"Suvun Suuri kertomus: Muistitietoa itsenäisen Suomen vaiheista" on Pauliina Latvalan toimittama ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) kustantama teos, jonka aineistona ovat vuonna 1997 (1.3.-31.8.1997) toteutetun Suvun suuri kertomus -kilpakeruun vastaukset. Kilpakeruun järjesti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkisto yhteistyössä Suomi 80 vuotta -toimikunnan, Kalevalaisten Naisten Liiton sekä Suomen kotiseutuliiton kanssa. Latvala valmistelee kilpakeruuseen lähetettyjen aineistojen pohjalta väitöskirjaa, joten hänen asettaminen kirjan toimittajaksi on luonnollinen ja mielestäni myös onnistunut valinta.

"Suvun suuri kertomus" jakautuu temaattisesti neljään erilliseen lukuun. Jako lienee Latvalan tekemä ja on lukijaystävällinen; se jäsentää sinänsä kirjavan vastausmateriaalin järkeviksi kokonaisuuksiksi. Kolme ensimmäistä lukua liittyvät kiinteästi itsenäisen Suomen historiaan, sillä lukujen nimet pönkittävät kronologian "merkkipaaluja": (1.) Itsenäisyyden alkutaival, (2.) Sota ja arki ja (3.) Kohti hyvinvointivaltiota. Pääluvut on jaettu edelleen alalukuihin, mikä sekin palvelee jäsenneltyä esitystapaa. Viimeinen, neljäs luku käsittelee yksilön ja perheen välistä suhdetta (Yksilö ja suku). Tekstit luotaavat enemmän nykyisyyteen. Niissä pohditaan suvun asemaa yksilön elämässä, välitetään kuvia perhedynamiikasta ja kerrotaan arjen sankareista. Yhtä hyvin tekstit valaisevat kolikon toista puolta: suvun tragedioita sekä heimotunteen ja/tai sukuyhteisyyden hajoamista. Teoksen alussa on lisäksi lyhyt, kymmenen sivun mittainen lukijalle suunnattu katsaus. Siinä Latvala pohtii kerrotun ja koetun historian välistä suhdetta sekä punnitsee epävirallisen historian tärkeyttä. Hän myös kysyy, ketkä kuuluvat perhehistoriaan ja kuinka muistelu siirtyy tekstiksi. Esitys liikkuu varsin yleisellä tasolla, mikä on tämän lajityypin esityksessä perusteltua – joskaan ei välttämättä toivottavaa.

SKS:n kilpakeruissa Suvun suuri kertomus asettuu ykkössijalle vastausten sivumääriä mitattaessa. Lopullinen A4-liuskojen määrä kohoaa liitteineen lähes 40 000 kappaleeseen. Määräaikaan mennessä vastauksia lähetettiin SKS:n kansanrunousarkistoon yhteensä 720 kappaletta, joista naisten kirjoittamia oli yleistä "kilpakeruutrendiä" mukaillen enemmistö, 495 kappaletta. Miehiä vastaajista ilmoitti olevansa 225 henkeä. Materiaaliin kuuluu myös satoja valokuvia, joista osa elävöittää kirjan sivuja. Lukuina mitattuna aineiston määrä on siis melkoinen eikä voi olla vain sattumaa, että tämä tapahtui juuri nyt. Latvalan mukaan (s. 9) "[k]eruun suosio osoitti, että vuosituhannen vaihteessa ihmisillä oli tarve katsoa taaksepäin ja pohtia, mitä tavallisten suomalaisten elämään on 1900-luvulla kuulunut". Itse jään miettimään, korreloivatko Oriveden kirjoittajakurssien osanottajamäärät kilpakeruiden kanssa mitenkään.

