Pyhän Henrikin surmavirsi on tunnetuimpia ja vanhimpia suomalaisia balladirunoelmia. Siinä kerrotut tapahtumat ajoitetaan Pyhän Henrikin legendan mukaan oletetun ruotsalaisten vuonna 1155 Suomeen tekemän ristiretken jälkeiseen aikaan. Ristiretkellä mukana ollut Henrik jäi Paavali Juustenin piispainkronikan mukaan Suomeen piispaksi vuosiksi 1155-1156. Surmavirsi on runoiltu ilmeisesti 1200-luvun ensimmäisellä puoliskolla, mutta sen varhaisimmat tunnetut kirjalliset toisinnot ovat vasta 1600- luvulta. Nyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on julkaissut yhden surmavirren vanhimmista toisinnoista näköispainoksena. Julkaistu teksti on ilmeisesti 1600-luvun lopulla laadittu kopio vanhemmasta käsikirjoituksesta. Näin voi päätellä tekstin alussa olevasta alkuperäisen asiakirjan sinettiä kuvaavasta piirroksesta.

Pyhän Henrikin surmavirttä on käsitelty tutkimuskirjallisuudessa paljon. Siksi siitä ei voikaan kirjoittaa varsinaista ‘uutuusesittelyä’. Pyrinkin sen sijaan etsimään surmavirren tapahtumille uutta ennen käyttämätöntä kontekstia. Tulkintani perustuu sosiaalisten konfliktien historiaa käsittelevän tutkimukseni käsikirjoitukseen työnimeltään "Nuijamiesten historia". Ensin on kuitenkin kerrattava Pyhän Henrikin surmavirren esittelemät tapahtumat. Surmarunon mukaan kiivastunut talonpoika Lalli surmasi piispa Henrikin, koska tämä otti Lallin talosta kestitystä. Surmavirressä Lalli on kiivas talonpoika, näytelmän konna on Lallin vaimo Kerttu, joka valehtelee, ettei Henrik olisi jättänyt maksua vastoin Kertun tahtoa ottamastaan ruoasta ja oluesta. Kertun valheen nostattamassa vihassa Lalli lähtee kestityksen ottajien takaa-ajoon, surmaa Henrikin Köyliöjärven jäälle ja panee päähänsä tämän hatun. Tästä koituu Lallille rangaistus, sillä kotona hattua pois otettaessa sen mukana lähtevät Lallilta sekä hiukset että päänahka.

Tästä ‘peruskertomuksesta’ erilliset surmavirren alku ja loppu ovat mukana myös Turussa 1300-luvun alussa laaditussa Pyhän Henrikin legendassa. Surmavirren alkuosassa Henrik ja kuningas Eerik lähtevät Suomeen käännytysmatkalle aivan kuten legendassakin, samoin legendassa mainitaan myös kotiin palatessa Lallia kohdannut surkea kohtalo. Martti Haavio on oletanut, että kohtaus Lallista ja piispan hatusta olisi omaksuttu legendaan kansantraditiosta, siis Henrikin surmavirrestä. Hän ei lainkaan perustele tätä väitettään. Ennemminkin Lallia kohdannut Jumalan rangaistus, samoin kuin ristiretkestä kertova alkuosa, ovat runoon myöhemmin legendan tai muun kirjallisen lähteen mukaisesti tehtyjä lisäyksiä ja muutoksia, joiden tarkoituksena on ollut Henrikiin liittyneen kultin vahvistaminen. Jumalan rangaistus piispan murhaajalle korostaa murhatun marttyyriutta. Samaa tarkoitusta palvelee Henrikin Suomeen tulon jalo tarkoitus: ristiretki pakanakansan kastamiseksi.

Vaikutteiden kulkemista legendasta surmavirteen vahvistaa Haavion vastaava oletus, että saksalainen Mäuseturm -teema olisi liitetty kirjallisista lähteistä ja propagandatarkoituksessa Pyhän Henrikin surmavirteen jälkeenpäin. Saksalaisessa keskiaikaisessa Mäuseturm-tarinassa pyhimyksen omaisuuden ryöstäneen ritarin syövät hiiret. Vastaava kohtalo on muutamissa Pyhän Henrikin surmavirren toisinnoissa varattu lopulta myös metsiin paenneelle Lallille. Nyt julkaistusta toisinnosta loppuepisodi metsässä kuitenkin puuttuu ja runo päättyy Henrikin veisatessa taivaan iloissa ja Henrikin hiihtäessä helvetin savuissa.

