Uno Harva (vuoteen 1927 Holmberg, 1882−1949) oli suomalaisen uskonnontutkimuksen pioneeri. Hän opiskeli papiksi ja sai virkanimityksen Kuorevedelle, mutta jo vajaan vuoden kuluttua hän pyysi eroa pappisvirasta jatkaakseen opiskelua. Vuonna 1926 Harva nimitettiin vastaperustettuun sosiologian professorin virkaan Turun yliopistoon. Harva tutki nimenomaan uskonnollisia käsityksiä erityisesti suomalais-ugrilaisten kansojen parissa.  Suomalaisten muinaisusko jäi hänen viimeiseksi teoksekseen.

Suomalaisten muinaisuskon uuden laitoksen jälkisanojen kirjoittaja, Turun yliopiston uskontotieteen emeritusprofessori Veikko Anttonen on perehtynyt Uno Harvan elämään ja tutkimuksiin (Uno Harva ja suomalainen uskontotiede, 1987). Jälkisanoissaan Anttonen toteaa, että Harvalla oli tutkimuksissaan paremminkin tavoitteena löytää järjestystä tosiasioista kuin panna tosiasiat järjestykseen. Harvan tietolähteitä ja tiedonhankintaa on myöhemmin kritisoitu, eivätkä kaikki hänen esittämänsä tulkinnat ja päätelmät ole enää nykyään aivan relevantteja. Tämä muistaen Suomalaisten muinaisusko on aivan verraton opas entisaikojen ajatteluun ja uskomusmaailmaan.

Harva aloittaa teoksensa Agricolan jumalten luettelon käsittelyllä ja jatkaa kuvaamalla muita vanhoja suomalaisia jumaluuksia esitteleviä tekstejä. Seuraavaksi on vuorossa muinaisten suomalaisten maailmankuvan tutkiskelu. Harva esittää kuvan pyöreästä maailmasta, jonka yläpuolella on taivaan kaartuva kupu. Taivasta kannattelee maailmanpylväs, jonka huippu on Pohjantähden kohdalla. Ihmisen maailmaa ympäröi vesi, jonka takana on vainajien maailma. Tämä sijoittuu pohjoisen, pohjan perille. Lounaisessa tai eteläisessä taivaan ääressä eli maailman reunalla sijaitsee lintukoto, jonne linnut muuttavat talveksi linnunradan ohjaamina ja jonka asukkaat ovat hyvin pienikokoisia. Ukkoseen, aurinkoon ja kuuhun liittyviä uskomuksia Harva käsittelee erikseen myöhemmissä luvuissa.

Kaikkiaan Suomalaisten muinaisusko sisältää 22 lukua, joissa käsitellään varsin perusteellisesti monenlaisia suomalais-karjalaisiin uskomuksiin liittyviä seikkoja. Lukiessa täytyy kuitenkin pitää mielessä, etteivät nämä uskomukset ole koskaan muodostaneet selkeää ”järjestelmää”, vaan käsitykset ovat vaihdelleet alueittain ja sekoittuneet keskenään. Harva käsittelee Ukon vakat, Raunin, Ilmarisen ja Sämpsä Pellervoisen. Osansa saavat myös myyttinen olut, vilja ja varallisuudenkartuttajat. Perusteellisesti tulevat käsitellyiksi myös maahiset, kodin-, metsän- ja vedenhaltiat. Luvussa ”Ihmisen olemus uskomusten kohteena” Harva käsittelee ihmisen elin- tai hengenvoimaa, jota on nimitetty mm. hengeksi, haamuksi ja haltiaksi. Tämän on eri tilanteissa tulkittu olevan yhteydessä hengittämiseen, nimeen, vereen ja säikähtämiseenkin.

Kummittelijoita ja vainajia

Viimeiseksi Harva käsittelee kummittelijoita ja vainajia kahdessa luvussa. ”Erikoislaatuisissa kummittelijoissa” hän nostaa esille liekkiön, jonka jo Agricola mainitsee jumalten luettelossaan. Liekkiö-nimitystä on käytetty monenlaisista ilmiöistä, se liittyy myös surmattuihin lapsivainajiin, samoin kuin myös Harvan tarkastelemat äpärä ja ihtiriekko. Näiden lisäksi Harvan erikoisiin kummittelijoihin kuuluu rajahaltia tai rajahuutaja, joka on kuitenkin eri olento kuin rajapiru, joka liikkuu vääryydellä muutetun rajakiven luona, sekä monia muita harvinaisempia olentoja.

Kirjan viimeisessä luvussa ”Vainajat” Harva tarkastelee hautaukseen ja ruumiin käsittelyyn liittyviä tapoja ja uskomuksia, muistojuhlia, kirkonväkeen ja kirkonhaltiaan liittyviä uskomuksia sekä tuonelan käsitettä. Oman perheen ja suvun vainajilla on ollut Harvan mukaan merkittävä rooli myös elävien toiminnan ohjaajana.

Suomalaisten muinaisusko on suomalaisen kansanuskon klassikko, joka on kulunut tutkijoiden ja opiskelijoiden käsissä vuosikymmeniä. Kirja julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1948, ja sitä on jo pitkään ollut hankala saada käsiinsä. Uusi painos on siis enemmän kuin tervetullut.