Kaksi tietä nykyisyyteen on kokoelma artikkeleita Viron ja Suomen kansallisuusliikkeistä ja kirjallisuudesta. Kirjan taustalla on Joensuun yliopiston kirjallisuuden tutkimuksen laitoksen järjestämä symposium, mutta vain noin puolet tämän antologian artikkeleista pohjautuu symposiumin esitelmiin. Artikkelikokoelmat ovat toisinaan toivottomia sillisalaatteja, joista yhden lukijan on vaikeata löytää kolmea kiinnostavaa lukua. Tällä kertaa näin ei ole käynyt, vaan kirja on onnistuneen yhtenäinen ja johdonmukainen: artikkelit käsittelevät ihan oikeasti toisiinsa liittyviä teemoja ja ne ihan oikeasti tukevat toisiaan. Kirjan selkeyttä lisää sen jaottelu neljään osaan: kansallisia liikkeitä ja aatteita yleisemmin käsittelevään osaan, Suomea erikseen ja Viroa erikseen käsitteleviin teksteihin ja lopuksi teemoja kokoavaan loppuosaan. Koska kirjaan mahtuu paljon asiaa, poimin seuraavassa esiin omissa silmissäni kiinnostavimpia kohtia eri artikkeleista.

Kirjan ensimmäisessä osassa Erkki Sevänen esittelee nationalismin ja kansakuntaisuuden kehitystä 1700-luvulta lähtien, sekä myös tavanomaisen kansallisen ajattelun ongelmallisuutta. Artikkelin parasta antia on Seväsen jaotus "substantiaaliseen" ja "metodologiseen" nationalismiin: edellinen on tutkimusta tai kirjallisuutta, jolla tietoisesti luodaan kansakuntaa ja sitä koskevia myyttejä, kun taas jälkimmäinen on kirjallisuutta ja tutkimusta, jossa kansakunta tai valtio on itsestään selvä lähtökohta. Lopuksi Sevänen arvioi Euroopan kehitystä viime aikoina. Suureksi ilokseni hän ei näe mitään ristiriitaa siinä, että yhtäällä Euroopassa on käynnissä toisaalta yhdentymisprosessi ja toisaalta etnisten liikkeiden voimakas kasvu, kun taas toisaalla Euroopassa vanhat monikansalliset valtiot ovat enemmän tai vähemmän vaikeuksissa. Kun nykyisyyteen johtanut kehitys on ollut erilaista, olisi kai outoa, jos nykyisyys ja nähtävissä oleva tulevaisuus olisivat samanlaisia?

Ilkka Liikasen artikkeli käsittelee modernin politiikan ja järjestäytymisen saapumista Suomeen ja Viroon. Suomalaisella säätyläistöllä oli vuodesta 1809 lähtien valmiina Suomi-niminen hallintokokonaisuus, kun taas Virossa saksalainen säätyläistö pysyi kansallisuusliikkeestä erillään. Virolaisuusliike jäi siis pitkäksi aikaa politiikan kentän ulkopuolelle. Seuraavassa vaiheessa fennomaanien innovoima joukkomittainen järjestäytyminen levisi koko yhteiskuntaan, kun taas Virossa maattomat ja työläiset jäivät vastaavan järjestäytymisen ulkopuolelle. Tämä vertailu selittää hyvin sitä, miksi Suomessa vuoden 1918 tapahtumat muodostuivat ensisijaisesti maan sisäiseksi välienselvittelyksi, kun taas bolsevikkien yleisvallankumouksellisuus houkutteli Viron maattomia ja työläisiä enemmän, jolloin seurannut sotakin sai Suomea paljon selvemmin itsenäisyystaistelun leiman.

Kirjan Suomea käsittelevän osan aloittaa Päivi Molarius esittelemällä suomalaisuusliikkeen sosiaalista pohjaa ja sitä, miten tärkeäksi yhteys kansaan muodostui jo 1840-luvulta alkaen Suomen heikolle, virkakoneistoon sidotulle säätyläistölle. Säätyläistön kansakuva oli kuitenkin ongelmallinen: toisaalta kansa nähtiin jalona ja "siveellisenä", toisaalta taas sitä piti valistaa ja kohottaa sen "siveellisen raakuuden" tilasta. Tuloksena oli kirjallinen kansan palvonnan perinne, mutta myös kansankuvausten "realistisempi" varjoperinne, ja kaiken lisäksi jatkuva huoli siitä, missä määrin kansa oli lojaalia kansallismieliselle älymystölleen. Samalla muodostui varsin homogeeninen, 1960-luvulle asti elänyt kuva kansasta, johon liittyy myös usein esille tullut ajatus siitä, että suomalainen merkkiuniversumi on köyhää ja juuttunut todenmukaisen ja valheen akselille.