Tällä surmavirren kerrosten ‘kuorinnalla’ en pyri etsimään runon alkumuotoa. Sen sijaan pyrin tuomaan esiin surmavirressä esitetyn paikallisesti olennaisen tapahtumasarjan ja sen kuvauksessa esitetyt motiivit, jotka eivät liity Pyhän Henrikin surmavirren oletettuihin propagandistisiin tehtäviin eli Pyhän Henrikin Nousiaisten kultin vahvistamiseen Henrikin jäännösten Turkuun siirron yhteydessä 1300-luvun alussa. Voidaankin katsoa, että surmavirren keskiosa eli Henrikin rekimatka ja vierailu Lalloilassa, Lallin saapuminen kotiin ja kohtaus jossa Lalli hiihtää Henrikin reen kiinni ovat Pyhän Henrikin legendan suhteen itsenäisiä. Itse surmatyötä ei runotoisinnoissa esitetä. Legendassa Henrikin surmaa murhamies jota piispa yritti kristillisessä hengessä ojentaa, surmavirren Lalli on pakolla otetusta kestityksestä kiivastunut talonpoika. Miksi näin?

Lallin ja Henrikin henkilöiden historiallisuudesta tutkijat ovat sangen yksimielisiä. Lalli-nimisiä taloja ja talonisäntiä esiintyy varhaisimmissa runon tapahtumaseudun asutushistoriaa valaisevissa lähteissä useampiakin. Myös Henrik katsotaan todella olemassa olleeksi henkilöksi. Sillä, oliko Henrik alkujaan englantilainen, saksalainen vai ruotsalainen, ei tässä yhteydessä ole juurikaan merkitystä. Sen sijaan sillä, että surmavirren ‘kantaosassa’ Henrikki ottaa kestitystä vastoin talon emännän tahtoa, vaikka jättääkin siitä maksun, on suurikin merkitys. Kun surmavirren keskeinen Pyhän Henrikin legendaan liittymätön aines riisutaan henkilöistä, jäljelle jää uskottava tapahtumaketju, joka olisi voinut tapahtua missä Varsinais-Suomen, Satakunnan tai Hämeen kylässä tahansa. Surmavirrellä oli uskottava reaalimaailmassa toimiva ydin, jonka ympärille pyhimyskulttia vahvistavat legendaperinteeseen nojaavat ja supranormaalit ainekset saatettiin kehiä.

Surmavirren toisinnoista käy selvästi ilmi, että viimeistään sen laadinta-aikana 1200- luvulla matkaavaiset esivallan edustajat katsoivat oikeudekseen vaatia kestitystä vaikka pakolla talonpoikaistaloista. Tosin pakkokestityksen ottajan oli jätettävä kaikesta saamastaan käypä maksu. On selvää, ettei näin aina tapahtunut. Kutsumattomat ruokavieraat tuskin olivat odotettuja ja tervetulleita taloihin. Maakuntalakien ja vanhan tapaoikeuden pohjalle rakentuneessa Maunu Eerikinpojan maanlaissa noin vuodelta 1350 säädetään ankara tuomio pakkokestityksen ottajalle. "Jos joku ottaa jotakin papilta tai talonpojalta väkisin… …on kuninkaalla oikeus mestauttaa hänet miekalla." Korvauksetta otettu pakkokestitys oli siis vihattu ja ankarasti tuomittu teko 1300- luvulla, siis surmavirren vaikutusaikana. Lallin viha on täten täysin ymmärrettävä, eikä Lallin kotonaan kohtaama tilanne, ‘ruokaruotsin’ muonasta tyhjentämä kellari, ollut varmasti edes harvinainen. Kirkon harjoittama verotus ei ollut suosiossa 1300-luvulla, jolloin Pyhän Henrikin surmavirttä käytettiin propagandatarkoituksiin, eikä aiemminkaan.

Jo 1170-luvun alussa, siis hyvin pian Köyliöjärven oletettujen tapahtumien jälkeen, paavi Aleksanteri III ilmoitti Upsalan arkkipiispalle lähettämässään kirjeessä muiden asioiden ohella, että kansa oli pantava maksamaan kirkolle kymmenysvero ja että se, joka muutoin kuin itsesuojeluksi nostaa kätensä pappismiestä vastaan, on tuomittava kirkonkiroukseen. Paavi Innocentius III kirjoitti vuonna 1209, että Suomessa oli ollut tehtäväänsä vihitty piispa, mutta tämän kuoltua ei virkaan oltu löydetty seuraajaa, koska "valitun ei katsota olevan kunniapaikalla, vaan marttyyrikuolemalle alttiina."

