Kalevi Sorsan muistelmateos Kansankoti ja punamulta. Politiikan kuvioita 1972-1976 on varsinainen järkäle niin sisällön kuin sivumäärän puolesta. Aikakauteen liittyy monia mielenkiintoisia kysymyksiä, joihin on syytäkin paneutua perusteellisesti, mutta kuitenkin 565 sivua tuntuu ehkä liiankin pedantilta käsittelytavalta. Jos jatkossakin tarkoitus on käsitellä 3-5 vuoden ajanjaksoja, kirjoittaa niistä satoja sivuja teosta kohden ja julkaista teoksia 4-5 vuoden välein, herää ainakin allekirjoittaneessa epäilys, että aika loppuu kesken. Sitä paitsi en oikein ymmärtänyt, minkä takia juuri vuosi 1976 on otettu tämän osan loppupisteeksi. Mikään tapahtumalogiikka ei puolla erityisellä tavalla tätä ratkaisua.

Lisäksi on huomautettava, että teoksen laajuudesta huolimatta Sorsa ei käsittele kaikkia ajalle tyypillisiä ilmiöitä, vaan unohtaa esimerkiksi kokonaan ajanjaksolle niinkin olennaisen asian kuin kotiryssäinstituution, aivan kuin hänellä tai sosiaalidemokraateilla sellaisia ei olisi ollutkaan. Sorsa käsittelee vain sosiaalidemokraattien virallisluontoisempia suhteita NKP:n kanssa, eikä lainkaan KGB:n kanssa. Mielestäni selitykseksi ei kelpaa edes se, että asiaa on käsitelty Sorsan muistelmien edellisessä osassa. Unohdus antaa aikakauden sosiaalidemokraattisesta politiikasta varsin puhtoisen kuvan. Asiaa korostaa vielä, että keskustapuolueen K-linjasta ja stalinisteista annetaan sitäkin likaisempi kuva tässä suhteessa.

Sorsa jaottelee kirjansa neljään eri osaan. Ensimmäisessä kerrotaan Kekkosen ympärillä käydystä valtataistelusta, jonka pääpukari oli Sorsan tulkinnan mukaan Ahti Karjalainen. Häntä Sorsa ei todellakaan käsittele silkkihansikkain tai myötätunnolla. Toisessa osassa keskitytään Suomen ulkosuhteiden hoitoon ja Sorsan osuuteen niissä. Sen jälkeen käsitellään suomalaista sisäpolitiikkaa ja erityisesti kirjan otsikon mukaisesti punamullan syntymistä ja sen puitteissa tapahtunutta sosiaalivaltion rakentamista mutta myös öljykriisin aiheuttamaa taloudellista taantumaa. Viimeisessä osassa Sorsa käsittelee sitten sosiaalidemokraattisen puolueen sisäisiä suhteista sekä suhteita suomalaisiin kommunisteihin, kansainvälisiin veljespuolueisiin ja NKP:hen.

Jaottelu on kyllä jollain tavalla perusteltu, muta se ei kaikilta osiltaan toimi. Seurauksena on paikka paikoin tarpeetonta toistoa. Asioita ei voi näin jyrkkärajaisesti erottaa toisistaan. Lukijan kannalta ongelmallista on se, että Sorsan urakehitystä ja yleensäkin hallituspolitiikan kehitystä mainittuna aikana selostetaan vasta kolmannessa osassa. Sellaisen lukijan, jolle ei etukäteen ole kirkkaana selvillä, milloin vallassa oli mikäkin hallitus ja mikä ministerin posti Sorsalla oli kulloisessakin hallituksessa, oli vaikeata seurata kirjan alkupuolella, missä roolissa Sorsa kulloisessakin tilanteessa oli. Vielä 1970-luvulla hallitukset olivat lyhytikäisiä, joten edes asioihin kohtuullisesti perehtyneeltä lukijalta ei mielestäni voida vaatia, että hän automaattisesti muistaisi kenen hallitus oli vallassa esimerkiksi lokakuussa 1975, ja oliko Sorsa tuolloin pääministeri, ulkoministeri vai oppositiojohtaja.

