Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on ottanut vuonna 2012 uuden painoksen Jokipiin viimeisiin monografioihin lukeutuvasta teoksesta Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet. Waffen-SS:n suomalaispataljoona vertailtavana.Kuten jo teoksen nimestäkin voi päätellä Jokipiin pyrkimyksenä on suhteuttaa suomalaispataljoona sen Waffen-SS-aseveljien laajaan kirjoon.

Jokipii katsoo, että Saksan ja sen liittolaisten, satelliittivaltioiden ja miehittämien alueiden välinen sotilasyhteistyö voidaan jakaa viiteen erisävyiseen ryhmään: Näistä ensimmäisen muodosti varsinaisten itsenäisten kanssasotijoiden, Italian, Unkarin, Romanian ja Suomen kanssa tehty sotilasyhteistyö. Toisen muodosti eräiden Saksan tahdosta syntyneiden, mutta miehittämättömien satelliittivaltioiden, kuten Slovakian ja Kroatian kanssa tehty yhteistyö. Kolmas koostui vapaaehtoisesta yhteistyöstä ystävällismielisten valtioiden, kuten Espanjan, osin miehitetyn Vichyn Ranskan sekä muodollisesti puolueettoman Bulgarian kanssa. Neljänneksi ryhmäksi Jokipii määrittelee yhteistyön kokonaan miehitettyjen ”pohjoismaisten” satelliittivaltioiden kanssa. Viides ja viimeinen ryhmä koostui yhteistyöstä Suur-Saksan valtapiirin ulkopuolella olevien aatteellisten kannattajien kanssa.

Näiden eri ryhmien kanssa tehdyllä yhteistyöllä oli merkittävä, ja sodan mittaan myös kasvava vaikutus Saksan sodankäyntiin. Kesästä 1941 kesään 1942 ei-saksalaisten osuus rintamavastuusta kasvoi noin viidenneksestä vajaaseen kolmannekseen. Tätä Jokipiin mukaan ei ole ilmeisesti yleisesti mielletty. Toisaalta jälkimmäisen taisteluvaiheen päättymiseen saksalaisten kokemaan Stalingradin katastrofiin tuli suuresti vaikuttamaan se, että Neuvostoliitto ymmärsi järjestää suurhyökkäyksensä vuoden 1942 lopulla nimenomaan Saksan heikommin varustettujen ja huollettujen liittolaisjoukkojen kaistoille.

Suomalaisia vapaaehtoisia Groß Bornissa vuonna 1941 (Kuva Wikipedia)

Waffen-SS-joukkojen rekrytointi

Waffen-SS-joukkojen rekrytointipohjan suhteen Jokipii toteaa itärintaman sodan alkuvaiheessa olleen käytäntö, että Saksan kanssasotijamaista ei kerätty Waffen-SS:ään vapaaehtoisosastoja ja kollaboraatiomaidenkin vapaaehtoiset sijoitettiin rotupoliittista syistä johtuen Wehrmachtiin. Vielä tällöin Waffen-SS:ään liitettiin haave tietystä rotupuhtaitten germaanien ritarikunnasta. Sodan käännyttyä tappiolliseksi haaveista oli kuitenkin luovuttava ja sodan loppuvaiheessa Waffen-SS:n kypärää kelpasi kantamaan venäläisiä sotavankeja myöten sotilas kuin sotilas.

Jokipii on ottanut tutkimuksessaan tarkemman analyysin kohteeksi saksalaisten arvokkaimpana rekrytointipohjanaan pitämiä ”pohjoismaalaisia”.  Termi sisältää tässä yhteydessä norjalaisten, ruotsalaisten, suomalaisten ja tanskalaisten ohella myös alankomaalaiset, belgialaiset ja virolaiset. Waffen-SS:n riveissä näistä seitsemästä kansakunnasta palveli eniten belgialaisia, 55 000 ja alankomaalaisia, 43 000. Norjalaisia ja tanskalaisia oli molempia 6000 ja virolaisia 5300.  Suomalaisten määrä oli 1400 ja ruotsalaisten 500. Yhteensä ”pohjoismaalaisten” osuus oli noin 110 000. Määrä oli runsas puolet Waffen-SS:ssä palvelleista ulkomaalaisista. Kokonaisuudessaan Waffen-SS:n riveissä palvelleiden määrän on laskettu nousseen toisen maailmansodan aikana noin 900 000 sotilaaseen. Näistä varsinaisia saksalaisia oli 400 000, Kolmannen valtakunnan rajojen ulkopuolella asuvia ulkosaksalaisia 300 000 ja ulkomaalaisia 200 000.

