Suomessa on ollut jonkin verran Bysantin tutkimusta jo pitkään ja erilaisia Bysantin historiaa koskettelevia kirjoja ja artikkeleita on julkaistu myös suomeksi. Suhteellisen ajan tasalla oleva suomenkielinen yleisesitys valtakunnan historiasta on kuitenkin puuttunut. Edellinen, Charles Diehlin Bysantti: suuruuden aika ja rappio, käännettiin ranskasta jo 1929 (alkuteos oli julkaistu 1919 ja siitä otettiin uusi painos 1926). Nyt tilannetta on korjattu, kun pitkällisen prosessin jälkeen on saatu suomenkielinen käännös John Haldonin kirjoittamasta ja vuonna 2000 englanniksi julkaisemasta Bysantin historiasta.

Haldon on arvostettu Bysantin tutkija, joka on aiemmin toiminut Birminghamin yliopistossa ja vaikuttaa nykyisin Princetonissa. Hänen voitaneen sanoa erikoistuneen erityisesti Bysantin yhteiskuntaan, valtiokoneistoon ja sotalaitokseen 500/600­­­­­­­-1000/1100-luvuilla. Monesti Haldon mainitaan marxilaisena, mutta en havainnut Bysantin historiassa sinänsä mitään, mitä myös ei-marxilainen ei voisi hyväksyä ja mitä ei voisi perustella muistakin kuin dogmaattisista lähtökohdista.

Haldonin tavoitteena on tarjota johdatus ”Bysantin monimutkaiseen yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen todellisuuteen”. Taiteen, kirjallisuuden ja kirkon historian hän ilmoittaa kuittaavansa vain maininnalla, paneutumatta syvemmin yksityiskohtiin. Haldonin mukaan näitä on käsitelty moderneissa tutkimuksissa muutenkin paljon. Hän ilmoittaa, että teos ei edes pyri esittämään Bysantin ja sen monimuotoisen kulttuurin kattavaa kokonaishistoriaa. Nykyisten Bysantin tutkijoiden yleinen mielipide on tuominnut tämän mahdottomaksi yhdelle ihmiselle, ainakin jos halutaan tehdä hyvää jälkeä. Warren T. Treadgoldin A History of Byzantine State and Society (1997), joka sitä yritti, sai hyvin kriittisen vastaanoton. Sen sijaan Haldon ilmoittaa haluavansa esittää mahdollisimman tiiviisti niitä puolia Bysantin historiassa, jotka auttavat ymmärtämään, ”kuinka Bysantin valtio toimi ja kuinka se oli yhteydessä ympäröivään yhteiskuntaan ja samalla muokkasi sitä aktiivisesti.”

Haldon haluaa käydä myös Bysantista yhä esiintyvien vanhentuneiden ja valtakunnan historiaan perehtyneiden tutkijoiden mielestä väärien mielikuvien kimppuun. Tällaisiksi hän lukee ajatuksen Bysantista yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti pysähtyneenä valtiona, jota luonnehtivat korruptio, juonittelu ja valtataistelu. Haldon toteaa, että kuva pysähtyneisyydestä on osin bysanttilaisten itsensä aiheuttamaa. Valtakunta pyrittiin esittämään vakaana, sopusointuisena ja Jumalan määräämän järjestyksen ohjaamana. Kuitenkin sen yhteiskunnassa tapahtui aikojen saatossa suuriakin mullistuksia. Haldonin mielestä Bysantin hovi ei ollut sen enempää korruption ja salaliittojen hallitsema kuin muutkaan aikalaisensa.

Ylipäätänsä voisi nostaa esille, kuinka heikosti Bysantin historiaa tunnetaan. Itsekin olen joskus joutunut selittämään peruskoulun ja lukionkin oppimäärän läpikäyneille henkilöille, mikä Bysantti oli. Myös monien suomalaisten tutkijoidenkin parissa nuo Haldonin kritisoimat vanhentuneet mielikuvat kukoistavat. Eräskin läntisen Euroopan keskiaikaan keskittynyt tutkija julisti kerran kuulteni, että Bysantti oli koko 1000-vuotisen historiansa ajan ”pelkkä heittopussi”. Toivottavasti kirjan suomenkielinen käännös auttaa pääsemään eroon tällaisista harhaluuloista.