Lukijalle suunnattua katsausta lukiessani ihmettelin sitä seikkaa, että Latvala käyttää historioitsija Sirkka Ahoselta (1998) lanseeraamaansa termiä "historiakulttuuri" (s.14) turhan huolimattomasti. Latvala ilmeisesti haluaa kiinnittää lukijan huomion tiettynä aikakautena esitettyihin historian tulkintoihin ja tuotettuihin mielikuviin. Yhtä hyvin voisi pitäytyä sellaisissa kulttuurin tutkimukseenkin vakiintuneissa termeissä kuin "arjen historia" ja "mikrohistoria". Niihin työssä ei kuitenkaan kajota, vaikka jonkinlainen eronteko olisi suotavaa. Suvun suuren kertomuksen tekstit on tuotettu vuonna 1997: aikakautena, jota luonnehtivat uuden vuosituhannen odotus, EU-jäsenyys ja yhteiskunnan muutokset. Tulkinnat siis suodattuivat tämän ajan historiakulttuurin läpi. Oleellista aineiston profiloimisessa on se, että vastaajista suurin osa on syntynyt vuosina 1920-1940. Heidän avainkokemuksiinsa kuuluvat erilaiset lapsuudessa tai nuoruudessa koetut sota-ajan muistot. Historiakulttuurista puhuttaessa näiden huomioiden kiinnittäminen hieman laajempiin analyyttisiin kehyksiin olisikin ollut tarpeen. Varsinkin se, miten kirjoitusajan historiakulttuuri on vaikuttanut sota-aikaa käsitteleviin teksteihin, jää arvoitukseksi. Sirkka Ahonen esimerkiksi korostaa, että (arjen) historiakulttuuri on muuta kuin virallinen tai koulukirjojen historiankirjoitus. Historiakulttuurin olemukseen siis kuuluu (perheen ja suvun muisteluita lukuun ottamatta) julkisuus, poliittissävyisyys ja esteettisyys. Toisin sanoen sitä säätelevät tietyt poliittis-yhteiskunnalliset pidäkkeet, ja se on merkityksiä ja representaatioita luovan (tietyn!) luokan hallussa. (Ks. Ahonen 1998)

On ilahduttavaa, että erilaiset "vaietut historiat" ovat saaneet Latvalan toimitustyössä näkyvän tilan. Esimerkiksi perheistä ei läheskään aina kerrota vain onnellisia tarinoita. Eräs vastaajista tiivistääkin (s. 264) olennaisen: "Ne asiat, joista on vaiettu, ovat sellaisia asioita, jotka vanhan ajan kasvatuksen mukaan ovat olleet "kiellettyjä" puheenaiheita, kuten hankalat rahatilanteet ja muut vastaavat asiat. Tai jotenkin noloja ja häpeällisiä asioita kertojan tai kertojan lähipiirin keskuudessa. [–] Isovanhempien nuoruudessa oltiin paljon tiukempia kaikkea erilaista, kaavasta ja tavasta poikkeavaa kohtaan [–]." Myös tekijä huomauttaa, että on olemassa yksilöllinen "unohtamisen aika" samoin kuin "muistelun aika". Aivan oikein: virallinen julkisuus asettuu eri tasolle mikro-tason ilmiökentän kanssa!

Kokonaisuudessaan muistitieto ja käytetyt esimerkit antavatkin lukijalle mahdollisuuden historiakuvan ja/tai historiakulttuurin itsenäiselle luomiselle. Aineistovalinnat siis ovat onnistuneita. Esimerkiksi sisällissota on asetettu merkittävään rooliin siinä kuin vuosien 1939-1945 sodat; vallinnut sota-arjen realismi esittäytyy värikkäämpänä kuin virallisen historiankirjoituksen tarjoama makrotason kuvaus. Latvala analysoikin (s. 15), miten "[k]ertomuksissa kansalaissota tuli Suomen syrjäkyliin nopeasti ja melko järjestäytymättömänä, eivätkä mukaan tempautuneet nuoret kertomusten mukaan ymmärtäneet tilanteen vakavuutta siinä määrin kuin esimerkiksi poliittisesti aktiivit kaupunkilaiset." Kummankin sodan kuvauksissa on "arjelle" ominaista moniäänisyyttä. Latvala valitettavasti niputtaa moniäänisyyden taustat liian yksinkertaisesti vain nykyisen ajan (vuoden 1997) mediajulkisuuden ja yleisen sallivuuden piikkiin. Miksi ikääntyneellä polvella olisi/on aktiivisen unohtamisen jälkeen yhtäkkiä jotenkin kovempi tarve kertoa?