Kirkonmiesten turvallisuus ei ollut selvää seuraavillakaan vuosisadoilla. Jälleen vuonna 1259 uhattiin kirkonkirouksella sitä, joka tekee väkivaltaa papille, pappilalle tai kirkolle. Vuonna 1345 tuolloinen Ruotsin kirkon johtaja eli ‘primas’ Lundin arkkipiispa antoi asetuksen, jossa määrättiin ankara rangaistus niille, jotka vangitsevat tai tekevät muutoin väkivaltaa piispoille tai muille kirkonmiehille. Pappiin tai edes piispaan kohdistunut väkivalta ei siis ollut keskiajalla tavatonta koska kansaa oli jatkuvasti siitä kovisteltava. Mistä riidat ja väkivalta saivat sitten alkunsa?

Kiistat kirkonmiesten ja talonpoikien välillä verojen määrästä ja verotusoikeudesta olivat keskiajalla jatkuvia. Kuningas Maunu Eerikinpojan holhoojahallitus kovisteli kuninkaan nimissä vuonna 1329 sekä karjalaisia, savolaisia että hämäläisiä maksamaan kirkolliset kymmenyksensä. Kuninkaan kirjeet eivät ilmeisesti heti tehonneet, sillä Upsalan arkkipiispa uudisti edellisiin kirjeisiin vedoten määräyksen seuraavana vuonna ja hänen oli savolaisten osalta palattava asiaan vielä vuonna 1335.

Niskoittelu kirkolle suoritettavien verojen maksussa oli 1320-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alkupuolella ilmeisen laajaa. Samana päivänä kuin holhoojahallitus vuonna 1329 kovisteli karjalaisia, savolaisia ja hämäläisiä, lähti holhoojilta matkaan kohti Suomea myös neljäs kirje. Siinä määrättiin ns. neljännesnahan vero takavarikkoon siksi kunnes Upsalan arkkipiispa Olof olisi lainoppineiden (lagkunnige) miesten kanssa ratkaissut Suomen piispa Pentin (piispana 1321-1338) ja hämäläisten kiistan piispalle maksettavista näädännahoista. Riidan alainen vero oli alkuaan ollut neljä nahkaa veronmaksajalta, mutta sitä oli alennettu 1200-luvun lopulla venäläisten tekemien hävitysretkien vuoksi kolmeen. Kun seuraavat piispat olisivat halunneet nostaa veron takaisin entiselleen, eivät hämäläiset halunneet suostua siihen. Seurauksena oli 1320- ja 1330-luvuilla pitkällinen riita, jonka aikana mm. Hauhon asukkaat, jotka lopulta kieltäytyivät kokonaan maksamasta riidanalaista veroa, joutuivat kirkonkiroukseen. Kiista päättyi 1335 annetulla arkkipiispan päätöksellä piispa Pentin eduksi. Talonpoikien tavoitteena näyttää olleen paitsi pitää kiinni alemmasta nahkaveron määrästä, myös muuttaa se rahamaksuksi. Pian talonpoikien molemmat tavoitteet toteutuivat: kiistanalainen nahkamaksu arvioitiin rahana ja yksi ‘valkonahka’ määrättiin aiempaa neljännestä alhaisemmaksi. Näin veron määrä itse asiassa pysyi talonpoikien vaatimassa kolmessa nahassa. Piispoille kerätty turkisvero hiersi pitkään talonpoikien ja kirkon välejä. Piispa Johannes Pietarinpoika kovisteli rangaistuksen uhalla vuonna 1370 savolaisia maksamaan turkisveron kuten hämäläiset ja satakuntalaisetkin tekevät.