Vaikka Haldon onkin rajannut teoksen sisältöaluetta, on hänen harteilleen ottama tehtävä ollut yhä vaativa, varsinkin kun kustantaja on ilmeisesti ollut hengittämässä niskaan teoksen pituuden suhteen. Kirjan rakennetta voisi sanoa temaattiseksi. Tosin sen ensimmäisen osan teema on esittää yhteenveto tapahtumahistoriasta aina Bysantin syntyvaiheista sen kukistumiseen. Se, milloin Bysantti oikeastaan syntyi, on tietysti kiistelty kysymys, minkä Haldonkin nostaa esille. Hänen käsittelynsä joka tapauksessa alkaa Diocletianuksen aikaisista hallinnonuudistuksista n. 300 jKr ja ajanjakso Iustinianus I (527-565) valtaannousuun esitetään vanhan roomalaisesta järjestyksen hiipumisena. Iustinianuksen onnistui laajentamaan valtakuntaa, mutta se toi myös enemmän vihollisia ja resurssit alkoivat osoittautua riittämättömiksi. Verojenkin kiristäminen aiheutti sisäisiä ongelmia. Romahdus koitti sitten 500-luvun loppupuoliskolla ja 600-luvulla, kun iso osa valtakunnan alueesta menetettiin ennen kaikkea arabeille.

Bysantti selvisi hädin tuskin näistä mullistuksista, mutta samalla se muodostui uudenlaiseksi keskiaikaiseksi keisarikunnaksi. Bysantin asema vakiintui ja 900-luvulla ja 1000-luvun alussa se valtasi monia menetettyjä alueita takaisin. Lisäksi ortodoksinen kristinusko levisi Bysantista useisiin lähimaihin. Virkamies- ja maanomistajaeliittien valta kuitenkin kasvoi, ja ne pystyivät lopulta haastamaan keskushallinnon. Turkkilaiset ottivat haltuunsa suuren osan Anatoliaa 1000-luvun lopulla ja 1204 ristiretkeläiset valtasivat Konstantinopolin. Valtakunta ei kuitenkaan lakannut olemasta ja Bysantin seuraajiksi itsensä katsoneiden hallitsijoiden onnistui vallata kaupunki takaisin 1261. Vähitellen turkkilaiset ottivat kuitenkin valtakunnan alueet haltuunsa. Osmanit valtasivat Konstantinopolin 1453 ja viimeisiksi bysanttilaisiksi katsotut alueet Peloponnesoksella ja Trebizontin alueella kukistuivat alle vuosikymmen sen jälkeen.

Tapahtumahistoriallisen katsauksen jälkeen seuraa luku ”Bysantin maat ja kansat”, jossa käsitellään ennen kaikkea Bysantin maantiedettä ja samalla käsitellään myös liikenneyhteyksiä sekä maataloustuotantoa ja kaivannaisia. Haldon korostaa, miten nämä loivat puitteet valtion toiminalle ja olivat itsestään tärkeitä Bysantin historiallisen kehityksen selittäjiä.

Luvussa ”Bysantin valtio” Haldon julistaa, että Konstantinopolin keskushallinnon vallan ja toimintakyvyn määritteli paljolti kyky valvoa keisarikunnan resursseja ja ylläpitää armeijaa ja hallintokoneistoa. Onnistuminen oli paljolti kytköksissä tiettyihin yhteiskunnallis-taloudellisiin ja ideologisiin intresseihin. Näiden tekijöiden suhde resurssien hankinnan ja jakelun onnistumiseen määritti Haldonin mukaan valtiollisen vallan rajat ja laajuuden. Valtion vallankäyttötavoissa on hänen mukaansa kaksi ääripäätä, keskitetysti hallittu yksinvalta sekä toisessa ääripäässä eliitille hajautettu poliittinen ja taloudellinen valta. Bysantin historia oli Haldonin mukaan liikettä näiden kahden ääripään välillä. Tätä voitaneenkin pitää Haldonin päänäkökulmana siihen, miten Bysantin valtio toimi ja kuinka se oli yhteydessä ympäröivään yhteiskuntaan.