Tutkijana on hauska huomata, että suomalaisiin elämäntarinoihin melkeinpä tyyppiteemana liittyvä selviämis- ja sankariteema toistuu Latvalankin valitsemissa teksteissä monissa kohdin: kerrotaan sota-ajan arjesta, arjen hallinnasta, evakkoajoista, naissankareista jne. Selviäminen puetaan sankaritarinan retoriseen ilmiasuun: "Me ei saatu eikä meillä ollut rahaa. [–] Nyt oli konnut hoidettava, oma lehmä lypsettävä – se oli meillä ruuan antaja. (s. 89) " Matti Kortteisen kolmiosainen selviämisen eetos -malli osoittaa toimivuutensa, vaikka siirrytään aineistosta ja tutkimuksesta toiseen – ja vaikka Latvala ei sitä käytäkään. On pakko uskoa Kortteista: suomalaisilla on (ainakin ollut) kovaa, mistä yritetään selvitä, minkä vuoksi ollaan selvitty ja ollaan siitä ylpeitä! (Ks. Kortteinen 1992).

Kokonaisuudessaan Suvun suuri kertomus on hyvin tehty. Se lunastaa paikkansa oman lajityypinsä esityksenä. Lisäksi se jättää pienen "pilkan" [jälki] sille historiankirjoitusta uudistavalle jatkumolle, jolle sijoittuu vaikkapa 1970-luvun brittiläinen History Workshop -liike tai kotikutoinen historialiikkeemme, yleisemmin kaikki mikrohistoriallinen ja muistitietohistoriallinen tutkimus. Myös folkloristi Taina Ukkosen taannoinen väitöskirja "Menneisyyden tulkinta kertomalla. Muistelupuhe oman historian ja kokemuskertomusten tuottamisprosessina" (2000) on hyvä kulttuurin tutkimuksen piirissä tuotettu esimerkki siitä, miten muistitieto ja sen tuottaminen ovat lunastaneet paikkansa historian tutkimukselle arvokkaana lähdemateriaalina. Näin ainakin sopii toivoa! Pauliina Latvalan toimitustyössä menneisyyttä pidetään lähinnä muistelemisen arvoisena; tarkempi kulttuurinen analyysi jätetään erikseen kirjoitettavan tutkimuksen tehtäväksi. Siksi suosittelenkin oheislukemistoksi Latvalan kahta Elore-verkkolehteen kirjoittamaa artikkelia: "Mikä määrittää suvun muistitiedosta kertomista?" (Elore 2/2000) osoitteesta http://cc.joensuu.fi/~loristi/2_00/lat200.html sekä "Kuinka tutkia perhehistoriallista aineistoa folkloristiikan näkökulmasta?" (Elore 1/1998) osoitteesta http://cc.joensuu.fi/~loristi/1_98/lat198.html.

Odotan jännityksellä Latvalalta jatkoa, sillä Suvun suuri kertomus on sekä verraton tutkimusaihe että -aineisto: "Arkistolle lähetettyjen sukumuistelmien ja perhehistoriikkien tekeminen nähdään kulttuurissamme yhdeksi mahdollisuudeksi tuoda arjen historia esiin virallisen historiankirjoituksen rinnalle. Kirjoittajat haluavat teksteillään varmistaa, että menneisyys tulee kerrotuksi itselle tärkeistä näkökulmista." (s. 13)