Jalkapallon asema suomalaisessa urheilussa on kaksijakoinen. Jalkapallolla on Suomessa pitkät perinteet ja kunniakas historia – Suomen mestaruuksia on ratkottu jo yli sadan vuoden ajan, ja Suomen miesten maajoukkue saavutti neljännen sijan vuoden 1912 Tukholman olympialaisissa. Toisaalta laji ei ole saavuttanut Suomessa samaa dominoivaa asemaa kuin ympäri maailmaa, eikä kansainvälinen menestyksemme ole ollut kovin mairittelevaa 1900-luvun alun jälkeen. Jalkapallo ei solahda nätisti osaksi urheilumme kansallista ja kansainvälistä menestystarinaa, mutta harrastajamääriltään suurimpana lajina se on olennainen osa maamme urheilun kenttää. Tämä jännite on olennainen osa suomalaisen jalkapallon omakuvaa. Parhaiten se on näkynyt tarpeessamme puhua suomalaisesta jalkapallokulttuurista. Käsite on avainasemassa myös kokeneen jalkapallotoimittajan ja kiitetyn Brittifutis-teoksen kirjoittajan Saku-Pekka Sundelinin kirjassa Suomifutis – suomalaista jalkapallokulttuuria etsimässä. Teoksessa Sundelin avaa suomalaisen jalkapallon historiaa ja nykytilaa reportaasimaisesti, keskittyen erityisesti seuratason jalkapalloon.

Jalkapallokulttuurista on puhuttu Suomessa jo ainakin sadan vuoden ajan, mutta käsitettä harvemmin selitetään. Sundelinkaan ei yritä määritellä jalkapallokulttuuria. Tämä kuvastaa teoksen lähtökohtia ja sen kohdeyleisöä: lukijan oletetaan tunnistavan termin ja sen merkitykset. Tiivistettynä, jalkapallokulttuurilla tarkoitetaan jalkapallon asemaa ja siihen kytkeytyviä tapoja ja käsityksiä tietyssä yhteydessä. Voimme sujuvasti puhua vaikkapa kotkalaisesta, savolaisesta, suomalaisesta tai latinalaisesta jalkapallokulttuurista. Jalkapallokulttuurin tärkeimpiä retorisia käyttötapoja on Suomen vertailu muuhun maailmaan: perinteisesti vahva ulkomaan jalkapallokulttuuri on rinnastettu Suomen heikompaan vastaavaan. Tämän diskurssin vastavoimana eräät ovat korostetun ylpeitä suomalaisen jalkapallon erilaisuudesta ja kotikutoisuudesta.

Suomifutis asettuu vankasti jälkimmäiseen leiriin. Sundelinin johtava teesi on, että suomalaisten olisi syytä olla ylpeitä jalkapallostaan ja sen omintakeisuudestaan, sen pitkästä historiasta ja vireästä ruohonjuuritason toiminnasta. Jalkapallomme on erilaista, mutta se on suomalaista. Suomifutis on suomalaisen jalkapallon ylistys suomalaisen jalkapallon ystäville. Kirjan sanoma on täten varsin sovinnainen – Suomifutis ei ravistele lukijakuntaa.

Myös kirjan teemat ovat perinteisiä. Kirja sisältää esipuheen, kymmenen päälukua, suomalaisen jalkapallosanaston, henkilöhakemiston ja lähdeluettelon. Usea pääluku keskittyy Suomen futiskansaa iät ja ajat puhuttaneisiin aiheisiin: peli- ja harjoitteluolosuhteisiin kylmässä Suomessa, suomalaisten kykyyn tai kyvyttömyyteen ymmärtää jalkapalloa, ulkomaalaispelaajien rooliin, ja niin edelleen. Sundelin mainitsee kirjassa huomanneensa toimittaja-aikoinaan, miten hänen uusiksi luulemansa keskustelunaiheet olivatkin vuosikymmeniä vanhoja. Kärjistäen voisi sanoa, että useimmista Suomifutiksen teemoista olisi voinut kirjoittaa kirjan jo 1980-luvulla samoilla näkökulmilla. Esimerkiksi Sundelinin mukaan vähäiset resurssit ja pohjoinen sijainti ovat lähinnä tekosyitä menestymättömyydelle; lisäksi Sundelin esittää suomalaisten seurojen nojaavan turhan usein halpoihin ulkomaalaispelaajiin, hankaloittaen näin suomalaisten kykyjen esiinnousua.