Jaottelun tekee vieläkin kummallisemmaksi se, että kirjan pääkonnan, Ahti Karjalaisen urakehitys selostetaan ensimmäisessä, eli valtataistelua käsittelevässä osassa, kun puolestaan Sorsan oma urakehitys kerrotaan vasta kolmannessa osassa, joka käsittelee "kansankodin" rakentamista punamullan hengessä. No, muistelmateos on muistelmateos, ja muistelija toki näkee asiat omista lähtökohdistaan, mutta tässä kyllä mielestäni liian vahvasti alleviivautuu näkemys, että vastustajien poliittiset linjanvedot liittyvät aina valtapeliin ja vallanhimoon, kun puolestaan oma toiminta on ollut pelkästään pyyteetöntä vähäväkisen kansan etujen puolustamista.

Paikka paikoin Sorsan näkemyksen saattaa päätellä lähinnä siitä, mihin osaan hän tapahtumansarjan sijoittaa, kuin siitä, mitä hän tekstissään kertoo. Parhaimmillaan tämä tulee esiin Sorsan tulkinnasta Zavidovo-vuodosta. Aluksi hän pyörittelee mahdollisuutta, että Urho Kekkonen olisi vuodon takana, mutta jättää päättelyvastuun lukijalle. Tekstistä voi tehdä aivan yhtä hyvin sen johtopäätöksen, että koko vuotojupakka oli sosiaalidemokraattien sisäiseen ulkopoliittiseen taisteluun kuulunut episodi, jossa panoksena olivat EEC-sopimus ja Suomen ulkopoliittinen linja. Koska kuitenkin Zavidovo-vuoto on sijoitettu ensimmäiseen osaan, joka käsittelee valtataistelua ja erityisesti Kekkosen ja Karjalaisen nokittelua siinä, antaa sijoittelu kuitenkin ymmärtää, että ehkä Kekkonen sittenkin oli kaiken takana. Itse teksti ei kuitenkaan suoraan tällaista väitä. Sen sijaan haastatteluissa Sorsa näyttää olevan suorasanaisemmin sen tulkinnan takana, että Kekkonen oli vuodon takana.

Sorsan muistelmateos herättää allekirjoittaneessa kiinnostusta jo otsikkonsa puolesta, sillä oman väitöskirjani otsikko oli Oikeisto ja "kansankoti". Kirjansa otsikolla Sorsa haluaa luonnollisestikin korostaa sitä, että punamulta on muodostanut sen hyvinvointivaltion rakentamisen ytimen, jonka hedelmistä saamme nykyisinkin nauttia. Tässä asiassa allekirjoittaneella ei ole huomauttamista. Eri asia on sitten, voimmeko omasta hyvinvointivaltiostamme käyttää täysin problematisoimatta nimitystä kansankoti. Omassa väitöskirjassani käytän termiä lainausmerkeissä.

Kirjan otsikko lupaa lukijalle vankkaa tietopakettia suomalaisen sisäpolitiikan ja hyvinvointivaltion kehityksestä. Sisäpolitiikkaan ja kansankodin rakentamiseen siirrytään kuitenkin vasta kirjan puolivälissä. Ja kun Sorsa käsittelee hallituksensa hyvinvointisaavutuksia, tekee hän sen lähinnä ansioluettelon muodossa. Minkäänlaisia ideologisia tai muita eturistiriitoja hän ei tunnu löytävän sosiaalidemokraattien ja keskustan väliltä sosiaalipolitiikassa, ei edes sosiaalidemokraattien ja keskustapuolueen perhepolitiikasta. Ehkäpä pääministeri ei ehtinyt askartelemaan sosiaalipoliittisten uudistusten yksityiskohtien kanssa. Joka tapauksessa väitän, että sosiaalidemokraattien ja keskustan yhteistyö sosiaalipolitiikan saralla ei ollut aivan niin auvoista edes nousukauden aikana, kuten Sorsa antaa ymmärtää.

Sisäpoliittisen osion loppuosassa Sorsa kertoo öljykriisin vaikutuksesta suomalaiseen politiikkaan. Hän antaa ymmärtää, että hän kykeni näkemään monia muita sosiaalidemokraatteja aikaisemmin, että Suomi ei tule selviämään öljykriisistä ilman ongelmia. Siinä on hieman selittelyn makua, sillä monelle Sorsa on jäänyt mieleen Demarin haastattelusta, jonka otsikossa hän povaili, että Suomi selviäisi kansainvälisestä lamasta kuin koira veräjästä. Kirjassaan Sorsa kuitenkin selittää, että otsikointi oli enemmän toimittajan omia ajatuksia kuin Sorsan.