Luku Bysantin valtiosta keskittyykin pitkälti taloushallintoon ja verotukseen sekä armeijaan ja laivastoon. Valtakunnan armeija koostui 500-luvulla palkatuista limitanei ja comitatenses joukoista. Limitaneit olivat paikallaan pysytteleviä rajajoukkoja ja comitatenses liikkuvia kenttäjoukkoja. Suomenkielisessä versiossa limitaneista käytetään hieman harhaanjohtavaa nimitystä rintamajoukot (Haldonin käyttämä alkutermi on ”stationary frontier units”). Vanha systeemi hajosi 600-luvun mullistuksissa ja tilalle tuli themata-järjestelmä, jossa themoiksi kutsutut sotilasalueet korvasivat vanhat siviilimaakunnat ja sotilaita ylläpidettiin pääosin antamalla heille maata omasta themasta. Themata-joukkojen rinnalle tuli sitten vakinaisemmin liikekannalla olevia joukkoja sekä palkkasotureita ja valtakunnan alkaessa jälleen laajeta näiden rooli kasvoi. Themata-armeijat vastaavasti taantuivat. Ne eivät selvinneet 1000-luvun lopun kriisistä ja valtakunnan loppuaikoina armeijat koostuivat pääosin ulkomaisista palkkasotureista sekä henkilöistä, joille sotapalvelusta vastaan oli luovutettu valtion tuloja ns. pronoia-etuisuuksina.

Seuraava luku on ”Elämä kaupungeissa ja maaseudulla” ei nimestään huolimatta koskettele arkielämää. Sen sijaan siinä keskitytään aluksi, kuinka antiikin ajan autonomiset kaupungit (polis) muuttuivat ennen kaikkea 600-luvulla lähinnä puolustuksen ja hallinnon tarpeita palveleviksi linnakekaupungeiksi (kastron). Kaupunkien taloudellinen asema vahvistui 900-1100 luvuilla ja niille kehittyi kaupunkiyhteisöllistä identiteettiä. Kaupungin hallinnon laitokset jäivät kuitenkin harvinaisiksi, mikä erotti bysanttilaisia kaupunkeja antiikinaikaisista kaupungeista ja keskiajan länsieurooppalaisista. Suurin osa Bysantin väestöä oli maanviljelijöitä. Myöhäisantiikin aikana suurin osa ei ilmeisesti itse omistanut maitaan, mutta 600-700-lukujen myllerryksessä vapaiden talonpoikien määrä näyttää kasvaneen. Verotaakka kohdistui yhä kuitenkin raskaimmin juuri talonpoikaisväestöön ja se johti Haldonin mukaan jälleen siihen, että suurin osa maanviljelijöistä päätyi jälleen suurmaanomistajien vuokraviljelijöiksi. Kauppa ja käsityö kukoistivat usein Bysantissa, mutta ne eivät nauttineet erityistä yhteiskunnallista arvostusta, ja valtio oli harvoin valmis tukemaan kauppiaiden etuja. Kun 1000-1100-luvulla Bysantin oli hankittava laivastotukea Venetsialta kaupallisia myönnytyksiä vastaan, johti se valtakunnan markkinoiden vähittäiseen luisumiseen pitkälti italialaisten merenkulkukaupunkien käsiin.

