Allekirjoittaneen kiinnostus sanomalehtien lukemiseen lähti varmaankin paljon siitä, että lehdissä oli 1950-luvun alussa paljon juttuja vakoilutapauksista. Siitä lähtien kaikenlaiset laillista järjestystä vastaan suunnatut vehkeilytarinat ovat kiinnostaneet mieltäni. Noista silloisista lehtitarinoista ei paljoa yksityiskohtia irronnut, mutta ymmärsin silloin, että maan turvallisuuden takia näin täytyy olla. Siksi tartuin mitä suurimmalla mielenkiinnolla Juha Pohjosen tiiliskiveen.

Pohjosen kirjan mukaan aluksi sodan jälkeen maata petettiin pääosin länsivaltojen tai jonkin utopistisen natsiorganisaation hyväksi. Sellaisia tapauksia ainakin punainen Valtiollinen poliisi (Valpo) paljasti. Sen jälkeen kun punainen Valpo lakkautettiin ja tilalle tuli Suojelupoliisi (Suopo) maanpetosjutut liittyivät pääosin Neuvostoliiton hyväksi tehtävään toimintaan. Myös tietyt ulkopoliittiset siirrot näyttävät vaatineen maanpetosjuttujen paljastumista. 1960-luvulta lähtien jutut alkavat huomattavasti harventua. Kaikkiaan tapauksia oli tutkimuksen kohteena olevana ajanjaksona 125.

Pohjonen kertoo tapauksista ikään kuin suopolaisesta aikalaisnäkökulmasta. Tämä tuo esitykseen tiettyä huvittavuutta, koska hyvin tärkeinä pidetyt asiat vaikuttavat nykynäkökulmasta usein mitättömiltä. Anakronismia eli
asioiden arviota puhtaasti nykyajan kannalta pitää toki hyvässä historiankirjoituksessa välttääkin, mutta toisinaan tuntuu siltä, että Pohjonen menee samastumisessaan tutkimaansa aikaan ja nimenomaan samastumisessaan toiseen osapuoleen hieman liiankin pitkälle. Pohjonen on haastatellut Suopon tuolloisia etsiviä mutta ei ainakaan kirjan mukaan ole
edes yrittänyt haastatella tuomittuja. Olisi ollut esimerkiksi mielenkiintoista tietää, mikä osuus politiikalla todella oli heidän toimintaansa. Tuomituthan yleensä kielsivät kaikki sellaiset yhteydet.

Toisinaan taas olisin kaivannut lisää anakronismia. Pohjonen on deflatoinut vakoilijoiden saamat rahasummat nykyrahaksi. Summat eivät ole kovin hääppöisiä. Mutta on muistettava, että elintaso on sodanjälkeisistä ajoista kovasti noussut, ja niinpä vertailua olisi pitänyt suorittaa myös tapahtumien aikainen palkkataso huomioiden. Esimerkiksi Juhana Tynkkynen
sai kirjan mukaan rahaa vakoilutoiminnastaan vuosina 1945-1947 460 000 mk (387) tai oman ilmoituksensa mukaan 345 000 mk (390), minkä lisäksi oli sovittu, että varsinainen palkka 10 000 mk kuussa alkaa juosta vuoden 1948 alusta. Summat olivat huomattavia, jos vertaa niitä tuon aikaiseen
palkkatasoon, sillä esimerkiksi omaruokaisen maataloustyömiehen päiväpalkka kesällä (jolloin se oli suurimmillaan) 1946 oli 254 mk ja miespuolisen teollisuustyöntekijäin keskituntiansio alasta riippuen 40-60 mk. Näin ollen 460 000 mk oli maatyömiehelle 5-6 vuoden palkka, teollisuustyöntekijälle 3-5 vuoden palkka.

Pohjosen kirjan perusteella on vaikea sanoa, miten paljon todella tärkeää salaista aineistoa venäläiset saivat vakoilun avulla haltuunsa. Sen sijaan helpompi on sanoa, että useissa tapauksissa saalis oli täysin mitätön, koska värvärit eivät näyttäneet edes alkeellisesti tuntevan Suomen oloja. Jos vielä sotien jälkeiseen aikaan neuvostoliittolainen värväri haluaa tietoja suojeluskuntalaisten määristä, hän ei ollut ollenkaan perillä rauhansopimuksen sisällöstä.

Pohjonen arvelee, että Stalinin kuolema lopetti pintavakoilun. Tuo saattaa olla taustasyy, mutta se ei ole mikään välitön syy. Voisiko sellainen olla Kimmo Rentolan kirjassaan "Niin kylmää että polttaa" ilmoittama SKP:n
johtohenkilöiden Hertta Kuusisen ja Ville Pessin vetoomus
neuvostoviranomaisille. Rentolan mukaanhan parivaljakko oli sitä mieltä, että vakoilusta ei ole muuta kuin haittaa kommunisteille. Ne asiat, joista Neuvostoliitto haluaa tietää, selviävät useimmiten kysymällä niitä suoraan
suomalaisilta viranomaisilta ja poliitikoilta. Tähän ei Pohjonen kuitenkaan viittaa. Vanhat vakoilujutut vaikuttivatkin vielä kauan SKDL:n maineeseen.
Ja tietysti ne tulivat esiin taas SKP:n sisäisten taistelujen kiihtyessä. Esimerkiksi kovan linjan SKP:n Turun piiri kaivoi esiin revisionistisen SKDL:n Varsinais-Suomen piirin johtohenkilöihin kuuluneen Veikko Koskisen vakoilujutun ja löi tällä kuin vierasta sikaa ko. reformistipiiriä.

