Viime aikoina on ilmestynyt moniakin teoksia, usein artikkelikokoelmia, joissa pohditaan kansallisuuden ja suomalaisuuden kysymyksiä ja suomalaisen identiteetin sisältöjä. Suomalaisuus onkin kiinnostava tutkimuskohde juuri siksi, ettei sitä voi tyhjentävästi määritellä yhdellä ainoalla tavalla, vaan suomalaisuuden keskeiset symbolit ovat monenlaisia ja keskenään ristiriitaisiakin. Se, että ollaan tavallisia suomalaisia, voi merkitä hyvin monta eri asiaa.

Sanna Kivimäen väitöskirjatutkimus koostuu seitsemästä artikkelista ja johdanto-osuudesta. Artikkelit on jaettu kolmeen osioon, ”Kaapin päällä ja kotona”, ”Tampereella ja tulitikkutehtaalla” ja ”Luokkahuoneessa”.  Kivimäki käsittelee keskeisiä suomalaisidentiteetin rakennusaineksia, nimittäin suomalaisuutta, sukupuolta ja luokkaa. Hän tarkastelee toisaalta näiden näkymistä erilaisissa media-aineistoissa, toisaalta mahdollisuuksia ottaa nämä huomioon yliopisto-opetuksessa.

Artikkeliväitöskirja on ihan noin yleisesti ottaen usein melko epäkiitollinen lukukokemus. Alkuluvussa esitellään teorian ja tutkimuskysymysten lisäksi myös tulokset ja niitä tukevat artikkelit tulevat vasta sen jälkeen. Tämä sopii ja kuuluukin akateemiseen opinnäytteeseen, mutta palvelee huonommin muuten aiheesta kiinnostunutta lukijaa, koska artikkeleiden keskeinen anti on jo hyödynnetty eikä niissä enää tule esille paljonkaan uutta. Tässäkin käytetty akateeminen tapa julkaista artikkelit täsmälleen alkuperäisjulkaisun asussa kukin erilaisella fontilla alkuperäisine sivunumeroineen tekee kokonaisuudesta hajanaisen näköisen. Se on myös käytännössä hankala, sillä yhtenäisen sivunumeroinnin puuttuminen tekee vaikeaksi tietyn asian etsimisen myöhemmin. Kivimäen väitöskirjassa on myös käynyt niin, että ensimmäisen artikkelin lähteet puuttuvat kokonaan.

Suomalaisuus, luokka ja sukupuoli

Kivimäki toteaa, että kaunokirjallisuutta ja elokuvia on Suomessa pidetty merkittävinä kansallisina tekijöinä, jotka tuottavat ja uusintavat sisä- ja ulkopuolisuuksia. Median tuottama ja kuvaama ”meikäläisyys” ei kuitenkaan ole vain yhdenlaista, vaan on olemassa useita suomalaisuuksia, jotka painottavat selvästi eri asioita.

Kahdessa ensimmäisessä artikkelissa Kivimäki tarkastelee lehdistön kirjailijahaastatteluja. Hänen mukaansa 1960-luvulta 1990-luvulle aikakauslehdissä haastateltu kirjailija on useimmiten romaanin julkaissut mies. Mieskirjoittajaa kuvattiin Kivimäen aineistossa usein monitaitoisena työläisenä, jätkähahmona, joka myös liittyi vahvasti tiettyyn seutuun tai paikkakuntaan. Kuitenkin myös ”toisinajattelijan” rooli kuului yleensä miehelle. Naiskirjailijoiden kohdalla kuvailtiin kirjoittamisurakasta selviytymistä ja tasapainottamista, nostalgiaa ja yksityisten tarinoiden kertomista.

Luokka on ollut välillä poissa yhteiskunnallisen tutkimuksen keskiöstä, mutta viime aikoina se on taas noussut tarkastelemisen arvoiseksi näkökulmaksi. Luokkakäsite on kuitenkin muuttunut entistä monimuotoisemmaksi. Kivimäki tarkastelee luokkaa kolmessa artikkelissa, joista kahden keskiössä on elokuvan työläisnainen. Kolmas artikkeli on Kulttuurintutkimus-lehdessä ilmestynyt ”Kadonnutta luokkaa etsimässä”, jossa Kivimäki analysoi luokan käsitettä erityisesti elokuvassa. Hän toteaa, että suomalaiseen elokuvaan kuuluu usein kansanomaisuuden ja raskaan työn ihannointi, nostalgisointi ja romantisointi, joihin osa luokkakysymyksistä helposti hämärtyy.

Kaksi viimeistä artikkelia on kirjoitettu yliopistopedagogiikan opintojen innoittamana. Näistä ensimmäisessä Kivimäki pohtii monitieteisyyden, kriittisen ja tasa-arvoisen yliopisto-opetuksen mahdollisuuksia ja sudenkuoppia lähinnä opettajan kannalta. Toisessa artikkelissa hän nostaa esille kysymyksen opiskelijoiden sukupuolen ja luokkataustan merkityksestä yliopisto-opiskelussa. Varsinkaan yhteiskuntaluokasta ei kovin paljon ole tässä yhteydessä aikaisemmin puhuttu.

Mediaa ja opetusta

Kivimäki yhdistää väitöskirjassaan mediakulttuurin tutkimuksen ja tutkimusta hyödyntävän yliopisto-opetuksen. Hänen tutkimuksessaan median kuvaama suomalaisuus, sukupuoli ja luokka näyttäytyvät moninaisina ja ristiriitaisinakin. Kivimäki näkee median merkityksellistävän sukupuolen ja kansallisuuden tapaisten identiteetin ainesten lisäksi yleisemminkin yhteiskunnallista ja sosiaalista orientaatiota. Hän pyrkiikin tarttumaan myös yhteiskuntaan mediaesitysten takana, omien sanojensa mukaan irtautumaan intermediaalisuuden kehistä.

Mielenkiintoinen on Kivimäen huomio sekä mediakulttuurille että tutkimukselle ja opetukselle tyypillisestä sirkulaatiosta, samojen ajatusten, tekstien, kuvien ym. kierrätyksestä, jossa tiettyjä (samoja) kulttuurisia jäsennyksiä ja järjestyksiä tuotetaan ja uusinnetaan. Kivimäki myös kritisoi tutkimusta ja opetusta liiallisesta takertumisesta hurmaan, lumoon ja mielihyvään. Hän näkee tällaisessa pyrkimystä turvallisen ilmapiirin luomiseen, mikä ei täytä kulttuurintutkimuksen ja sukupuolen tutkimuksen tehtävää kriittisen, itsestäänselvyyksiä purkavan tiedon tuottamisessa. Aiheiden ahdistavuudesta huolimatta pitäisi hänen mukaansa kiinnittää enemmän huomiota myös yhteiskunnan ja talouden mielipahaa tuottaviin kysymyksiin.