Seuraavan luvun suomenkielinen otsikko ”Bysantin poliittinen järjestelmä” ei mielestäni oikein vastaa englanninkielistä otsikkoa ”Byzantine political society” eikä luvun sisältöä. Luku nimittäin keskittyy eliitin yhteiskunnalliseen rakenteeseen eli siihen, ketkä Bysantin valtakuntaa oikein johtivat. Myöhäisroomalainen ”senaattorisääty” pitkälti katosi 600-luvun mullistuksissa. Uusi eliitti oli aikaisempaa riippuvaisempaa keisarista ja henkilökohtaiset kyvyt sekä yhteydet hoviin painottuivat. Valtion palveluksessa menestyneet henkilöt saattoivat kuitenkin hankkia suvuilleen suuria maaomistuksia ja luoda omia sukuverkostojaan, minkä seurauksena 1000-luvulle tultaessa Bysanttiin oli kehittynyt uusi ”aristokratia”, joka saattoi haastaa keskushallinnon. Komnenos-dynastian aikana (1081-1185) johtavat ylimyssuvut suosikkiverkostoineen käytännössä monopolisoivat tärkeimmät virat. Silti on huomattavaa, että Bysantissa oli loppuun asti olemassa keskushallintoa palveleva virkamieskunta, jonka asema perustui koulutukseen ja eteneminen periaatteessa omiin kykyihin. Maakuntaylimystö alkoi sen sijaan etääntyä keskushallinnosta.

Kristinusko oli luonnollisesti keskeinen osa Bysantin poliittista ideologiaa ja 600-luvulle tultaessa se oli jo ainakin periaatteessa väestön enemmistön maailmankatsomuksen perusta. Bysantissa kirkko ja valtio toimivat läheisessä yhteistyössä. Kuitenkin jos keisarillinen politiikka poikkesi hengenmiesten mukaan oikeasta kristillisestä opista, saattoi seurauksena olla vakavia sisäisiä ongelmia.

Viimeinen varsinainen luku on otsikoitu ”Valta, taide ja perinne Bysantissa”. Haldon julistaa ikään kuin yhteenvetona, että keskushallinnon oli kilpailtava resursseista, mikä aiheutti mm. sisäpoliittisia jännitteitä. Lisäksi ylijäämään keräämisestä valtiolle vastanneilla henkilöillä oli taipumus liittyä kilpailijoiden joukkoon. Haldonin mukaan tämä voitiin estää lähinnä luomalla täysin valtiosta riippuvainen byrokratia, joka oli sitten liian jäykkä vastaamaan uusiin taloudellisiin haasteisiin varsinkin Italian kaupunkivaltioiden taholta.

Lyhyessä katsauksessa kirjallisuuteen ja kuvataiteeseen Haldon korostaa, kuinka ne heijastelivat kulloistakin aatemaailmaa ja tärkeinä pidettyjä kysymyksiä. Haldonin mukaan Bysantin keisarikunnan poliittis-ideologista järjestelmää luonnehti viimekädessä pitkälle menevä joustavuus ja sopeutumiskyky. Tietynlainen jännite kreikkalais-roomalaisen rationaalisen perinnön ja kristinuskon välillä näkyi läpi koko Bysantin historian, ja Haldonin mukaan Bysantin kulttuuri oli oikeastaan täynnä paradokseja. Tämä näkyy mm. suhteessa sodankäyntiin. Rooman valtakunnalla oli omat militaristiset perinteensä ja Bysantilla oli jatkuvasti paljon vihollisia. Koko yhteiskunnan voi sanoa olleen organisoitu sotaan. Toisaalta kristinusko ei hyväksynyt verenvuodatusta ja naapurit pitivät bysanttilaisia epäsotaisina. Bysanttilaiset saattoivat sitten tilanteen mukaan nojata sekä pasifistisiin että militaristisiin perinteisiinsä.

Vahvojen roomalaisuuteen ja ortodoksiseen kristinuskoon nojaavien perinteidensä ansiosta bysanttilaiset saattoivat Haldonin mukaan luoda oman yhteisen identiteetin, joka auttoi selviämään vaikeiden aikojen läpi ja erotti bysanttilaisia ympäröivistä kulttuureista ainakin 1204 asti. Toisaalta Haldon katsoo, että varsinkin tiukka pitäytyminen ortodoksisen kristinuskon dogmeissa haittasi yhteistyötä katolisen kristikunnan kanssa osmaneja vastaan.

