Tatjana Tihmenevan laatima kokoelma on tietääkseni ensimmäinen, jossa on koottu yhteen ja käännetty suomeksi venäläisen kirjallisuuden kuvauksia Suomesta. Tekstiotteet ovat matkakertomuksia, pääasiassa kirjeitä ja sanomalehtiartikkeleita. Kirjoittajat ovat venäläisiä virkamiehiä, sotilaita, toimittajia ja kirjailijoita sekä muutoin vain Suomessa matkailevia ja oleskelevia yksityishenkilöitä. Kirjailijat ja muut yhteiskunnalliset vaikuttajat ovat enemmän tai vähemmän jääneet unohduksiin, kenties tutuimpia heistä ovat Helsingissä työskennellyt professori Grot tai kirjailija Batjuskov. Tutkimuksen kannalta on mielenkiintoista, että osa teksteistä on yksityiskirjeitä, eikä niitä ole tarkoitettu lainkaan julkisuuteen, joten ne ovat dokumentaarisia toisella tavoin kuin esimerkiksi sanomalehtiartikkelit tai kaunokirjallisuus.

Miten Suomen kuvaukset on valittu, koska epäilemättä niitä löytyy näiden lisäksi lisää sanomalehdistä, arkistoista ja kirjallisuudesta, ja nämäkin kuvaukset ovat katkelmia laajemmasta kokonaisuudesta? Ilmeisesti tärkein kriteeri on ollut kuten kirjan nimikin kertoo matkakertomus lajityyppinä tai kirjoituksen aiempi julkaisemattomuus Suomessa. Olisin kaivannut kirjaan mukaan tuonaikaisista Suomen kuvaajista esimerkiksi Boratynskia, jonka Suomen kuvauksia ovat monet tutkijat pitäneet mielenkiintoisina ja ainakin omaperäisinä. Suhteellisen tunnettuja ne ainakin tuolloin olivat.

Kirja on rakenteeltaan selkeä. Tekstikatkelmat esitetään kronologisessa järjestyksessä, ne kattavat ajanjakson 1790-luvulta aina 1830-luvun loppuun asti. Kirjan loppu muodostuu selittävästä osasta, jossa Tihmeneva asettaa laajempaan kontekstiin muutoin kovin irralliseksi jäävät tekstikappaleet. Selittävään osuuteen kuuluu myös nimi- ja henkilöluettelo sekä aiheeseen liittyvä kirjallisuusluettelo.

Millainen Suomi sitten tuolloin oli? Kuvaukset edustavat osin kirjallisuuden romantiikkaa, jossa Suomen kuva saa tämän hetken näkökulmasta vanhahtavan ja koomisen vivahteen. Suomi nähdään paikkana, jota voi kuvata vain adjektiivilla “kauhea”. Kuvan elementteinä ovat lumikinokset, pakkanen ja jäät järvissä, ikimetsät ja köyhät, kurjat ja apaattiset asukkaat. Romantiikan vaikutus näkyy esimerkiksi siinä, että Suomi nähdään milloin skandinaavisen mytologian tyyssijana, milloin petolintujen ja villi-ihmisten kotimaana.

Kirjasta löytyvät monia niitä sanaparsia, joilla suomalaisia sittemmin Venäjällä määriteltiin. Esimerkiksi siisteys ja rehellisyys – suomalaisia pidettiin poikkeuksellisen siistinä ja rehellisenä kansana. Kirjoituksista löytyy myös monissa eri muodoissa ilmiö nimeltä ”tsuhna” – kyseessä on käsite, joka syntyi näihin aikoihin ja alkoi levitä Pietarin alueella. "Tsuhna" oli sävyltään halventava suomalaisen talonpojan kutsumanimi, joka tunnettiin Venäjällä ainakin koko 1800-luvun ajan, saattavatpa jotkut vanhemmat ihmiset tuntea nimityksen vielä nykyäänkin.

Niin kutsutusta turistikaudesta eli 1820-luvulta lähtien löytyy matkakertomuksia, joista nykysuomalainenkin löytää jotakin konkreettista. Venäläiset vertailevat Suomen kaupunkeja muihin kaupunkeihin, joissa he ovat vierailleet, kuvaavat konkreettisia tapahtumia ja ilmiöitä ja kokemuksiaan suomalaisista kansana. Nykylukija tunnistaa kuvauksista Suomenlahden vanhoja kaupunkeja ja kansallismaisemia kuten Punkaharjun, Saimaan ja Aavasaksan. Teksteissä vilahtelevat myös ajan politiikan, sotilaselämän ja kulttuurin vaikuttajia kuten Cygnaeus, Runeberg sekä Rajevski ja Zakrevski. Kirjeissä löytyy silminnäkijöiden kuvauksia aikakauden merkittävistä tapauksista kuten Viaporin räjähdyksestä, Turun palon jälkitunnelmista tai Porvoon valtiopäivien avajaisista.

Tekijä kertoo alkusanoissa tekstien Suomen kuvan taustasta. Olisin mielelläni lukenut tästä aiheesta enemmän yksityiskohtia ja laajempia huomioita siitä, mitä uutta Suomen kuvaan Venäjällä tulee näiden tekstien kautta. Tietysti voi ajatella, että tämä on aihe uudelle kirjalle. Kuten jo mainitsin löytyvät kirjan lopusta kirjoittajien nimi- ja henkilötiedot sekä Tihmenevan kommentit ja selitykset itse teksteihin – onneksi löytyvät, koska muutoin olisi kirja monelle lukijalle liian suuri haaste. Edelleen tulee muistaa, että kirja on syntynyt nimenomaan tutkimuksen tarpeisiin – mikään kaunokirjallinen elämys se ei tosiaankaan ole.

Kokoelman tekstit tuskin tuottavat mitään uutta ja mullistavaa autonomian ajan yhteiskuntahistoriaan, kirjoittajathan eivät olleet mitään valtiomiehiä. Sen sijaan yksityishenkilöiden (erityisti miesten) elämään liittyviä yksityiskohtia löytyy paljonkin näistä matkakertomuksista. Lähes kaikissa kuvaksissa lähtökohtana on miesnäkökulma. Matkakertomukset Suomesta ovat myös siinä mielessä käyttökelpoista materiaalia tutkijalle,että kaikki lähteet ovat tarkoin dokumentoidut. Jos kirjaa tarkastellaan kuten tarkoitus on ollutkin venäläisen kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta, täydentää nyt ilmestynyt kokoelma Valentin Kiparskyn klassikkoa ”Suomi Venäjän kirjallisuudessa”, joka on vieläkin hyvin monissa suhteissa ajankohtainen kirja. Näin siis koska Kiparskyn kirja käsittelee Suomea kuvaavan kirjallisuuden koko kentän aina varhaisista ajoista 1940-luvulle saakka, kun taas Tihmenevan kokoamat tekstit painottuvat lyhyempään ajanjaksoon.