’Pyhä’ rakenteellisena kategoriana

Uskontotieteen maastot ja kartat johdattaa lukijan metaforisen otsikkonsa mukaisesti uskontotieteen keskeisimpien ongelmien ja lähteiden pariin tarjoten samalla erilaisia teoreettisia välineitä uskontotieteellisten ja antropologisten ongelmien ratkaisemiseksi. Teos avaa uskontotiedettä akateemisena tutkimusperinteenä ja osoittaa suhteellisen onnistuneesti, miksi Suomessa kulttuurimaantieteellisellä tutkimuksella on ollut Porthanin ajoista saakka keskeinen sija sekä kulttuurintutkimuksen että uskontotieteen piirissä. Teos täyttää myös keskeisimmän tavoitteensa tarjotessaan perustiedot tieteenalan teorioista, metodeista, lähteistä ja tutkimuskohteista yliopistollisia perusopintoja aloitteleville opiskelijoille ja muille asiasta kiinnostuneille.

Vaikka Uskontotieteen maastot ja kartat on suhteellisen lyhyt ja helppolukuinen tutkimus, pieniä ongelmia saattaa muodostaa se, että Anttonen on koostanut tutkimuksensa vuosien 1987–2007 välillä kirjoittamistaan teksteistä, jotka eivät ole teemoiltaan aivan yhtenäisiä. Etenkin uskontotieteen opintojaan aloitteleville perustutkinto-opiskelijoille aineistoa ja asiaa saattaa olla liian paljon liian tiiviissä muodossa. Hurjimmillaan teos vyöryttää lukijan eteen uskontotieteen teorioita ja teemoja sellaisena hyökyaaltona, että jotkin asiat jäävät vääjäämättä maininnan tasolle. Esimerkiksi Charles Darwinin evoluutio-opista kehitelty sosiaalidarvinismi ja sen suhde ”uskonnon evoluutioon” olisi kaivannut laajemman esittelyn. Tilanpuutteen vuoksi on joitain aihealueita jouduttu selvästikin karsimaan, toiset – epäilemättä teoksen tekijälle tärkeimmät ja läheisimmät – taas ovat saaneet suhteellisen paljon näkyvyyttä. Samaan ongelmaan toki törmätään kaikissa perusoppikirjoissa, joissa pyritään antamaan kattava kokonaiskuva tietyn aihealueen kaikista (tai lähes kaikista) teoreettisista ja käytännöllisistä asioista.

Uskontotieteen maastot ja kartat on epäilemättä läpikäynyt laajahkon toimitusprosessin tekijän itsensä ja kustannustoimittajien taholta. Tutkimus koostuu Anttosen muutamasta laajemmasta monografiasta sekä Suomen Antropologiin, Teologiseen Aikakauskirjaan, Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisusarjaan ja erilaisiin artikkeli- ja kokoomateoksiin joko yksin tai yhdessä toisten kanssa kirjoittamista esipuheista, katsauksista ja tieteellisistä artikkeleista. Tekstejä on hiottu ja muokattu yhtenäisen kokonaisuuden saavuttamiseksi. Vaikka artikkeliaineisto on moni-ilmeistä ja tukee osaltaan teoksen teorian ja käytännön välistä suhdetta, yhtenäisyyden kannalta on kuitenkin hyvä, että teoksessa korostuu muita tekstejä enemmän Anttosen väitöskirja Ihmisen ja maan rajat. ’Pyhä’ kulttuurisena kategoriana (SKS 1996), jossa keskeisesti esillä oleva pyhän teoreettinen ja käsitteellinen tarkastelu kytkee muuten hajanaiselta vaikuttavat aihealueet yhteen ja luo tutkimukseen kaivattua yhtenäisyyttä.

Uskontoantropologian teoriat ja käytännöt

Teoksen vahvuutena on sen teoreettinen ja oppihistoriallinen monipuolisuus. Anttonen on perehtynyt laajasti antropologian, sosiologian ja uskontotieteen ajatussuuntiin sekä alan kotimaiseen oppihistoriaan. Uskontotieteen maastot ja kartat esittelee huomattavan määrän uskontotieteen klassikoita unohtamatta viittauksia Friedrich Max Müllerin, Edward Tylorin, Emile Durkheimin, Gerardus van der Leeuw’n, Rudolf Otton ja Mircea Eliaden teoksiin. Tutkimuksen teoreettinen alkupuoli toimii suhteellisen hyvin kokonaisuutena. Huomiota herättää ainoastaan se, ettei Anttonen klassikoita käsitellessään juuri viittaa laajemmin Sigmund Freudin uskontokäsitykseen eikä varsinkaan mainitse teosta Toteemi ja tabu (1913), jota kuitenkin pidetään länsimaisen uskontotieteen ja sen kognitiotieteellisen suuntauksen kannalta keskeisenä tutkielmana.