Kuten tästä referoinnista näkee, on Haldonin kirjasssa melko paljon toistoa. Monet poliittiset ja yhteiskunnalliset mullistukset ovat vaikuttaneet useammallakin saralla. Tämä laittaa pohtimaan, olisiko kronologisesti etenevä rakenne ollut toimivampi ja auttanut pituusongelmissa?

Kirjan lopusta löytyy vielä sanasto Bysantin historiaan liittyville termeille, luettelo keisareista, kronologinen taulukko tärkeimmistä tapahtumista sekä kirjallisuutta niille, jotka haluavat syventää tietojaan. Tämä kirjallisuusluettelo on suunnattu englanninkieliselle lukijalle, mikä sopinee myös suomalaisille, suomeksihan on vain vähän Bysanttia käsittelevää kirjallisuutta ja englantia täällä parhaiten vieraista kielistä osataan. Haldon kyllä sinänsä tuntee hyvin myös muun kielistä tutkimusta ja on jopa valmis julistamaan, että saksa, ranska, venäjä ja nykykreikka ovat englantia tärkeämpiä. Suomenkielisessä laitoksessa venäjän tilalla on italia. Onko tämä kääntäjän ja toimittajan tietoinen valinta, virhe vai onko Haldon muuttanut itse mieltään? On syytä huomata, että minulla on ollut kirjan englanninkielisestä versiosta käytettävissäni vain alkuperäinen versio vuodelta 2000. Sen jälkeen on otettu vielä kolme painosta, joiden mahdollisista muutoksista en ole tietoinen.

Olisi ehkä syytä huomauttaa, että myös Bysantin tutkimuksessa englannin asema vahvistuu jatkuvasti, vaikka se tuskiin vielä sukupolviin saa samankaltaista asemaa kuin monessa muussa tieteessä. Itse asiassa suomenkielisessä laitoksessa puhutaankin nimenomaan muiden kielten englantia tärkeämmästä asemasta tutkimustraditiossa. Koska Haldonin alkuperäisteos julkaistiin jo vuonna 2000, on bibliografiassa mainittu kirjallisuus lähes kokonaan viime vuosituhannen puolelta. Tabula Imperii Byzantini-sarjan uusimmat on tosin otettu mukaan suomenkieliseen laitokseen, mutta esimerkiksi kolmiosainen The Economic History of Byzantium (toim. A. Laiou, julkaistu 2002) ei löydy bibliografiasta.

Tällainen yleisteos ei luonnollisestikaan voi välttyä virheiltä. Tuskin kannattaa erityisemmin lähteä käymään läpi erilaisia lähinnä tulkintoihin liittyviä ongelmia, kuten olivatko raskaan ratsuväen taktiikka ja varsijouset 1100-luvun bysanttilaisessa sodankäynnissä todella länsimaista vaikutusta. Suoranaiset asiavirheet ovat kuitenkin eri asia. Haldonin erikoistumisaikakausi paistaa siitä, että ainakaan itse en havainnut erityisiä ongelmia faktojen suhteen koskien aikakautta 500/600-luvulta 1000/1100-luvulle. Sen sijaan Haldon kyllä ilmaisee kokolailla yksiselitteisenä totuutena oman kantansa sellaisiin kiisteltyihin kysymyksin kuin 700-800-lukujen ikonoklasmi ja themata-järjestelmän synnyn kronologia.