Pertti Karkama erittelee 1840-luvun aatteellisia suuntauksia. Snellmanin edustaman linjan Karkama ristii hieman yllättävästi ideaalisrealistiseksi, jolla hän ilmeisesti tarkoittaa ideaalien yhdistämistä päivän realiteetteihin. Muina aatteellisina virtauksina Karkama näkee 1840-luvun Suomessa väljästi liberalismiin liittyneen romanttisen juonteen. Nämä luonnehdinnat tarjoavat 1840-luvusta kiinnostuneelle lukijalle mielenkiintoisia haasteita, siksi yllättäviltä ne (etenkin liberalismin ja romantiikan yhdistäminen) kuulostavat. Vastaavalla tavalla yllättävältä kuulosta elämänfilosofisen, eksistentiaalisen suuntauksen liittäminen pietismiin: Sören Kierkegaard ja Paavo Ruotsalainen? Nämä rinnastukset ovat mielenkiintoisia, niitä pitää jäädä miettimään.

Karkama käsittelee myös sitä, miten keskustelu naisen asemasta alkoi 1840-luvulla. Tarkemmin naisen asemaa käsittelee Päivi Lappalainen, joka erittelee sitä, miten naisen olemus, velvollisuudet ja asema nähtiin naisten kirjoittamissa romaaneissa. Romaaneista vanhimmissa keskeinen kysymys on tyytymättömyys vanhaan naiskasvatukseen ja vaatimus siitä, että tytöistä on kasvatettava pystyvämpiä perheenäitejä – tanssia ja koruompelua tähdellisempää oli taloudenhoito. Tässä, kuten muissakin kirjan artikkeleissa, näkyy muuten piirre, jota olen ennenkin pohtinut: vaikka kansallisuusaate ja romantiikka nähdään usein valistuksen antiteesinä, valistuksen päämäärä oli keskeisessä osassa kaikessa kansallismielisessä ajattelussa ja toiminnassa. Ovatko valistus ja romantiikka sittenkään niin vastakkaisia suuntauksia, vai ovatko ne kenties pikemminkin saman kolikon kaksi eri puolta? Ajan mittaan ruvettiin myös vaatimaan naimattomalle naiselle oikeutta käydä työssä kodin ulkopuolella, sairaanhoitajattarena tai opettajattarena. Naiskuvaan kuuluu myös näkemys naisen seksuaalisuudesta, joka määriteltiin "äiti-ilon himoksi", kun taas naisen muu seksuaalisuus oli yksiselitteisen likaista ja uhkaavaa. 1800-luvun loppua kohti myös miehen seksuaalisuus nousee kritiikin kohteeksi. Enää ei sallita kaksinaismoraalia eikä näkemystä, jossa miehen seksuaalisuus on tunteista riippumaton voima, joka pakottaa hänet ilotyttöjen asiakkaaksi (miesparat?).

Tero Koistinen esittelee artikkelissaan suomalaisia kirjallisuudenhistorioita pitäen silmällä uusromantiikan käsitettä: oliko sitä olemassa? Tästä näkövinkkelistään hän samalla tarkastelee realismin ja romantiikan suhdetta samoin kuin kansallisuuden ja kansainvälisyyden suhdetta. Kuten historiankirjoitus, myös kirjallisuushistoria on aina joko aktiivista kansakunnan rakentamista tai jo vakiintuneen kansakunnan kontemplointia ja uudelleenmäärittelyä. Samoilla linjoilla on Jouni Mielonen, joka käsittelee vastaavia teemoja kirjallisuuskritiikin kautta. Mielosen pääpaino on kansallisuuden ja kansainvälisyyden teeman ohella siirtymisessä etnografisesta kansan kuvauksesta psykologiseen yksilönkuvaukseen ja myös paikallisen ja kansallisen suhteessa: miten yhtenäiseen kansakuvaan mahtuvat maakunnalliset stereotypiat? Murroskohdaksi näilläkin akseleilla muodostuu 1910-luku, joskin tällaiset luonnehdinnat ovat aina karkeita yleistyksiä; monet "vanhat" piirteet säilyivät vielä vuosikymmeniä, kun taas moni "moderni" piirre voidaan löytää hyvinkin kaukaa (Oma lukunsa ovat sitten juurien etsijät: kaipa sitä voisi löytää "postmodernia" vaikka Homeroksesta, jos etsimään rupeaisi. KL huom.).