Argumentit ovat päteviä mutta samalla vuosikymmeniä vanhoja – kuten myös niiden vasta-argumentit, jotka korostavat pitkän kylmän talven vaikutusta ja seurojen menestystarpeita. Toisinaan ennalta-arvattava sisältö latistaa hieman lukukokemusta. Osin tämä on tietenkin riippuvaista lukijan omasta taustasta: lajia pitkään seuranneille Suomifutis ei tarjoa mitään mullistavaa, mutta suomalaiseen jalkapalloon vähemmän perehtyneelle teemat eivät ole samalla tavalla kuluneita.

Epätyypillinen suomalainen jalkapallokirja

Aihevalintoja voi kritisoida vain tiettyyn pisteeseen saakka, sillä Suomifutis on suomalaiseksi jalkapallokirjaksi epätyypillinen. Suomalaisesta jalkapallosta on kirjoitettu lukuisia historiikkeja ja elämäkertoja sekä joitain akateemisempia teoksia. Suurelle yleisölle suunnatut teokset suomalaisesta jalkapallosta ja sen olemuksesta nykypäivänä ovat harvemmassa – edellinen genren puhdas edustaja lienee jalkapallotoimittaja Lari Vesanderin jo vuonna 2004 ilmestynyt teos Pois paitsiosta: vuosi suomalaisessa jalkapallossa. Sundelinin näkökulmat voivat olla tavanomaisia, mutta niistä tehdään harvemmin kirjoja; kirjamuodossa on oma itseisarvonsa sen tallettaessa suomifutispuhetta myös jälkipolvien saataville. Ei ole Sundelinin vika, jos kukaan muu ei ole tarttunut samaan tehtävään pitkään aikaan. Tämän myötä osin kliseiset teemat ja näkökulmat ovat osin perusteltuja: jos kirjoitetaan yleistä katsausta suomalaisesta jalkapallosta, on suurimmat keskustelunaiheet luontevaa sisällyttää teokseen.

Kaavamaisuuden tasapainottaa Suomifutiksen selkeä henkilökohtaisuus. Kuten mieleenjäävästä esipuheesta käy selväksi, teos on kirjoitettu sydänverellä ja intohimosta. Kirja on tällainen koska Sundelin halusi siitä tällaisen – ja kuten hän itse huomauttaa, jos kirja tehtäisiin uudelleen olisi lopputulos varmasti erilainen. Suomifutis käsittelee usein jalkapalloa Sundelinin kotikaupungissa Raumalla, siinä missä lajin kiistaton ykköskaupunki Helsinki jää (kenties tarkoituksellisen) vähälle huomiolle. Valinta ei tietenkään ole suomalaisen jalkapallon kokonaisuuden kannalta perusteltavissa, mutta ei sen tarvitsekaan olla: Sundelinin suomifutiksessa Raumalla on erityinen paikka. Mitäpä lukija voi siihen vastaan väittää? Sundelinin lapsenomainen innostus aihettaan kohtaan saavat lukijan antamaan paljon anteeksi – etenkin kun suomalaisesta jalkapallosta intoilevan lukijan on helppo samaistua kirjoittajan tuntoihin.

Kirjan luvut rakentuvat pääosin haastattelujen ympärille. Kirjan henkilökohtaisuus, Sundelinin oma visio, ja hänelle vuosien aikana kertynyt laaja kontaktiverkosto näkyvät positiivisesti haastetaltavien valinnoissa – ne ovat parhaimmillaan yllättäviä ja riemastuttavia, kompensoiden näkökulmien arvattavuutta. Esimerkiksi olosuhteista ja ilmastosta puhuttaessa Sundelin päästää ääneen torniolaisen jalkapallon voimamiehen Kari Vaallon, joka lienee Lapin ulkopuolella melko tuntematon hahmo. Vaallon persoona ja ehtymätön tarinapankki vievät mennessään ja tekevät ikiaikaisesta olosuhdekeskustelustakin ilahduttavaa luettavaa. Suomifutis on vahvimmillaan luvuissa, joissa teema on tuore, haastateltavat ovat vähemmän tunnettuja, ja Sundelinin oma ääni ja näkökulma selkeä. Luvussa Suomen futispääkaupungeista – joiksi valikoituivat Valkeakoski, Pietarsaari ja Kotka – Sundelin vie lukijan pois suurkaupunkien parrasvaloista paikkakunnille, joissa jalkapallo on selkeä ykköslaji; haastateltavista etenkin pietarsaarelainen Fredrik Haga ja unohdettu kotkalaislegenda Jouko Alila avaavat hienosti jalkapallon merkitystä kotikaupungeilleen. Myös luku viime vuosikymmeninä perustetuista seuroista eli ’muoviseuroista’ on ansiokas avatessaan Tampere Unitedin ja seinäjokelaisen SJK:n historiaa ja toimintaa.