Myöhäis-bysanttilaisen kauden osalta löysin kuitenkin huomautettavaa (ehkä osin siksi, että se on oma erikoistumisaikani). Keisari Andoronikos II ei kuollut 1328, kuten kirjassa väitetään. Hän menetti silloin valtansa, mutta siirtyi ajasta ikuisuuteen vasta 1332. Kumaaneja ei värvätty sotapalvelukseen maaomistuksia vastaan 1300-luvun alussa vaan edellisen vuosisadan puolessavälissä. Maininnat heistä bysanttilaisten palveluksessa lakkaavat jo 1200-1300-lukujen taitteessa. Haldon puhuu jatkuvasti Morean ja Epeiroksen despoottikunnista. Sinänsä nämä termit ovat yleisessä käytössä, mutta ongelmallisia. Bysantissa ei virallisesti ollut despoottikuntia. Oli vain alueita, joiden johdossa oli useimmiten henkilö, jolla oli despoteksen arvo. Despotes oli myöhäisbysanttilaisessa hovihierarkiassa heti keisarin alapuolella. Konstantinopolin kukistuessa 1453 valtakuntaan ei myöskään kuulunut (joidenkin saarien lisäksi) vain Etelä-Peloponnesos vaan lähestulkoon koko kyseinen niemimaa.

Varsinkin kronologisessa taulukossa huolellisuus näyttää välillä lipsuneen. Kolmas ristiretkiarmeija ei kärsinyt tappiota Hattinissa 1187, vaan kyseisessä taistelussa lyötiin Pyhälle maan ristiretkeläisvaltiot. Taistelua seurannut Jerusalemin menetys oli sitten syynä kolmannelle ristiretkelle. Haldon antaa ymmärtää, että Mistran linnoituskaupunki Peloponnesoksella luovutettiin bysanttilaisille 1259 Pelagonian taistelun seurauksena. Sopimus luovutuksesta ja sen täytäntöönpano toteutettiin kuitenkin vasta 1261 tai vuotta myöhemmin. Etelä-Italiaa hallinnut Kaarle Anjoulainen ei kuollut 1282 eli ”Sisilian iltamessun” puhjetessa vaan kolme vuotta myöhemmin. Osmanit eivät yksin vallanneet bysanttilaisten omistuksia Vähässä-Aasiassa 1280-1337. He olivat vain yksi monista turkkilaisryhmistä, jotka ottivat tuon alueen haltuunsa. He eivät esimerkiksi valloittaneet Efesosta 1328 kuten Haldon väittää vaan bysanttilaisilta kaupungin otti eräs toinen turkkilaisjoukko yli 20 vuotta aikaisemmin. Vasta 1300-luvun loppupuoliskolla ja 1400-luvulla osmanit nielaisivat muut turkkilais-beylikit ja samalla myös Efesos päätyi heidän haltuunsa.

Myös käännöksessä asiasisältö on voinut päästä vääristymään. Suomenkielisessä versiossa julistetaan, että Englannin kuningas Richard I vapautti Jerusalemin kuninkaan Guy de Lusignanin saraseenien vankeudesta ja teki hänestä Kyproksen kuninkaan 1192. Viimeksi mainittu pitää paikkaansa, mutta Guyn vapauttamisessa Richardilla ei ollut osuutta. Haldonin muotoilu ”Having (Guy de Lusignan) been captured by Saladin, he was released and made regent of Cyprus by Richard I of England” sinänsä kyllä mahdollistaa myös tämän asiasisällöltään väärän käännöksen.

Suomenkielisessä versiossa sanotaan osmani-sulttaani Bayezid I aloittaneen Konstantinopolin piirityksen 1401. Haldon puhuu piirityksen valmistelun aloittamisesta (”began preparations for the siege of Constantinople”). Sinänsä Konstantinopoli oli kyllä ollut enemmän tai vähemmän saarroksissa jo vuodesta 1394. Samankaltainen ongelmakohta löytyy myös hieman aiemmin, kun Haldon väittää Epeiroksen hallitsijoiden tukeutuneen Saksalais-roomalaisen valtakunnan keisariin Fredrik II:seen (1197/1220-1250) ja tämän poikaan Sisilian kuningas Manfrediin (1258-1266) kamppailussa Bysantin perinnöstä vuoden 1204 jälkeen. Suomenkielisessä versiossa Manfred on jätetty pois. Itse asiassa Fredrik II päätyi naittamaan tyttärensä toisen Bysantin seuraajavaltion hallitsijalle, Nikaian keisarikunnan Ioannes III:lle (1222-1254), ja solmimaan liiton tämän kanssa. Manfred kyllä puolestaan nai Epeiroksen hallitsijan tyttären ja antoi sitten apelleen sotilasapua.