Maailmansotien välistä suomalaista ilmapiiriä tutkailee Juhani Koivisto artikkelissaan kahdesta hämmästyttävän samanlaisesta, mutta aatteellisesti eri linjoilla kulkeneesta kirjailijasta, vasemmalle kallistuneesta Pentti Haanpäästä ja Valkoisen Suomen (siis sen maailmansotien välisen ajan vallitsevan arvomaailman) linjoja (enimmäkseen) seurailleesta Artturi Leinosesta. Haanpään kuvaus ei ole järin yllättävä, nököttäähän Haanpää vieläkin kansakunnan kaapinpäällysteenä, mutta aikoinaan niin maineikas Artturi Leinonen on kiinnostava tuttavuus. Koivisto korostaa mielellään Leinosenkin kriittisiä asenteita tuolloisiin isänmaallis-uskonnollisiin arvoihin, mutta jotenkin olisin kaivannut enemmän juuri sen vallitsevan patavanhoillisuuden kuvausta ja analyysia. Lieneekö se sitten vuoden 1944 peruja, ettei vanhasta, "maailmansodan hävinneestä" vanhoillisuudesta olla vieläkään kiinnostuneita muuten kuin vaikkapa Haanpään teilaajina. Kaksikymmentä vuotta maatamme enemmän tai vähemmän vallinnut ajattelutapa ansaitsisi mielestäni perusteellisempaakin analyysia (vaikka itse olenkin tyytyväinen siitä, että se on jäänyt kauas historiaan).

Risto Turusen artikkelissa kuvaillaan toisen maailmansodan jälkeistä kirjallisuuden ja aatteiden kenttää. Kuvauksen alussa on hieman kyseenalainen lause: "Poliittisessa vasemmistossa sodan lopputulos ja Neuvostoliiton luja ote Suomen sisäisiin asioihin koettiin myönteisinä muutoksina." Vasemmisto? Eivätkös sosialidemokraatit taistelleetkaan Neuvostoliiton vaikutusta vastaan? Muuten Turunen kuvaa SKDL:n uutta kulttuuripolitiikkaa, uudenlaisen realismin (Rintala, Salama ym.) aikaansaamia kirjasotia ja modernismin läpimurtoa varsin asiallisesti. Tässäkin olisin kaivannut enemmän analyysiä siitä, joka on jäänyt vähemmälle huomiolle, siis niistä konservatiiveista.

Kirjan Suomea käsittelevän osan päättää Pentti Alasuutarin mielenkiintoinen artikkeli taidepolitiikasta ja kansakuvasta. Hän esittelee etenkin toisen maailmansodan jälkeistä kehitystä, jossa aiempi kansan valistamiseen ja ohjailuun perustuneesta linjasta jouduttiin vähitellen luopumaan, ja tilalle tulivat uudet aatteet. Aluksi 1960- ja 1970-luvulla nämä aatteet kulkivat demokraattisuuden nimellä, kun taas 1990-luvulla markkina-ajattelu valtasi alaa tälläkin elämänalueella. Mielenkiintoista näissä taidepolitiikan vaiheissa on eksklusiivisuuden idea: aikaisemmin lukeneisto tiesi, mikä on hyvää (Sibelius) ja mikä huonoa (kaikki vähänkin "kansanomaisempi"), sittemmin demokraattisuuden vaiheessa päädyttiinkin suosimaan ei-kaupallista taidetta, jolloin kansan suosimista teoksista tuli taas epäilyttäviä ja huonoja. Edes markkinamielisellä 1990-luvulla taiteen ei ole kuitenkaan tarvinnut löytää juurikaan yleisöä ollakseen hienoa. Taide on siis niin tärkeää kansakunnalle ja eliiteille, että siihen kannattaa uhrata varoja, vaikkei juuri kukaan siitä mitään ymmärtäisikään (tämä siis on minun, ei Alasuutarin, tulkintani lukemastani). Jotain tärkeää taide siis on eliiteille ja kansakunnille, ja Alasuutari viittaa tässä Simmeliin (erottautuminen alemmista ryhmistä) ja Durkheimiin (toteemi yhteisön omana kuvana).