Uskontotieteen maastot ja kartat keskittyy moniin uskontotieteen keskeisiin ongelmiin sivuten muun muassa uskonnollisen ajattelun ja kielen suhteeseen liittyviä kielifilosofisia kysymyksiä, uskonnon ja kansallisen identiteetin ongelmaa sekä uskontotieteellisen luokittelun (typologisoinnin) kysymyksiä eli erityisten ”uskontotyyppien” identifiointia historiallisen ajanjakson, maantieteellisen alueen, uskontoperinteiden luonteen ja uskontotieteen lähestymistapojen puitteissa. Kun tähän vielä lisätään perusteellinen selvitys antropologisen rituaalitutkimuksen historiasta siirtymäriittiteorioineen, antropologiselle tutkimukselle keskeisen emic/etic -jaottelun ja luonnon mytologisointiin liittyvien antropomorfismi-tulkintojen laaja esittely sekä uskonnonfilosofisesti keskeisenä pidetyn maallisen ja uskonnollisen maailmankuvan välisen eron kriittinen tarkastelu, tulee uskontotieteen ja klassisen antropologian teoreettinen suhde niin täydellisesti ja eksplisiittisesti esiteltyä, ettei toivomisen varaa juuri jää.

Uskontotieteen kansainväliseen kehitykseen keskittyvän katsauksen ja erilaisten teoriapohdintojen lisäksi Anttonen esittelee kotimaisen tutkimuksen oppihistoriaa viitaten Agricolan ohessa muun muassa H. G. Porthanin, Christfied Gananderin, M. A. Castrenin ja Edward Westermarckin uskonnolliseen ajatteluun. Tämäkin osio toimii varsin hyvin, vaikka kotimaisen uskontotieteen kehitystä olisi voinut esitellä hieman laajemmin erityisesti ”valistusfilosofisen tiedonintressin” ja maan varhaisimman uskontotieteen osalta – toki käytettävissä oleva lähteistö asettaa tälle rajoituksia. Kaksi ensimmäistä lukua ovat joka tapauksessa teoksen parasta antia. Kaksi jälkimmäistä etnografiseen ja antropologiseen käytännön tutkimukseen paneutuvaa lukua sen sijaan ovat aavistuksen yksipuolisia tuodessaan esiin lähinnä muinaissuomalaisten ”kristillisiä ja mytologisia representaatioita” tarttumatta laaja-alaisemmin uskontoantropologian uusimpiin näkökulmiin ja tutkimuskysymyksiin. Tältä osin Anttonen jatkaa kenties selvimmin väitöskirjastaan tuttuja näkymiä tarkastelemalla muinaissuomalaisuuteen liittyviä teologisia käsityksiä, metsän symbolista arvoa kansalliselle identiteetille, Karjalan jumalten arvoitusta, pihlajaa myyttisenä ja symbolisena naishahmona sekä kuoleman ja manalan shamanistisia ja etnografisia merkityksiä.

Uskontotieteen laajemman esittelyn kannalta tämä voi olla pienoinen puute. Tieteenalan monimuotoisuuden esiintuomiseksi olisi voinut olla hyvä, jos teos olisi kuvaillut ainakin jonkin verran nykyiselle uskontoantropologialle ominaisia vallitsevan aikakauden tutkimuskohteita ja -kysymyksiä. Vaikka uskontotieteellä ja antropologialla on historiallinen suhde muinaiskulttuurien tutkimukseen, nykyajan antropologia ja uskontotiede ovat siirtyneet yhä enemmän yhteiskunnallisten ongelmien pariin ja alkaneet tarkastella tutkijan omassa yhteisössä ja aikalaisten keskuudessa ilmeneviä kulttuurisia ongelmia. Uskontotieteen maastot ja kartat avaa erinomaisesti monia uskontotieteen klassisia kysymyksiä historiallisesta näkökulmasta käsin, mutta jättää uskontoantropologisen tutkimuksen nykymaailmaan liittyvien kysymysten käsittelyn suhteellisen vähäisten huomautusten varaan.