Suomenkielisessä käännöksessä näyttää muutenkin olleen taipumusta oikoa mutkia suoriksi ja silloin on usein menty harhaan. Termin tourkopoloi annetaan ymmärtää alun perin tarkoittaneen kristinuskoon kääntyneiden turkkilaisten jälkeläisiä, mutta myöhemmin ylipäänsä turkkilaisia palkkasotureita. Alkuperäisversio kertoo tässä kohtaa myöhäisbysanttilaisen armeijan turkkilaisista palkkasotureista ”… many of them referred to as Tourkopouloi (a term used to refer to the offspring of christianized Turks)”. Eli Haldon ei väitä tourkopoloin olleen missään vaiheessa yleistermi turkkilaiselle palkkasoturille. Kaikissa minun tuntemissani tapauksissa, joissa bysanttilaiset lähteet käyttävät termiä tourkopoloi, on syytä olettaa kyseessä olleen kristinuskon omaksuneista turkkilaisista tai näiden jälkeläisistä. Muslimi-turkkilaisia palkkasotureita kutsutaan yllensä vain turkkilaisiksi (tai klassisia auktoreita jäljitellen persialaisiksi).

Suomennoksessa väitetään keisari Julianuksen (361-363) olleen sotilaiden parissa epäsuosittu, koska hän käytti kirkon varoja pakanuuden elvyttämiseen. Haldon toteaa vain, että monet sotilaat (eivät siis kaikki) inhosivat Julianusta tämän kristinuskolle vihamielisen politiikkansa takia, jonka yksi ilmentymä oli kirkon omaisuuden takavarikointi. Suurin osa valtakunnan sotilaista oli tähän aikaan kaikesta päättäen vielä pakonoita ja niillä, jotka olivat kristittyjä, oli monia muitakin syitä inhota Julianusta kuin pelkkä kirkon omaisuuden haltuunotto. hallussa.alainen sukutausta ja joit

Termien selitys osuudessa Haldon toteaa gasmouloiden olleen valtakunnan myöhäisajalla henkilöitä, joilla oli kreikkalais-latinalainen sukutausta ja joita käytettiin palkkasotureina. Suomalainen käännös julistaa gasmouloin olevan palkkasotureista käytetty termi Rooman myöhäisellä keisariajalla. Tämä on ymmärretty kahdella tavalla väärin. Gasmouloi liittyvät ennen kaikkea 1200-lukuun ja kauteen, jolloin bysanttilaiset ottivat Konstantinopolin takaisin latinalaisilta. Kysymys on siis Bysantin, ei Rooman, myöhäiskaudesta. Kun bysanttilaiset valtasivat kaupungin jälleen itselleen, he alkoivat käyttää kreikkalais-latinalaisen sekaliittojen jälkeläisiä sotapalveluksessa. Gasmouloista näyttää tulleen sittemmin termi tietyntyyppistä palvelusta suorittavilla sotilaille, mutta mikään palkkasoturin yleistermi se ei missään vaiheessa ollut.

Samoin Haldon toteaa aivan oikein, että pronoia oli järjestelmä, jossa (valtion) tuloja myönnettiin (jollekin taholle), yleensä sotilaalle sotapalvelusta vastaan. Pitemmän päälle siihen sisältyi elinikäisiä ja perinnöllisiä lahjoituksia. Suomenkielisessä versiossa puhutaan yksinkertaisesti sotapalveluksen korvaukseksi myönnetyistä verotuloista ja sanotaan, että lopulta käytännöstä olisi tullut elinikäinen ja periytyvä. Kuitenkin pronoia voitiin myöntää myös muuten kuin sotapalveluksen vastineeksi eivätkä kaikki pronoiat olleet ilmeisesti missään vaiheessa puhtaasti elinikäisiä tai perinnöllisiä.