Tietoja paikallisista selkkauksista on säilynyt vain jos piispat, arkkipiispa tai kuningas joutuivat puuttumaan siihen. Riitoja näyttää olleen kaikkialla tuolloisen Suomen alueella. Maunu Eerikinpojan ja piispa Pentin nimissä annetussa päätöksessä vuodelta 1334 hämäläiset velvoitettiin ankaran sakon uhalla maksamaan kymmenysten korvauksena ohrat, kaurat ja heinät vanhan tavan mukaan kirkkoherroille. Muut taipuivat paitsi sääksmäkiset, joita uhattiin kirkonkirouksella vuonna 1340 koska eivät olleet vieläkään maksaneet kirkolle kymmenyksiä. Sääksmäkisiä taivuteltiin uhkasakoilla, mutta osa niskureista oli valmis uhmaamaan niitäkin, kunhan eivät joutuisi maksamaan liiallisiksi katsottuja kirkkoherran saatavia. Paavi määräsi sakkorangaistukset 25 Sääksmäen isännälle, ilmeisesti pahimmille rettelöitsijöille. Upsalan arkkipiispa Petrus kovisteli jälleen vuonna 1360 Ylä-Satakunnan ja Hämeen talonpoikia samasta asiasta. Piispa kuvasi talonpoikien käytöstä seuraavasti: "velvollisuuksienne täyttämisen sijasta te olette niskat kyrmyssä luvanneet sielujenne paimenille vain menetyksiä kymmenysten sijasta ja iskuja palkaksi kehotuksien sanoista ja isällisestä huolenpidosta, ja tämän te olette tehneet uhkauksia syytäen ja pitäen äänekästä meteliä" (lainauksen käännös Seppo Suvannon mukaan). Erityinen riidan aihe olivat kirkonmiesten palkkiokseen keräämät luontaistuotteet. Monesti talonpojat halusivat korvata nämä suoritukset rahana tai maksamalla pelkästään voita. Esimerkiksi Uudellamaalla käytiin pitkällinen kiista 1300-luvun puolivälissä ruokatavaroina kerätystä papinmaksusta eli ruokalisästä, jonka talonpojat olisivat halunneet suorittaa voina.

Piispa Henrikin surmavirren synty ja säilyminen vuosisatojen halki kuvastaa hyvin sitä, ettei rahvas kokenut kaikkia kirkonmiesten vaatimuksia, veroja ja kestitystä kiistattomaksi oikeudeksi. Kestitys oli talonpojan näkökulmasta tuolloin vielä jotakin, joka annettiin ja jota ei luvatta otettu. Olivat surmavirren kertomat tapahtumat ja henkilöt todellisia tai eivät, ei runo olisi voinut syntyä ja yleistyä niin, että se säilyi vuosisatoja, elleivät sen kertomat tapahtumat olisi olleet uskottavia, ajankohtaisia ja sellaisia, jotka koskettivat syvästi kansanihmisen tuntoja.

Surmavirressä esiin tulevien ristiriitojen kuvaukselle oli siis olemassa otollinen maaperä, ‘sosiaalinen tilaus’ 1300-luvun keskiaikaisessa suomalaisessa yhteiskunnassa. Jalmari Jaakkola, toisin kuin useimmat muut tutkijat, on olettanut että runo olisi surmankuvauksensa osalta syntynyt kansan laulamana. Jaakkolalla aiheen käsittely on vahvasti kansallismielistä ja paisuttelevaa. Siksi hänen oletuksensa Pyhän Henrikin surmavirren synnystä suomalaisen kansan eikä oppineiden vierasmaalaisten kirkonmiesten keskuudessa on tarkoitushakuinen. Tutkijat ovat kuitenkin sangen yksimielisiä siitä, että surmavirren laatija on ollut suomalainen. Runon legendaperinteeseen nojaavan kokonaiskomposition, siinä esiintyvien varhaisten kirjallisten vaikutteiden ja surmavirren tunnetun propagandatehtävän perusteella hänestä on haluttu tehdä kirkonmies.

Jos Pyhän Henrikin surmavirsi olisi alunperin laadittu kansan keskuudessa ja siinä esiintyvät kirjalliset vaikutteet olisi liitetty siihen myöhemmin kun kirkko ‘otti runon haltuunsa’, on surmavirren ‘perusosan’ sanoma voinut olla alun alkaen aivan toinen. Laadittiinko virsi alunperin kansan parissa kuvaukseksi verojen ja kestitysten aiheuttamista rahvaan tunnoista vai oppineiden toimesta veroissa ja kestityksessä vastustelevan rahvaan pelottamiseksi vai, kuten yleisimmin oletetaan, tuohon aikaan Nousiaisista Turkuun ja sen vasta vihittyyn tuomiokirkkoon siirretyn Pyhän Henrikin kultin vahvistamiseksi, on täysin arvailujen varassa. Ehkä virttä on käytetty kaikkiin näihin tarkoituksiin riippuen esittäjästä ja yleisöstä.