Dosentti Kimmo Katajalan Vuoden tiedekirjaksi valittua Suomalaista kapinaa on suitsutettu ansaitusti ja asiantuntevasti useammassa lehdessä. Panu Pulman mielestä (HS, 23.2.2002) se oli niin hyvä, että kritiikin kirjoittaminen kävi vaikeaksi. Kun itsekin satun kirjasta monin paikoin pitämään eikä minulla ole Pulman kompetenssia pätevään arviointiin, ajattelin pitäytyä tässä tekstissä vähän muissa sfääreissä – perusteena se, että kirjoittajakin on toivonut kirjastaan keskustelua.

Yleensähän suomalaisia puhuttaa vain lähihistoria – siis silloin, kun jollakulla tutkijalla tai valtiomiehellä on sellaista hätkähdyttävää arkisto- tai muistitietoa, että se ylittää aamutelevision tai keltaisen lehdistön uutiskynnyksen. Joensuun yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksella työskentelevän Katajalan palkitun teoksen aikajana on mittava: Pyhän Henrikin surmasta kustavilaisen ajan kapinointiin. Tuo Ruotsi-Suomen yhteiselo on sen verran epämuodikasta historiaa, että keskustelijoiden määrä supistuu väkisinkin. Kukaan ei ole myöskään profeetta omalla maallaan. Suomalainen kapina olisi voinut jäädä joensuulaisten kirjakauppojen takahuoneisiin ilman Vuoden tiedekirja-titteliä… . Nyt se toivon mukaan saa ansaitusti hieman laajemman lukijapiirin. Vuosia kestänyt tutkimusurakka voisi johtaa myös muodikkaan historia-aiheisen kaunokirjallisen tekstin tuottamiseen?

– P.S. – Houkuttaako historiallinen romaani? Sinunkin (t)yöpöydälläsi taitaa lojua muutama Peter Englund?

– K.K. – Englund on luettu, tottakai – ja hän on onneksi saanut paljon hyväksyntää tehdessään eri tavalla historiallista tekstiä. Pyrin itsekin siihen, että aika ja tutkimuskysymykset avautuisivat tarinan kautta. Voi tietysti aina haaveilla historiallisesta romaanista, mutta tyylini on toinen, samoin kaunokirjalliset intressini.

Suomalaista kapinaa ei voi väittää helppolukuiseksi teokseksi, vaikka se sisältää lukuisia talonpoikaisia jännitystarinoita. Eräs huikeimmista on Katajalan perusteellisesti erittelemä, Anjalan kylästä kotoisin olevan Matti Sihvon traaginen kapinajuttu 1600-luvun puolivälistä (ss. 228-253). Lukijalla on silti oltava kokonaiskuva Ruotsi-Suomen historiasta. Muuten teksti ei paikoin aukene, vaikka kirjoittaja on kehittänyt kadehdittavan kyvyn dramatisoida yksityiskohtia, käydä käsiksi suoraan aiheeseen ja sitten yleistää ja peilata väittämiä mikrohistoriallisen yksittäistapauksen vinkkelistä. Tämän hän teki jo 1600-luvun karjalaista kapinaa käsittelevässä väitöskirjassaan Nälkäkapina (1994), jonka alkukappaletta olen mainostanut harvinaiseksi kaunokirjalliseksi väitöskirjan avaukseksi.

Myös Suomalaisessa kapinassa mennään heti asioiden sisälle, jopa niiden edelle aloittamalla kustavilaisen ajan levottomuuksista Elimäellä vuonna 1773 – varhaisemmalle Elimäelle palataan sitten jatkossakin. "Rahvaan pelko on viisauden alku" on iskevä aloitusotsikko. Se kertoo kursailematta sen, mikä kansanryhmä tässä tutkimuksessa on subjektin roolissa. Lopultakin kirja, jossa nimeltä mainitut talonpojat ovat oman elämänsä herroja ja aktiivitoimijoita – jossa on myös selkeä "luokkakanta" ilman "historiallisen materialismin" oikopolkuja ja dogmaattisia väittämiä. Olkoonkin, että suomalainen talonpoikaiskapina osoittautuu varsin vaatimattomaksi, usein vain laillisuuden rajamailla liikkuneeksi kansalaistottelemattomuudeksi verrattuna Euroopan tai Venäjän vastaaviin tapahtumiin.