Teoksen kiinnostavinta antia olisi ollut sosiaalidemokraattien talouspolitiikan muutos öljykriisin jälkimainingeissa. Esimerkiksi Max Jakobson on muistellut, että kun Elinkeinoelämän Valtuuskunta aloitti toimintansa 1970-luvun puolivälissä, keskeiseksi tavoitteeksi asetettiin sosiaalidemokraattien lobbaaminen elinkeinoelämän näkemyksien taakse. Se oli tärkein edellytys konsensusyhteiskunnan syntymiselle, ja Jakobson antaa ymmärtää, että Evan toiminta tässä suhteessa oli menestyksekästä.

Ymmärrettävästikään Sorsan ei tunnusta elinkeinoelämän vaikutusta sosiaalidemokraattien politiikkaan. Hän puhuu pelkästään sosiaalidemokraattien ja elinkeinoelämän yhteisistä ideariihistä, joiden merkitys konkreettiseen politiikkaan oli kuitenkin pieni. Olisi kuitenkin odottanut, että Sorsa olisi kommentoinut Jakobsonin väitteitä jollain tavalla. Ja toisaalta konsensusyhteiskunnan syntymisen selvittämisen kannalta olisi ollut hyvä, jos muistelmateos olisi jatkunut pidemmällekin aina yli vuoden 1977. Nyt asiat jäävät kesken.

Sorsan kirjoitustaitoa ja -tyyliä on yleisesti kehuttu, ja aivan aiheesta. Kirjan kieli on sujuvaa, ja tarina etenee jouhevasti eteenpäin. Sorsa osoittaa olevansa myös hyvä tarkkailija ja havainnoija, joka osaa tehdä mielenkiintoisia analyysejä havainnointikohteistaan. Tämä tulee hyvin esiin erityisesti Sorsan kokemuksista eri maiden poliitikkojen kanssa. Tämäntyyppisiä analyyseja olisi kaivannut ehkä lisääkin, vaikkapa kotimaisesta politiikasta. Lieneekö niin, että kun asiat ovat liian lähellä, myös kyky tehdä havaintoja ja teräviä analyysejä heikkenee, ja tilalle tulevat omat antipatiat ja sympatiat?

Toisaalta kirjaa vaivaa Sorsan tapa aloittaa taustojen kertominen, jollei nyt aivan antiikin roomalaisista, niin varsin kaukaa kumminkin. Tämän tarkoituksena lienee esitellä kirjoittajan mainiota yleissivistystä, mutta lukijalle tapa on välillä vähän rasittava ja jossain kohdin heräsi kysymys, että kuinkahan sivistymättöminä Sorsa meitä keskivertolukijoita oikein pitää. Tosin näissäkin kohdin Sorsa tosiaan osoittaa paitsi hyvää yleissivistystä myös hyvää yhteiskunnallista näkemystä ja kykyä nähdä historian suuria linjoja.

Vaikka olenkin tässä arvostelussa tuonut esiin pääosin kriittisiä näkökohtia, en ole teoksen suhteen aivan niin kriittinen. Muistelmateosten sarjassa se kuuluu aateliin, tai vähintäänkin lähelle sitä. Teos on pakollinen kaikille 1970-luvun politiikasta kiinnostuneille. Mitään suuria paljastuksia ei kannata odotella. Lukiessaan teosta kannattaa ottaa huomioon Sorsan tyyli, jossa itselle epämieluisia asioita vältellään eikä käsitellä joko lainkaan tai hyvin laimeasti. Tässä suhteessa hän ei ole poleeminen vastahyökkääjä. Sen sijaan poliittiset vastustajat – Ahti Karjalainen ja punaiset vuorineuvokset, stalinistit sekä oman puolueen nuoret radikaalit – saavat kuulla kunniansa hyvinkin tiukkaan sävyyn. Lukija ei taatustikaan tule pettymään kirjan antiin, kunhan pitää mielessä, että kyseessä on muistelmateos, jossa ei esitetä lopullista totuutta, vaan ainoastaan yhden ihmisen näkökulma suomalaiseen poliittiseen historiaan.