Suomalainen SS-pataljoona oli Jokipiin mielestä monessakin mielessä kummajainen Waffen-SS:n monisatatuhatpäisessä sotilasjoukossa. Se oli ainoa vapaan maan omia tarkoituksiaan, diplomaattisen tuen hankintaa varten Saksaan lähettämä vapaaehtoisjoukko.  Tätä varten sen jäseniä ei ole myöhemminkään voitu matkastaan syyllistää. Useimmat Waffen-SS-osastot olivat Saksan satelliittivaltioista miehitysvallan luvalla matkaan lähteneitä, mikä puolestaan toi niissä taistelleille sodan jälkeen vastarintaliikkeiden poliittisessa painostuksessa helposti syytteen yhteistoiminnasta vihollisen kanssa.  Saksalaisen kypärän alla vietetty aika tuli merkitsemään tähän ryhmään kuuluneille keskimäärin kahden vuoden vankilatuomiota. Ero Suomeen oli siten jyrkkä. Itsenäisen maan kansalaisina Waffen-SS:n riveihin liittyivät myös ruotsalaiset vapaaehtoiset. Mutta koska he olivat lähteneet retkelleen ilman hallituksen lupaa, hekin joutuivat sodan jälkeen leimatuiksi ja rangaistuiksi. Rangaistusasteikko oli kuitenkin Saksan satelliittimaihin verrattuna lempeä. Ikävään asemaan joutuivat myös Waffen-SS:ssä palvelleet ulkosaksalaiset, esim. Romanian ja Unkarin saksalaiset, yhteensä noin 120 000 miestä. Vedoten siihen, että heille oli luvattu palveluksesta Waffen-SS-joukoissa Saksan kansalaisuus, heitä ei huolittu enää sodan jälkeen kansandemokratioiksi muuttuneisiin isänmaihinsa.

Epäpoliittinen suomalaispataljoona

Toisin kuin muissa maissa, joissa Waffen-SS-värväys oli julkista ja saksalaisten johdolla toteutettua, Suomessa värväys toteutettiin kotimaisessa johdossa ja idästä tulevien kyselyjen välttämiseksi salaisena. Suomesta rekrytoitu sotilasaines poikkesi myös koostumuksensa puolesta saksalaisten toiveista. Kun saksalaisten toive oli kaikkialla ollut, että noin 70 % värvätyistä olisi kansallissosialisteja, nousi äärioikeiston osuus Suomesta värvätyistä vain noin 20 %:iin. Näistäkin suurimman ryhmän muodostivat IKL:n jäsenet. Suomalaiset rekrytoijat siivilöivät tietoisesti joukosta pois liiat oikeistoradikaalit. Suomalaispataljoonan luonteesta tuli siten muiden maiden joukko-osastoista poiketen selvästi eroava  ja epäpoliittisempi. Suomalaispataljoonan epäpoliittisuutta korosti myös se, että suomalaisten värväreiden ansiosta suomalaiset SS-miehet välttivät joutumasta palveluksensa alussa muiden ”pohjoismaalaisten” tavoin kahden kuukauden poliittiseen koulutukseen. Suomalaisille riitti pelkkä sotilaskoulutus eikä heille juuri muuta tarjottukaan.

SS-aseveljien merkki ja sen suunnittelija Kurt Tillman

Itsenäisen maan etuihin kuului myös se, että suomalaispataljoonan asioita oli mahdollista hoitaa Suomen Berliinin sotilasasiamiehen kautta. Millään toisella vapaaehtoisjoukolla ei vastaavaa mahdollisuutta ollut. Samoihin etuihin kuului myös suomalaispataljoonan koulutusta ja rintamapalvelusta seurannut suomalainen yhdysupseeri. Suomalaiset käyttivät tätä mahdollisuutta hyväkseen nimittämällä virkaan upseerinarvon omaavia pappismiehiä. Tällä tavalla suomalaisilla oli varsin pakanallisessa Waffen-SS-järjestössä ainoana joukko-osastona rintamalla pitkiä aikoja oma kenttäpappi.

Keskeisin vaikutelma Jokipiin teoksesta on sen epätasaisuus ja huomattava rakenteellinen päällekkäisyys. Osin tämä kertoo varmasti tutkimuksen pitkästä valmistumisajasta, johon tekijä viittaa myös esipuheessaan. Teoksen vankinta antia on sen Panttipataljoona-teokseen perustuva luku suomalaispataljoonasta Saksan idän sodassa sekä Jokipiin Panttipataljoonalle täydennykseksi laatimat artikkelit Saksan sotilaslääkintähuollosta, vapaaehtoisjoukkojen edustautumisesta Berliinissä sekä henkilötäydennyskeskusjärjestelmästä.  