Joitain mahdollisuuksia Sundelin jättää kuitenkin hyödyntämättä. Kirjan naisten jalkapalloa käsittelevä luku on lievä pettymys: vaikka aihetta ei ole vuosikymmenten aikana läpikaluttu, tukeutuu Sundelin tässä osassa kaikista vahvimmin muiden tutkimuksiin. Tietokirjan tehtäviin toki kuuluu olemassa olevan tiedon jäsentely uuteen muotoon, mutta tyylillinen ero muihin lukuihin pistää turhan suuresti silmään. Sundelinilla on vähiten omaa annettavaa kaikista tuoreimpaan aiheeseen: rehti, omiin jalkapalloilija- ja toimittajauran kokemuksiin pohjautuva pohdiskelu naisten jalkapallon jäämisestä sivuosaan olisi ollut piristävä lisä.

Kaksijakoinen teos

Sundelinin harjaantuneisuus kirjoittajana näkyy teoksessa. Teksti on vetävää ja sujuvaa, kuten kokeneelta toimittajalta sopii odottaakin. Sundelin ripottelee lukuihin hilpeitä anekdootteja omasta elämästään ja haastateltavistaan. Henkilökohtaiset, usein Rauma-aiheiset muistelot elävöittävät tekstiä. Teoksen äärellä on helppo viihtyä. Toisinaan jää kuitenkin vaikutelma, että Suomifutis on kirjoitettu toimittajan eikä kirjailijan otteella.

Suomifutis muistuttaa enemmän pitkien lehtireportaasien kokoelmaa kuin eheää teosta. Osin vaikutelma tulee kirjan nimestä ja rakenteesta. Kirjassa etsitään suomalaista jalkapallokulttuuria, ja jokaisen luvun alussa esitetään tietty lukua määrittävä kysymys – esimerkiksi se, mikä on Suomen futispääkaupunki, tai miksi nuori Sundelin menetti pelipaikkansa ulkomaalaisvahvistukselle. Kysymykset jäävät keinotekoisen tuntuisiksi raameiksi, joihin luku ei aina edes pyri tosissaan vastaamaan – vaihtoehtoisesti kysymykseen vastataan kiireessä luvun lopussa. Rakenne on kopioitu Sundelinin Brittifutis-kirjasta, mutta Suomifutiksen kohdalla se ei ole niin perusteltu. Suomalainen jalkapallo on suomalaiselle lukijakunnalle väkisinkin eri tavalla tuttua kuin brittiläinen. Kysymykset toimivat keskustelunavauksina Sundelinin yleisesitykseen brittifutiksesta, mutta Suomen kohdalla lukija jää odottamaan kirjailijalta rohkeampaa omaa näkemystä. Selkeä yhteenveto suomalaisesta jalkapallokulttuurista kokonaisuudessaan jää uupumaan: Sundelinin henkilökohtainen ote kirpoaa väärällä hetkellä.

Tietokirjana Suomifutis on keveästä ja viihteellisestä päästä. Sivuja pokkarikokoisessa teoksessa on 256 – moni luku olisi hyötynyt parista lisäsivusta ja niiden antamasta lisätilasta Sundelinin omille yhteenvedoille. Lähdeluettelo on ohut, mutta Sundelinin jalkapallotoimittajatausta takaa asiantuntevan otteen. Suomalainen jalkapallokirjallisuus on hänelle tuttua, vaikka sitä ei runsaasti siteerata. Suomifutis olisi voinut hyödyntää enemmän akateemista tutkimusta suomalaisesta jalkapallosta ja palloilulajeista ylipäänsä. Esimerkiksi palloilulajien ammattilaistumista Suomessa on tutkittu laajasti – aihe olisi ollut relevantti teoksen jalkapallon historiallista asemaa ja jääkiekon suursuosiota käsittelevissä osuuksissa.

Suomifutis on kaksijakoinen kuin suomalainen jalkapallo konsanaan. Se kokoaa perusteltuja näkemyksiä yhteen pakettiin kuten tietokirjan kuuluukin; Suomifutiksen kieli on vetävää ja haastateltavat parhaimmillaan nappivalintoja. Toisaalta näkökulmat ovat usein kuluneita, kirjan rakenne on kankea eikä teos tunnu täysin eheältä kokonaisuudelta. Mutta kiitos Sundelinin kirjoitustaidon ja tarttuvan innostuksen, Suomifutis on lukemisen arvoinen paketti suomalaisesta jalkapallosta kiinnostuneille. Teos on parhaimmillaan mainio ja heikoimmillaan turhauttava, mutta se täyttää tehtävänsä paketoidessaan suomalaisen jalkapallopuheen peruselementtejä helppolukuiseen, asiantuntevaan pakettiin.