Tieteenalan perimmäisten kysymysten äärelle

Teoreettisesti teoksen yhtenä keskeisenä kysymyksenä on pohtia, tulisiko uskonto ymmärtää ennen kaikkea muun kulttuurin osana vai onko sillä tietty kulttuurista erillinen luonne sui generis. Tämä on yksi uskontotieteen klassisia kysymyksiä eikä Anttonenkaan jätä sitä käsittelemättä, vaan tunnustautuu sui generis -puolen kannattajaksi. Sui generis -käsityksen mukaan uskonnollista ajattelua ja toimintaa ei voida selittää yksistään kulttuurikontekstilla eikä uskonnollisen ajattelun ja toiminnan muotoja voida palauttaa ihmisen maailmankuvan muodostamista ohjaaviin sosiokulttuurisiin tekijöihin. Tästä taustasta huolimatta – tai kenties juuri sen vuoksi – Anttonen luottaa tutkimuksissaan huomattavissa määrin kirjallisiin dokumentteihin ja tekee yllättävän vähän antropologeille ominaista kenttätutkimusta. Teoksessa ei myöskään juuri pohdita uskonnollisen kokemuksen mahdollisuutta tai muita kognitiivisen uskontotieteen osa-alueita.

Kuten todettua Uskontotieteen maastot ja kartat -teokselta olisi odottanut hieman enemmän nyky-yhteiskuntaan liittyvien uskontotieteellisten ongelmien esittelyä. Tämän päivän uskontoantropologia kykenee sekä teoreettisesti että metodologisesti tarkastelemaan monenlaisten sosiaalisten pienryhmien ja marginaalisten monikulttuuristen yhteisöjen sisäistä henkilökemiaa ja sosiaalista rakennetta. Uskontoantropologialle mielenkiintoinen kysymys ja kenttätutkimuksen keinoin helposti selvitettävä asia voisi olla esimerkiksi monikulttuurisen jalkapallo-joukkueen otteluun valmistautuminen pukuhuoneessa tapahtuvine erilaisine uskonnollisine ja muine kulttuurisine rituaaleineen.

Urheilujoukkueet ovat kuitenkin vain yksi mahdollinen tutkimuskohde nykyiselle uskontotieteelle. Koska 1800-luvun kirjallisiin lähteisiin perustuva kansallisen identiteetin ongelma alkaa olla suhteellisen perinpohjaisesti tutkittu sekä uskontotieteen että muun kulttuuritutkimuksen taholta eikä ”topeliaaninen diskurssi” välttämättä enää sisällä kovin kummoista tutkimuksellista uutuusarvoa, voisi tämän päivän uskontotiede saada hedelmällisiä tutkimustuloksia laajentamalla näkökulmaa ja tarkastelemalla erilaisten vähemmistöryhmien ja uskontojen välisiä suhteita. Lähtökohtana voisi toimia esimerkiksi uskonnon ja feminismin, uskonnon ja erilaisten seksuaalisten vähemmistöjen, uskonnon ja eri ammattikuntien ja vaikka uskonnon ja hevimusiikin väliset vuorovaikutussuhteet. Tämäntapaisiin tutkimuksiin törmää meillä harvemmin, sen sijaan The Journal of Religionissa, Sociology of Religionissa, Journal of Religion and Popular Culturessa, Religion and Theologyssa, History of Religionsissa, International Journal for Philosophy of Religionissa ja muissa vastaavissa kausijulkaisuissa ne ovat laajan uskontotieteellisen mielenkiinnon kohteena.

Uskontotieteen perusteita pohtiva Uskontotieteen maastot ja kartat on joka tapauksessa hieno teos. Se on hyvä osoitus tekijänsä kyvyistä esitellä omaa tutkimusalaansa ja ottaa kantaa keskeisiin tieteenfilosofisiin ja tieteenhistoriallisiin kysymyksiin kuten ihmistieteiden ja luonnontieteiden eroista käytävään keskusteluun. Teoksen etuna on sen sisällöllinen monipuolisuus: se antaa käsityksen sekä Anttosen tieteellisen työskentelyn kehityksestä että kotimaisen uskontotieteen kehityshistoriasta. Näin ajatellen se voi olla hyödyllinen kolmella tapaa: ensinnäkin se tarjoaa perustutkinto-opiskelijoille ja muille uskontotieteestä kiinnostuneille hyvät perustiedot tutkimusalan teorioista, menetelmistä, käsitteistä ja lähteistä osoittaen käytännössä, millainen tutkimus on uskontotieteellisesti mielekästä ja mahdollista. Toiseksi teos valaisee hienolla tavalla Anttosen henkilöhistoriaa ja tutkijantaivalta tieteellisten valintojen ja saavutusten osalta. Kolmanneksi se on aate- ja oppihistoriallisesti mielenkiintoinen tarjotessaan hyvän kuvan sekä kotimaisen että kansainvälisen uskontotieteellisen tutkimuksen kehityksestä.