Katajalan suorittama talonpojan jalustalle nostaminen on perusteellista työtä. MTK voisi olla ylpeä tällaisesta "esihistoriastaan" ja pistää jatkossa kirjoittajan kaltaiset kyvyt (, joista on kyllä puutetta) koostaman kunnon talonpoikaistarinoita maata viljelevän väestönosan kamppailuista erilaisten poliittisten kulttuurien ristitulessa. Niissä voisi viime vuosikymmenten "talonpojan tappolinjakin" olla edustettuna eräänlaisena historiallisena jatkumona siitä kuinka valta siirtyi vuosisatojen saatossa Tukholmasta Brysseliin.(Huom! "Suomalainen kapina MTK:n esihistoriana" ei ole minun, vaan dosentti Antti Laineen heittämä huuli, josta Katajalalla on kaiketi hieman eri näkemys…. )

Niin, vaikka kapinallinen talonpoika nouseekin tutkimuksen päähenkilöksi, ei kyseessä ole mutkat suoriksi-menetelmä. Arkistot ja erityisesti käräjät kertovat kummallisia ja koukeroisia tarinoita, joiden mukaan kansa ei aivan ilmeisestikään ollut edes keski-ajalla niin tyhmää rahvasta kuin minun ikäpolveni on historiankirjoista harhaoppinut. Tottavie, Katajala osoittaa komeasti etteivät ainoastaan kuninkaat ja kartanonherrat juonitelleet, rahvaskin osasi kaikenlaista! Mutta se rahvas ei ollut myöskään "marxilaisittain" yhtä ja samaa kapinallista alaluokkaa. Tutkija palauttaa lukijan tuon tuostakin maan pinnalle vaikkapa erittelemällä kiduttavan pikkutarkasti 1600-luvun Ruotsi-Suomen talonpoikaiston eri ryhmien erilaista protestia. Katajala torjuu myös perusteellisesti myytin "hyvästä kuninkaasta", jonka kanssa talonpoikaisto olisi liittoutunut aatelia vastaan hyväuskoisuutensa tähden. Liittoutumien syyt olivat aina paljon syvemmällä kunkin ajanjakson poliittisessa kulttuurissa. (ks. esim. "Protesti ja politiikka", ss. 322-329)

Kirjoittajan lähilukutyyli, pienten kapinajohtolankojen etsiskely ja yhdistely tuottaa historiakertomuksia, mutta on samalla pikkutarkan pedanttia lähilukua. Katajala ei ryhdy juurikaan fantasioimaan, improvisoimaan tai yleistelemään niitä asioita, joista ei riittävää arkistofaktaa löydy. Voi vain ihailla sitä työmäärää, mikä on kulunut käräjäpöytäkirjojen ja muiden lähteiden ääressä. Katajala ei nimittäin harrasta turhaa jaarittelua yleisemmin tunnetuista tai tutkituista teemoista . Mikä on tutkittu, se on tutkittu. Aikajanan merkittävin suomalainen talonpoikaiskapina, 1500-luvun lopun nuijasota olkoon hyvänä esimerkkinä: tutkija käsittelee sitä tässä teoksessa etupäässä tapahtumasarjan tulkinnan historiana. Kaipa väsymyskin on välillä yllättänyt – eihän välttämättä pätevää keskustelukumppania vuosisatojen varrella unohdetuista kapina-aiheista aina löydy?

– P.S. – Mikä oli kirjoittamisen rankin vaihe?

