Rauhanturvaamisen mennyt ja nykyinen tehtävienkirjo, suomalaisen reservinupseerina toimineen tarkkailijan omakohtaiset havainnot sekä sodankäynnin kirjoittamattomat lainalaisuudet kohtaavat kiinnostavalla tavalla Esko Heikkisen kirjassa Sinibaretit tulen alla. Tehtävä Kashmirissa (2006). Suomalaisen ja yleisestikin länsimaisen sotilastarkkailijan kokemusten pohdinnan viitekehys liittyy vuosikymmeniä sitten vallinneen poikkeustilanteen tarkastelusta henkilölle itselleen täysin vieraassa ympäristössä, aivan erilaisessa kulttuurimaisemassa ja kansallisen puolustuksen retoriikan kannalta myös ”vieraan kypärän alla”. Lopputulos haiskahtaa jonkin verran menneessä ajassa toimivan englantilaisen siirtomaaupseerin kerronnalta, jossa esimerkiksi vieraaksi koettu paikallinen etnisyys jää itsestään selväksi taustatekijäksi, koska ensisijainen fokus on länsimaisen upseerin itseoikeutetussa ja kiistämättömässä asemassa. Kirjasta välittyvään outouteen, pelkoihin ja suoranaiseen vihanpitoon liittyvät tuntemukset sekä tukinnat on luettava siis myös väistämättömästi koetun kulttuurisen vierauden tuottamien tuntemusten läpi. Kirjan tapahtumat ajoittuvat pääasiassa vuoden 1971 lopulle ja erityisesti kahden viikon ankarien taisteluiden kokemuksiin ja niistä heränneiden tuntemusten ruotimiseen. Heikkinen oli kirjaimellisesti taistelujen keskellä, fyysisesti kahden sotivan armeijan välissä. Sodan ilmapiirin kokemus välittyy kirjasta edelleen väkevänä, mikä korostaa alkuperäisen kokemuksen merkityksellisyyttä ja ehkä myös traumaperäisyyttä.

Kirja ei ole sotahistorian perinteisimmille harrastajille ja tutkijoille antoisa, koska havainnoitsija ei ole ”sotapäällikkö”, vaan reservin upseeri ja siis enemmän siviili kuin ammattisotilas. Heikkisellä on vankka kokemustausta YK-tehtävistä maailman eri kriisipesäkkeissä. Hän tekee havaintoja toimittajan perspektiivistä eikä siis ammattisotilaan kokemusmaailman kautta, mikä asetelmana mahdollistaa samalla näköalan, joka sisältää vähemmän valtioiden välisen sodan samannäköisyyttä, itsestään selvän symmetrisen sodankäynnin ilmapiiriä ja enemmän sodan mielettömyyden ja kaaoksenomaisuuden aistintaa. Heikkinen työskentelee Kashmirissa ammattiarmeijalle tyypillisessä ilmapiirissä, jossa yksittäinen reservinupseeri ei aina pysty muodostamaan käsitystä ympärillään olevan paikallisen mutta myös ammattisotilaskollegojen kielenkäytön merkityksistä ja eleiden vivahteista. Heikkinen on YK-organisaatiossa ja etenkin ammattisotilaiden yhteisössä toisaalta auttamattomasti ulkopuolinen – samalla tavalla mitä suomalainen siviilikansalainen on suhteessa suomalaiseen ammattisotilasjärjestelmään. YK-joukkojen ylintä paikallista kastia edustanut (chileläinen) kenraali ilmoitti tarkkailijoille, että vain hän käyttää aivojaan. Tarkkailijoiden tehtävänä oli käyttää jalkojaan (s.120). Heikkisen ei-ammattisotilaan tausta tuottaa ehkä vääjäämättömästikin karikatyyrinomaisia näkemyksiä suurempien joukkokokonaisuuksien esikunnista ja niiden johtajista (vrt. Väinö Linnan Tuntematon Sotilas). Näihin arvioihin on todennäköisesti kannustanut tarkkailijoiden tehtäväkuva, joka ei ollut niinkään laadullisten vaikutelmien kerääminen, vaan pelkästään tilastoitavien faktojen taltioiminen sodan eri osapuolten tekemisistä ja liikkeistä. Tämä toimintalogiikka näyttää herättäneen Heikkisessä lähinnä kummeksuntaa. Hän ajautuu jatkuvasti ristiriitoihin kollektiiviseksi mielletyn ”virallisen organisaation”, eli ammattisotilasorganisaation itsestäänselvyyksiksi kokemien universaalien käytäntöjen kanssa. Ristiriita konkretisoituu epävarmuutena: ”Olinko minä epäonnistunut tehtävässäni täysin, ja olinko pilannut käyttäytymiselläni loput?” (s.104). Heikkinen osoittaa toisaalta, että reservinupseerin osaaminen ei rajoitu vain käskyjen ”mekaaniseen tottelemiseen”, vaan oman ajattelun korostamiseen ja oman subjektin nostamiseen objektiksi tekevässä organisaatiossa.

Heikkisen kirja antaa sodan kulttuurihistoriaa sekä sosiaalihistoriaa tarkastelevalle paljon erisuuntaisia virikkeitä. Minulle (ammattisotilaana) se antoi kiinnostavan näkemyksen reservinupseerin näkökentästä keskellä kriisiä, joka nykykäsitteiden mukaisesti muistuttaa selkeää sotaa, kuin sotaa alempiasteisen kriisin hallintaa. Heikkinen kirjoittaa faktan ja fiktion rajamailla, joka ei missään tapauksessa vähennä teoksen arvoa – päinvastoin. Sodan kokemuksen ja jälkikäteen tehtyjen arvioiden perusteella muodostunut kuva sodasta on yhtä totuudenmukainen kuin aikakaudelta säilynyt päiväkirjamerkintä – niillä on vain erilainen merkitys tapahtumien kuvaamisessa. Kirja on hieno kuvaus sotilastarkkailijan työstä ja vapaa-ajasta. Ehkä vähän tarpeetontakin draaman makua on saatu kirjaan lyhyellä mutta sitäkin mystisemmällä romanssilla, sangen eksoottisessa ympäristössä. Sodan ja rakkauden inhimilliset kokemukset sulautuvat kirjassa toisiinsa yhtäläisenä, samanmerkkisenä ja erottamattomana massana.

Kyseessä on joka tapauksessa kirja, joka on itsessään tärkeä ja harvinainen pala suomalaista sodan kokemusta (kylmän sodan ajalta) ja suursodan kokemattoman sukupolven yritystä ymmärtää sodan karmeimpia olomuotoja. Kirja suuntaa ajatuksia Georgian ja Venäjän välisen sotatilan mahdollisesta näkyvyydestä ja sodan karmeuteen liittyvistä tuntemuksista rintamalinjojen välissä. Lähes neljä vuosikymmentä sitten koettu liittyy taas enemmän tai vähemmän yllättäen omaan aikaamme – halusimme sitä tai emme.