Teoksen kansainvälinen fokus, Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet ei sitä vastoin lukeudu teoksen parhaimpaan antiin. Waffen-SS:n suomalaispataljoonan vertailu on sinänsä mielenkiintoista luettavaa, mutta jää varsin sporadisena kuitenkin pinnalliseksi. Kokonaisuutena Hitlerin Saksaan ja sen vapaaehtoisliikkeisiin liittyvä osuus on hyvin ongelmallinen. Päällekkäisen esityksen ja jatkuvan tahallisen tai tahattoman toiston johdosta osio antaa varsin hajanaisen vaikutelman; teos olisi kaivannut tiukkaa toimitustyötä.

Paljon virheitä ja epätarkkuuksia

Toimittajalle olisi ollut työtä myös teoksen asiasisällön tarkistamisessa, sillä tekstiin on jäänyt huomattava määrä erilaisia virheitä ja epätarkkuuksia. Esim. Horst Wessel –marssilaulun sanoittaja Horst Wessel ei kuollut vuonna 1930 Berliinin katutaisteluissa, vaan Wessel ammuttiin kerrostaloasuntonsa ovelle. Hitler ei tarvinnut maaliskuun 1933 valtiopäivävaalien jälkeen Zentrum-puolueen tukea saavuttaakseen valtiopäivillä ehdottoman enemmistön. Kansallissosialisteilla oli jo yhdessä hallituskoalitiokumppaninsa, saksalaiskansallisten kanssa ehdoton enemmistö. Hitler ja Franco tapasivat Hendayessa jo 23.10.1940, ei 23.10.1941. Rommelin Afrikakorps lähetettiin Libyaan helmikuussa 1941, ei helmikuussa 1942. Saksalaiset miehittivät Italian jo syksyllä 1943, ei syksyllä 1944. Myös Mussolinin hallitus aloitti toimintansa Pohjois-Italiassa jo syksyllä 1943, ei vasta syksyllä 1944 tai jo aikaisemmin vuonna 1943, kuten Jokipiin tekstistä voi myös päätellä. Saksa aloitti tuhoamisleireillään ensimmäiset kaasukammioiden koekäytöt jo syyskuussa 1941, ei vasta joulukuussa. Saksan tuhoamisleirit eivät myöskään sijainneet kenraalikuvernementin ja Ukrainan valtakunnankomissariaatin alueella, vaan Saksaan liitetyillä puolalaisalueilla ja kenraalikuvernementissa.

Myös saksalaisissa virkanimikkeistä ja sotilasarvoista on löydettävissä epätarkkuuksia. Werner Best ei ollut Tanskan valtakunnanprotektori vaan käskynhaltija (Reichsbevollmächtigter). Fedor von Bock ja Maximilian von Weichs eivät olleet sotamarsalkoita vielä keväällä 1940, eikä Karl Dönitz ollut vuonna 1940 suuramiraali. Von Weichs ja Dönitz joutuivat odottamaan tätä korkeimman sotilasarvoon ylentämistään vuoteen 1943 asti. Suomen historian vaikutuksen tiliin on varmasti laskettava se, että Jokipii käyttää myös Nürnbergissä vuosina järjestetystä kansainvälisestä sotarikosoikeudenkäynnistä kotoisesti nimitystä sotasyyllisyysoikeudenkäynti. Tässä yhteydessä voi myös mainita, että Jokipiin mukaan Ukrainan valtakunnankomissaari Erich Koch tuomittiin Nürnbergissä kuolemaan ja hirtettiin. Koch ei ollut tuomiolla kuitenkaan Nürnbergissä vaan Puolassa. Hän sai kyllä kuolemantuomion, mutta tuomio muutettiin elinkautiseksi. Koch kuoli 90-vuotiaana puolalaisessa vankilassa vuonna 1986.

Jokipiin teoksen kuvituksesta on vielä syytä mainita, että teoksessa on noin 80 valokuvaa tai karttaa. Kartat puolustavat hyvin paikkaansa, mutta valitettavasti valokuvat ovat jääneet painoteknisistä syistä johtuen valtaosin harmaiksi ja suttuisiksi. Niiden anti tekstin elävöittämisessä jää siten varsin vähäiseksi.

Suomalaisen Waffen-SS-pataljoonan tarina päättyy kesään 1943 pataljoonan kahden vuoden palvelusajan umpeuduttua. Suomen hallitus ei halunnut jatkaa suomalaisten vapaaehtoisten palveluaikaa, ei vaikka saksalaiset lupasivat muodostaa suomalaisista panssarivoimilla ja muutenkin entistä paremmalla aseistuksella varustetun eliittiosaston. Edes uudelle yksikölle suunniteltu nimi, panssarikrenatöörirykmentti Kalevala, ei saanut Suomen hallitusta taipumaan.