Viroa käsittelevän osuuden aloittaa Toomas Karjahärm esittelemällä virolaisen kansallisuusliikkeen eräitä keskeisiä piirteitä. Virolaisilla ei ollut käytännössä mahdollisuuksia osallistua saksalais-venäläisen yhteiskunnan elämään edes kouluja käymällä, joten virolaiset loivat oman kansallisuutensa ja yhteiskuntansa erillään saksalaisista ja venäläisistä, toisin kuin Suomessa. Virolainen kansallisuusliike syntyikin maaseudun kansakoulunopettajien ja kunnankirjurien keskuudessa ja sai kannatuksensa talonpojilta. (Minua itseäni on muuten aina hämännyt puhe suomalaisuustaistelusta sosiaalisena konfliktina: mikä se semmoinen "sosiaalinen konflikti" on, jossa säätyläistö riitelee keskenään?). Karjahärm esittelee myös Viron kansallisuusliikkeen aatehistoriaa, joka taas on suomalaisille tutumpaa hegeliläisyyksineen, myöhempine organismiteorioineen ja oman kulttuurin läntisyyden korostuksineen.

Jaan Undusk esittelee Viron historiasta ja historiankirjoituksesta kolme keskeistä vaikuttajaa. Näistä Baltian saksalaisten historiankirjoitusta vastaan 1700-luvun lopulla noussut (itsekin saksalainen) Garlieb Helwig Merkel perusti ajatuksensa Johan Gottfried Herderin filosofiaan, mutta samalla hän muistuttaa suunnattomasti yli sata vuotta myöhemmin vaikuttanutta Oswald Spengleriä! Jakobsonin ajattelutapaa Undusk kuvailee lähestulkoon manikealaisena. Vaikkei Jakobson välttämättä manikealaisuutta (se oli persialaisesta zarathurstalaisuudesta vaikutteita saanut, kristinuskon kanssa kilpaileva myöhäisantiikin uskonto) tuntenut, hän kyllä tunsi siitä vaikutteita saaneet eurooppalaiset kerettiläislahkot. Ennen kaikkea Jakobsonia kiehtoi aina oikeaoppisuuden ja kerettiläisyyden ristiriita, joten hän näki kaiken valon ja pimeyden taisteluna. Ennen pitkää hän ajautui välirikkoon siihenastisen liittolaisensa, Jakob Hurtin kanssa. Hurt oli puolestaan evankelisluterilainen pappi, jonka näkemykset olivat huomattavasti sovinnollisempia. Hurt suhtautui saksalaisuuteen Virossa Jakobsonia myönteisemmin, vaikka pitikin virolaisuuden tiukasti siitä erillään. Suomalaiselle tutulta kuulostaa se, miten Hurt haki Viron historiaa kansanperinteestä ja tavallisesta elämästä, siis nykytermein sosiaalihistoriasta.

Rein Veidemann kuvailee artikkelissaan Viron älymystön roolia ja historiamyyttejä Viron molemmissa kansallisissa nousuissa, siis sekä 1900-luvun alussa että 1980-luvulla. Hän käsittelee muun muassa kansallisten myyttien luomista ja virolaisten omakuvaa. Hän kuvaile myös 1900-luvun alun kiistoja virolaisten suhteista muihin: vaikka saksalaisuuteen vedettiinkin tarkka ero, virolaisten keskuudessa vallitsi erilaisia näkemyksiä kulttuurisesta ja poliittisesta orientaatiosta: Saksa, Venäjä vai Suomi? Lopulta Venäjästä irtauduttiin, eikä Saksan-suuntakaan houkutellut, joten yhteyksiä luotiin Suomeen. Kuusikymmentä vuotta myöhemmin Viro taas suuntautui selvästi länteen, irti Venäjästä.