Kronologia taulukossa Haldon kertoo 565-591 käydyistä sodista Persiaa vastaan, käännöksessä lukee yksinkertaisesti ”Persialaissodat”. Termi on hieman ongelmallinen, koska yleisimminhän sillä viitataan Ateenan ja muiden muinaisen Kreikan kaupunkivaltioiden kamppailuun Persiaa vastaan 400-luvulla eKr. Käännösongelmia edustaa myös toteamus, että keisari Basileios II (976-1025) sai sisällissodassa tuekseen norjalais-venäläisiä palkkasotureita, eli varjaageja. Termi ”norse” tarkoittaa kuitenkin englanniksi paitsi norjalaista myös ylipäänsä muinaisskandinaavia (useimmiten Bysantti palvelleet skandinaavit tulivat todennäköisesti Ruotsista). Suomenkielisen version sanasto-osuudessa annetaan ymmärtää, että tämä oli ensimmäinen kerta kuin näitä ”varjaageiksi”-kutsuttuja palkkasotureita värvättiin Bysantin palvelukseen. Heitä oli kuitenkin ollut Bysantin armeijoissa jo aikaisemmin ja lähinnä Basileios II:n aikana alkunsa sai vakinainen varjaagi-kaartti. Haldonin englanninkielinen muotoilu kyseisessä kohdassa on kyllä melko tulkinnanvarainen. Sinänsä on mielenkiintoista, että Haldon ei mainitse anglo-saksien merkittävää roolia varjaagi-kaartissa varsinkin 1000-luvun lopulta eteenpäin.

Vuonna 636 käydyn Yarmuk-joen taistelun vuodeksi on suomenkielisessä käännöksessä vaihtunut 634. Kartta numero seitsemässä Attika ja Boiotia ovat taas erheellisesti tulleet osiksi Bysantin valtakuntaa vuonna 1402.

Suomenkieliseen laitokseen on tullut myös pari omituista lisäystä. Haldon julistaa sanasto-osuudessa areiolasten olevan kristillinen suuntaus, joka katsoo Kristuksen olevan pelkkä ihminen. Suomenkielinen versio määrittelee heidät vielä erikseen monofysiittiseksi oppisuuntaukseksi. Ensinnäkin jo Haldonin määritelmä oli ongelmallinen. Areiolaiset eivät sinänsä kieltäneet Kristuksen jumalallisuutta. He eivät vain katsoneet tämän olevan luomaton ja samaa olemusta kuin Isän. Varsinaisessa teksti osuudessa Haldon julistaakin, että areiolaisten mukaan Jeesus oli jonkinlainen puolijumala. Monofysiitteinä yleisesti tunnettu kristillinen suuntaus, johon mm. Egyptin koptit lukeutuvat, kannattavat kolminaisuusoppia ja heille on nimenomaan ominaista korostaa Kristuksen jumalallista puolta. Suomenkielisessä käännöksessä väitetään bulgaarien kaani Krumin kääntyneen 864 kristinuskoon. Todellisuudessa kristinuskoon kääntynyt kaani oli nimeltään Boris (otti kasteessa nimen Mikael, hallitsi 852/3-889). Kaani Krum hallitsi n. 803-814 ja hänet muistetaan lähinnä kertomuksesta, jonka mukaan hän olisi teettänyt juomamaljan voittamansa Bysantin keisarin Nikeforos I:n (802-811) pääkallosta.

Huolimatta joistain puutteistaan Haldonin voidaan katsoa onnistuneen luomaan Bysantin historiasta toimivan katsauksen perusteltuine tulkintoineen. Teoksen kääntäminen suomeksi puolestaan täyttää suomenkielisessä tietokirjallisuudessa ollutta vakavaa aukkoa ja toivottavasti Haldonin teoksen käännöksen myötä Bysantin tuntemus maassamme paranee. Kattavana yleisesityksenä se tarjoaa myös hyvän mallin Bysantin historiassa käytettävistä nimiasuista ja translitteroinneista. Jos kirjasta otetaan uusintapainos, voitaisiin käännöksessä nyt olleet ongelmat samalla korjata.