Neuvostoyhteiskunta oli tietenkin paljon suljetumpi yhteiskunta kuin Suomi,
joka sekään ei ollut vielä tuohon aikaan erityisen avoin. Vakoilija Pekka
Ruikan toiminnan eräänä tavoitteena olivat "kansalaisten mielialat ja
Suomen elintason kehityksen seuraaminen" (517). Myös Veikko Halmeen, josta
sittemmin tuli Turun kauppakorkeakoulun kansantaloustieteen professori ja
korkeakoulun rehtori, tapaus oli mielenkiintoinen, koska vakoilutapauksena
se ei ollut mitään, mutta sotki kuitenkin perinpohjaisesti Halmeen
työyhteisön elämää.

Halme valmisteli 1950-luvun alussa väitöskirjaa Suomen ulkomaankaupasta. Hänen tutkimuksistaan kiinnostui neuvostolähetystön virkailija, joka pyysi häntä häntä laatimaan selvityksen Suomen talouden tilasta ja ulkomaankaupasta. Koska se liittyi Halmeen tutkimuksiin, ja Halme oli kansanpuoluelainen Paasikiven ulkopolitiikan kannattaja, hän laati selvityksen. Mitään sellaista, jota tilastoista ei löytynyt, ei raportti sisältänyt. Yllättäen Halme sai hieman salaperäisellä tavalla rahaa selvityksestään, ja Suopo kiinnostui asiasta kuulustellen tiukasti Halmetta. Hänet yritettiin myös yhdistää erääseen suurempaan salaliittoon, josta Pohjonenkin kertoo. Mitään raskauttavaa ei kuitenkaan löytynyt, ja Halmea vastaan ei nostettu syytettä. Tähän asti kuulemani kertomus (jota
olen seurannut) ja Pohjosen teksti käyvät kuta kuinkin yhteen, mutta seuraavasta ei Pohjonen tiedä mitään (eikä sitä voi kohtuudella häneltä odottaakaan).

Turun kauppakorkeakoulussa kauppaoikeuden professori Aimo O. Aaltonen (SDP:n puoluesihteerin ja asevelilinjan kannattajan Aleksi Aaltosen poika) oli Halmeen katkera kilpailija monissa asioissa. Kun Halme oli myöhemmin nousemassa rehtoriksi, otti Aaltonen viimeisenä vetonaan esille tuon vuosien takaisen "vakoiluskandaalin" estääkseen Halmeen valinnan. Halme
kuitenkin valittiin, vaikka monet suhtautuivat erittäin epäillen häneen. Asia oli unohtumassa, eikä esimerkiksi allekirjoittanut olisi todennköisesti koskaan saanut kuulla siitä, ellei Aaltonen olisi taas tuonut asiaa esiin omakustannemuistelmissaan "Ratkaisevia vuosia Suomen
poliittisessa elämässä" (1993). Taas työyhteisö saatiin kuhisemaan, ja epäilemättä Aaltosen vanhuus esti hänet kunnianloukkaussyytteiltä.

Mutta oli Suomessakin tapana pitää salaisina asioita, joissa ei mitään salaista ollut. Itsekin koin tämän. Olin Ilmatorjuntakoulussa Hyrylässä syksyllä 1963. Oli sateinen ilta ja seuraavana päivänä ItK 88/37 RMB:n ("rämäpään") ampumaohjesäännön kokeet. Päätimme pienellä porukalla
valmistautua kokeeseen menemällä Sotkun sijasta läheiseen siviilikuppilaan eli Letkun baariin, jotta opiskelu tuntuisi miellyttävämmältä. Baarissa tankkasimme ohjesääntöä, ja ehkä allekirjoittanut sitten jotenkin muiden kuulustelijana tulkittiin viereissä pöydässä istuneen ylikessun toimesta
porukan johtajaksi. Seuraavana päivänä käskynjaolla asiasta syntyi meteli: minut ja kaksi muuta komennettiin rivin eteen. Minulle joukon johtajana annettiin kuukausi poistumiskieltoa, ja muilla kahdella paloi suntis (viikonloppuloma peruuttiin). Syyksi ilmoitettiin se, että olimme siviilien kuullen puhuneet sotilasasioista. Kuitenkin rämäpää oli toisen
maailmansodan tunnetuimpia aseita. Kyseinen tykki oli käytössä esimerkiksi sekä Helsingin pommitusten ilmatorjunnassa 1944 että Rommelin Afrikan joukoissa suorasuuntaustykkinä 1941-1943.

Pohjonen ei ole arvioinut, kuinka moni vakoilujuttu jäi kokonaan piiloon tai näyttöä vaille. Vai oliko yksi yhteen, eli Suopo paljasti kaikki maanpetosjutut? Tällainen tuntuu epäilyttävältä. Pikemminkin saattaa epäillä, että joko Suopo otti tutkiakseen vain kaikkein ilmeisimmät tapaukset, tai sitten Suopo "järjesti" syyllisyyden aina, kun se jotain
epäili. Niin tai näin, mutta Suopon täydellisyyteen näyttäisi kuitenkin viittaavan kirjan viimeisen virkkeen loppu "… ja maanpetturin tie vei lähes aina kaltereiden taakse" (454).

Kyllä Pohjosen kirjaan tutustuminen on ainakin näistä asioista kiinnostuneelle mielenkiintoista, ja sitä on vaikea jättää kesken. On pakko kuitenkin todeta, että lopussa alkoivat jo kirjan yksityiskohtaiset ja toisiaan toistavat kuulustelupöytäkirjojen läpikäynnit hieman kyllästyttää.