Mare Põldmae käsittelee artikkelissaan mielenkiintoista aihetta. Viron laulujuhlia ja niiden merkitystä. Laulujuhlathan olivat 1800-luvun kansallisuusliikkeiden vakio-ohjelmistoa Walesista Suomeen, ja tänne itään ne tulivat ymmärtääkseni Saksan kautta. Virossa ne saivat aivan erikoisen suuren merkityksen, joka korostui ainutlaatuisella tavalla uudessa itsenäisyystaistelussa 1980-luvun lopulla. Laulujuhlien ohjelmisto ja henki on aina ollut virolaisisänmaallista, joskin kulloisetkin poliittiset olot ovat sanelleet niille hyvinkin tiukkoja reunaehtoja: milloin piti laulaa keisarille, milloin taas kansallisuus ei voinut näkyä muuten kuin virolaisten laulujen suosimisena muiden neuvostokansojen kustannuksella. Laulujuhlaperinne voi edelleen hyvin, eikä rock-musiikkikaan ole syönyt vanhojen laulujen suosiota.

Õnne Keppin artikkelin aiheena on virolainen lyriikka maan kahdella kansallisella nousukaudella 1800-luvun puolenvälin molemmin puolin ja 1980-luvulla. Aluksi Kepp ehkä hieman yllättää kuvailemalla, miten tsaarin aikana uskollisuus keisarille toisaalta ja oman identiteetin, virolaisuuden korostaminen yhdistyivät isänmaallisessa runoudessa. Niin, virolaisuushan ei suuntautunut venäläisiä, vaan saksalaisia maanomistajia ja heidän hallintoaan vastaan. Neuvostovallan aikana taas virolaisuutta ei saanut korostaa, jolloin isänmaasta (siis Virosta, ei siitä muka suuresta ja mahtavasta) sai puhua joko vain ulkomailla tai sitten peitellysti. 1980-luvun mittaan virolaisuutta peiteltiin yhä vähemmän, kunnes itsenäistymistä seurasi muutaman vuoden mittainen kansallisuuden huuma lyriikassa. Kepp kuvailee myös sitä, miten etenkin laulujuhlien repertuaariin on otettu uusia lauluja, jotka ovat rakentaneet vanhojen, suosittujen laulujen pohjalle. Näin kansallismielisiä sanoja on siis vielä vahvistanut kytkös (usein myös sisällöllinen kontrasti) vanhoihin, kaikkien tuntemiin kansallismielisiin lauluihin.

Modernismin ja kansallismielisyyden suhdetta virolaisessa runoudessa käsittelee puolestaan Sirje Olesk. Hän kuvailee ensin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun virolaista runoutta ja sen tasapainoilua kansallisen ja kansainvälisen välillä. Avantgardistiset suuntaukset kukoistivat Virossakin 1920- ja 1930-luvuilla, mutta neuvostovalta ei modernismia hyväksynyt. Maanpaossa tai maan alla modernimpaakin runoutta voitiin toki levittää. Ilmapiiri väljeni ensin vuonna 1956 Stalinin kuoltua, mutta oikeastaan vasta 1970-luvulla alkoivat vapaammat tuulet vähitellen puhaltaa, ja kuten tunnettua, ne tuulet voimistuivat sitten melkoiseksi myrskyksi. Modernismi terminä tuli käyttökelpoiseksi vasta Viron itsenäistyttyä, samaan aikaan, kun jo keskusteltiin postmodernista (mitä se sitten lieneekin).