– K.K. – Tutkimusprosessi ja kirjoittaminen kesti 4-5 vuotta, joskin olin ajatellut selviytyväni aiheesta 3 vuodessa. Puolivälissä iski epäilys , piti miettiä lähestymistapaa ja narraation käyttöä uudelleen, koska se ei ollut alunperin mielessä. Piti miettiä sitäkin, väännänkö koko jutun perinteisen tutkimuksen muottiin. Siitä sitten luovuin.

Katajala tekee paljon vertailuja suomalais-pohjoismaalaisen ja eurooppalaisen talonpoikaiskapinallisuuden välillä todeten mm. sen, että myöhäiskeskiajalla eurooppalaiset kapinoitsijat loivat usein myös ohjelmallista ideologiaa, mikä puuttui pohjoismaista. Selityksen hän näkee siinä, että eurooppalaiset kapinat saivat kosolti vaikutteita uskonnollisten reformaatioliikkeiden opeista kun taas pohjoismaista puuttuivat kiivasluontoiset reformaattorit (s.157). Vertailu itään on paljon vähäisempää, mitä rajoittavat arvatenkin käytetyt arkistoaineistot ja se, että kirjoittaja on jättänyt pois väitöskirjassaan perusteellisesti penkomansa 1600-luvun Käkisalmen läänin. 1600-1700-luvun venäläiset suuret talonpoikaiskapinat – Bolotnikov, Razin ja Pugatshov – toki mainitaan (ss. 386-389). Venäläisessä historiankirjoituksessahan ne ovat suuruusluokkansa vuoksi edelleen talonpoikaissotien maineessa, vaikka niiden "luokkaluonnetta" on tosin vähennetty sitten neuvostokauden historiankirjoituksen. Mutta tarkemmat "ideologiset" vertailut itään olisivat vieläkin laajentaneet tätä muutenkin paksua opusta eivätkä toisaalta erilaiset "ismit" näytä oikein istuneen suomalaistalonpojan vastarintaan?

– P.S. – Mutta oliko vuosi 1918 vielä suomalaisen talonpojan kapinaa?

– K.K. – Pohjanmaalla torpparit olivat valkoisten puolella, hehän olivat usein suurtalollisten poikia. Punaisten joukoissa tappelivat taas kartanoiden ja pappiloiden torpparit. Mutta ei Suomen kansalaissota ollut torpparivapautusliike, joten ei sitä voi pitää leimallisesti enää talonpojan kapinana. Vaikka molemmin puolin rintamalinjaa tietysti taisteli ja kaatui torppareita.

Kun kirjan imuun pääsee, suomalainen kapina loppuu kesken. Olisipa kiintoisaa, jos joku vetäisi Katajalan kaltaisia kapinallisia linjoja 1800-luvulta nykypäiviin? Tai tarkemmin ajatellen, onhan perustyötä tehty valtavasti: esimerkiksi Risto Alapuro, Kimmo Rentola, Martti Siisiäinen ja Heikki Ylikangas ovat kukin vuorollaan herätelleet myöhempiin aikoihin kiinnittyvää kapinakeskustelua eri näkökulmista ja eri ajanjaksoilta. Ylikangas on saanut siinä keskustelussa eniten korvilleen – omilta pohjalaisiltaan, tottakai! – mutta hänen kapina-aikajanansa onkin kuten Katajalallakin kadehdittavan pitkä. Saapa nähdä, kuinka etelän "junantuomaa" Katajalaa kohdellaan jatkossa Pohjois-Karjalassa? Purevatko nyt omat vai vieraat koirat?

Suomalainen kapina on painavaa luettavaa, aivan konkreettisestikin. Yli 500- sivuisen opuksen piteleminen käsissä, lukuasennossa makuuasennossa, vaatii lihasvoimia. Välillä on käännyttävä vatsalleen tai pistettävä kirja pöydälle. Tämä onkin minun kritiikkini keskeisin sisältö: onko pakko käydä kuntosalilla, jotta jaksaisi pidellä käsissään tätä hankalan muotoista pätikkää viimeiselle sivulle saakka? Entä toteutuuko tasa-arvonäkökulma kun kirjan kannessa seisoo puolialaston Kullervo?

Pentti Stranius