista, että tulkintakehys on ristiriidassa armeijan tavoitteiden kanssa, sillä koulutuksen tavoitteena on opettaa sotimaan, siis viime kädessä tappamaan vihollisarmeijan sotilaita. Kiinnostavaa on, että siitä huolimatta armeija itse käytti "miesten koulu" -tulkintakehystä asennoitumisessaan varusmiehiin.

Ahlbäckin mukaan soturin roolin kytkeytyminen miehen kunniaan, siihen mitä miehen oli kestettävä ollakseen mies, oli merkittävä tekijä kansakunnan sotaan valmistautumisen kannalta. Vastuu tämän ylläpitämisestä ei lankea valtapitävälle porvaristolle tai muullekaan "eliitille", vaan sitä ylläpidettiin paljolti vapaaehtoisesti laajojen kansankerrosten toimesta. Ahlbäck kuvaa ilmiötä sukupuoli-ideologiana, joka sopi ajan patriarkaalisiin ajattelumalliin ja nationalistiseen ideologiaan.

Nämä esimerkit ovat vain osa kirjan monipuolisesta näkökulmien kirjosta. Vaikka jotkut artikkeleista ovatkin jossain määrin kevyelle lähdepohjalle rakennettuja, on kaikkien kirjoittajia kiitettävä rohkeasta otteesta ja halusta avata uusia uria silläkin uhalla, että konservatiivinen tiedeyhteisö voi pitää päätelmiä tuulesta temmattuina arvailuina. Vain aiemmin kulkemattomia polkuja käyttävä tutkija voi löytää jotain merkittävää uutta.

Kirjan tavoitteena on ollut avartaa tapaamme ymmärtää suomalaisia sotakokemuksia, ja siinä se on erinomaisesti onnistunut. Kuten kirjan toimittajat tiivistävät, "suomalaisella sotahistorialla on edessään sama muutos kuin muillakin historian aloilla pitkäaikaisista, kansallisista paradigmoista vilkkaiden ja keskenään risteilevien näkökulmien historiaan, jossa selkeiden reviirien piirtäminen eri oppiaineille on alati vaikeampaa"(s. 17). Jatkoa ja perusteellisempia tutkimustuloksia kirjan tutkimushankkeista on syytä odottaa.