Luule Epner ja Piret Kuuspere käsittelevät artikkeleissaan teatteria. Edellinen artikkeli keskittyy neuvostoajan virolaiseen teatteriin ja luonnollisesti pääpaino on siinä, miten asioista pystyttiin puhumaan ja omat mielipiteet tuomaan esiin vieraan diktatuurin alla. Jotenkin näitä artikkeleita lukiessa tulee hassu olo: teatterintekijöiden keinot ja mielipiteet sekä monet iskulauseet kuulostavat suunnattoman tutuilta omalta teini-iältä 1970-luvulta. Kun virolainen huusi 1970-luvulla että "systeemi on mätä", systeemi oli todella ylivertaisen mätä. Kun Suomessa haukuttiin systeemiä, monilla haukkujilla oli taas haaveenaan (ainakin periaatteessa) juuri se virolaisten haukkuma systeemi. Me hieman nuoremmat haukuimme myös systeemiä mädäksi (ei brechtiläisen teatterin, vaan Johnny Rottenin hengessä), mutta Viroon verrattuna se tuntuu nyt jotenkin tyhjältä… Kuusperen artikkeli käsittelee laajemmin koko 1900-lukua, ja sitä lukiessa nykyinen Viro tuntuu tutulta: skeptisyys ja ironisuus tuntuvat olevan tunnelmana molemmin puolin Suomenlahtea, mutta uhmakkuuttakin sentään löytyy.

Kirjan viimeisessä osassa Timo Rui esittelee Suomen ja Viron kulttuurisuhteita ja yhteistyötä toiseen maailmansotaan asti. Maiden poliittiset suhteethan ovat aina hieman takkuilleet, mutta kulttuurisuhteet olivat virolaisen kansallisuusliikkeen noususta lähtien hyvinkin tiiviit. Ne olivat tosin hieman yksipuoliset: virolaisille Suomi oli esikuva ja vuoden 1905 jälkimainingeissa turvapaikkakin, kun taas suomalaisten mielenkiinto Viroon on aina ollut laimeampaa. Aktiivisten Viron-ystävien panos oli kuitenkin tärkeää virolaisille sekä ennen itsenäistymistä että sen jälkeen. Etenkin tieteiden saralla suomalaiset pääsivät auttamaan heimoveljiään hyvinkin merkittävästi, Tarton yliopisto kun ei koskaan aikaisemmin ollut sanan varsinaisimmassa merkityksessä virolainen, vaan pikemminkin saksalainen tai venäläinen. Ylioppilasmaailmassa suomalaiset onnistuivat 1930-luvulla jopa rikkomaan vilkkaiksi ja hyviksi muodostuneita suhteita, kun suomalaiset innostuivat tukemaan Viron vapseja, sikäläistä äärioikeistoa. Suomalaisten ylimieliset ja holhoavat asenteet ärsyttivät virolaisia muutenkin jo tuolloin. Nykyisillä poroilla on siis edeltäjänsä 1930-luvulta, poliittiset porot ja kulttuuriporot.

Erkki Sevänen aloitti tämän kirjan ja hän sen myös päättää. Koska kansallisuus ja nationalismi ovat nousseet tutkimuksen lähtökohdasta sen kohteeksi, tarjoutuu myös kirjallisuudentutkimukselle uusia haasteita. Sevänen käy myös yhteenvedonomaisesti läpi Suomen ja Viron historiaa 1800-luvulta tähän päivään asti. Hän osoittaa lukuisia mielenkiintoisia kohtia maidemme eroista ja yhtäläisyyksistä, joista mieluiten mainitsen kysymyksen homogeenisuudesta ja pluralismista. Viron kansallisuuspolitiikka oli ensimmäisen itsenäisyyden aikana hyvin suvaitsevaista ja pluralistista, eikä erilaisia vähemmistöryhmiä pyritty virolaistamaan. Suomen kieli- ja kansallisuuspolitiikka oli homogenisoivampaa. Ruotsinkielisten kohdalla kysehän ei ollut sulauttamisesta (vaikka halua olisi ehkä ollutkin), mutta muiden vähemmistöjemme kohdalla asia oli toinen. Tänään taas tilanne on toisenlainen, suomalainen yhteiskunta on kehittynyt voimakkaasti pluralistiseen suuntaan, kun taas historia on jättänyt virolaisille melkoisia haasteita juuri kansallisuuskysymyksissä.

Loppuun pitäisi kai laittaa yhteenveto. Ytimekäskin se saisi olla. Siis: Kaksi tietä nykyisyyteen on hyvä kirja. Kannattaa lukea, jos aihepiiri vähänkään kiinnostaa. Kaikista näkemyksistä ei kannata olla samaa mieltä, mutta eihän koskaan saa olla kenenkään kanssa kaikesta samaa mieltä.