Ihmistieteissä on parinkymmenen vuoden ajan juhlittu niin sanottua suurta käännettä, jossa todellisuuden oivallettiin olevan kielellinen ja yhteiskunnallinen rakennelma. Koska myös tutkimus on osa todellisuutta, on sekin rakennelma ja siten kertoo lähinnä vain rakentajastaan.
Kun tutkija ei näin voi päästä kielen ja puheen taakse, on turha puhua syy―seuraus-suhteista, metodeista tai teorioista. Tutkija voi vain näyttää, miten puhe toimii, ei selittää, mikä sen tuottaa.
Olisiko nyt jo aika havahtua tämän uskonkappaleen hypnoosista? kysyy Kuopion yliopiston yhteiskuntatieteiden metodologian professori Pertti Töttö uudessa kirjassaan.

Miksi Jeppe juo?

Tötön kritisoimalla mutta hieman kasvottomaksi jäävällä konstruktionistisella yhteiskuntatieteellä on ironista kyllä selvä yhtymäkohta Wienin piirin loogiseen empirismiin: molemmissa katsotaan, että totuus löytyy välittömistä havainnoista ja että tieteen tehtävä on kuvata todellisuutta. Kausaalisten rakenteiden avulla selittäminen on illuusio.
Esimerkiksi sosiaalipolitiikan tutkija ei voi vastata kysymykseen, miksi Jeppe juo. Hän voi tutkia, mitä juoppo ajattelee juomisensa syistä, mutta ei selittää, mistä juominen johtuu. Erään diskurssianalyysin oppaan mukaan Jepen omista toistuvista selityksistä voidaan korkeintaan päätellä juomisen ”eräänlainen syy”.
Ero syyn ja ”eräänlaisen syyn” välillä on siinä, että syyn todellisuutta voidaan tutkia. Mikään asia ei ole juomisen syy yksin sillä perustella, että Jeppe puhuu siitä paljon tai että tilastot osoittavat korrelaation sen ja juomisen välille. Tässä sekä laadulliseksi kutsuttu että kvantitatiivinen tutkimus lankeavat ”latteaan empirismiin”.
”Laadullisen” tutkimuksen edustaja menee harhaan arvellessaan kvantitatiivisen tutkimuksen vääjäämättä tuottavan vain pinnallista tietoa korrelaatioista ja ainoastaan ”laadullisen” tutkimuksen voivan porautua ”syvällisiin” kysymyksiin. Hän katsoo, että kahden asian välisen korrelaation luonne voidaan selvittä pelkällä teoretisoinnilla tai erittelemällä merkityksiä, joita ihmiset liittävät näihin asioihin.
Huikeimmillaan kyse on, Pascal Boyer’ta lainaten, ”relevanttien yhteyksien” etsimisestä tyyliin ”Shakespearen näytelmissä rakastajan katse ilmentää kolonialistin näkemystä uuden maailman neitseellisyydestä”. Tötön mukaan tutkimuksessa tarvitaan kuitenkin teorioita ja kokemusperäistä tietoa, joka saadaan joko kokeista tai korrelaatioista. Arvelisin, että myös tekstitutkimuksessa voidaan muutettavat muuttaen noudattaa Tötön metodologista ihannetta.

Yhteyksiä vai rakenteita?

Kysymys siitä, miksi jotakin tapahtuu, voidaan ymmärtää kahdella tavalla. Ensinnäkin voidaan puhua syyn kokonaisvaikutuksesta seuraukseen jossakin määrätyssä yhteydessä. Tekijä X ja vain se on tiettyjen jeppejen juomisen syy.
Toiseksi voidaan ajatella, että syyksi nimetyt tekijät ovat se mekanismi, joka aiheuttaa seurauksen missä tahansa ihmisjoukossa, kun muut tekijät pysyvät samoina. X on alkoholismin synnyn mekanismi missä tahansa tapauksessa kun muut muuttujat vakioidaan.
Pitäisikö yhteiskuntatieteessä nyt sitten etsiä ainutkertaisia tai paikallisia yhteyksiä asioiden välillä, vai hakea yleisiä kausaalisia mekanismeja, jotka muun pysyessä samana tuottavat ennustettavia seurauksia? Tötön vaihtoehdossa etsitään havaintojen pohjalta yleisiä säännönmukaisia seurauksia, jotka kuitenkin voivat olla eri tavoin teoreettisesti kuvatun mekanismin tuottamia.
Kokeellinen ja tilastollinen tutkimus voivat osoittaa tutkijan oletuksen joko oikeaksi tai ainakin vääräksi. Näin voidaan tutkia esimerkiksi, onko jollakin yhteiskunnallisen ongelman ratkaisuyrityksellä havaittavia vaikutuksia. ”Laadullisella” tutkimuksella on liian usein saatu vain tukea omille ennakko-oletuksille. Kausaalisuhteita etsivään tutkimukseen on sen sijaan sisäänrakennettu demokraattinen mahdollisuus kyseenalaistaa valtasuhteita.
Töttö toivookin, että seuraava käänne johdattaisi yhteiskuntatieteilijät takaisin todellisuutta koskevien ongelmien pariin.

Ilkka Pyysiäinen