Jussi Hanska ja Kirsi Salonen ilmoittavat confessiossaan kirjoittaneensa teoksensa kokonaan yhdessä. Se on kunnioitettavaa, eikä aivan tavallista. Tutkijat tunteva lukija voi mielessään olettaa kumpi on enemmän laatinut tekstiä mihinkin osioon, mutta koska tekijät ilmoittavat tehneensä työn yhdessä, tähän on tyydyttävä. Kyseessä on siis yhteisteos, joka selvästi tähtää suuren yleisön iloksi ja sellaisenaan tarjoaa paljon uutta tietoa keskiajasta kiinnostuneille kansalaisille. Maallikkolukijaa silmälläpitäen teos sisältää myös sanaston.

Kirkko, kuri ja koulutus lähtee liikkeelle matkatakseen Roomaan, pohtii sitten papiston koulutusta ja pohtiessaan sääntökuntalaisia yhteiskunnan esikuvina tavallaan palaa lopuksi hengellisen säädyn imagoon. Rakenne on tällaisenaan varsin selkeä ja tavoitteellinen, joskin esitän jäljempänä asiaan liittyvää kritiikkiä.

Johdannossaan Hanska ja Salonen toteavat pyrkivänsä tutkimaan ”objektiivisesti ja mahdollisimman laajaa lähdepohjaa käyttäen” (s.11) papiston oppineisuutta ja luostarielämää tarkastellen niiden molempien heikkouksia ja vahvuuksia. Tämä on erittäin kiinnostava näkökulma, jos tällainen suosinta aihepiirin tiimoilta sallitaan, kun olen luostarielämään suhtautumisesta itsekin monografian julkaissut. Hanska ja Salonenkin tunnustautuvat revisionisteiksi ja pyrkivät siis näkemään kirkon ”rappiotilan” monisyisenä ilmiönä. He tarkastelevat tätä ”rappiotilaa” kunnioitettavan kiihkottomasti.

Tästä huolimatta Hanskan ja Salosen tavoittelema ”objektiivisuus” jää aukeamatta minulle. Tutkimustyön objektiivisuuden mahdollisuus ja etenkin mahdottomuus on puhuttanut historioitsijoita jo vuosia – itse näen objektiivisuuden mahdottomuuden olevan varsin merkitsevää historiantutkimukselle. Mitä tosiaan voisi olla se objektiivisuus, jota tällaisessa teoksessa tavoitellaan ja miten sellaisen voisi saavuttaa? Hanska ja Salonen eivät pohdi tätä kysymystä lainkaan.

Johdantoluku esittelee keskiajan kirkon rakenteen ja hierarkian ja pysähtyy sitten paavin kuurian yhteen virastoon, penitentiariaattiin. Kirjan fokus onkin pitkälti juuri tämän viraston tiimoilla ja sen tuottama lähdeaineisto nousee keskeiseen osaan Hanskan ja Salosen argumentissa. Penitentiariaatti ei ollut tuomioistuin nykyisessä mielessä, mutta se myönsi synninpäästöjä ja dispensaatioita eli erivapauksia toimia vastoin kanonista oikeutta. Tämän viraston esittelyä jatketaan myös seuraavassa luvussa, joten kirjan alku olisi nähdäkseni ryhdistynyt, jos siihen olisi kirjoittanut ytimekkään johdannon ja siirtänyt penitentiariaatin esittelyn kokonaisuudessaan Tie Roomaan -lukuun.

Työssä on kohtuullinen lähdepohja, muttei ehkä sentään ”mahdollisimman” laaja niin kuin kirjoittajat esittävät. Lähdeluettelossa alkuperäislähteitä on kaikkineen alle kaksi sivua. Osa aineistosta on toki suuria dokumenttikokoelmia. Penitentiariaattiviraston tuottama aineisto on selvästi hedelmällistä ja sikälikin palkitsevaa aineistoa, että sitä päästiin ylipäätään tutkimaan vasta hivenen yli 20 vuotta sitten. Mutta tuon viraston tuottama aineisto ei tietenkään ole kaikki mahdollinen aineisto. Ehkä sitä voisi väittää riittäväksi, sillä sen sisältämä materiaali voi tarjota, ja kuten käsillä oleva teos osoittaa, tarjoaakin, kurkistusaukkoja monenlaisiin elämänalueisiin. Tuon aineiston ongelma on se, että sen avaamat ikkunat menneisyyteen päästävät meidät tirkistelemään yleensä sääntöjen rikkojien kammioita, ja ne, jotka toimittivat tehtävänsä tunnollisesti, jäävät enempi näkymättömiin. Tämän ongelman Hanska ja Salonen toki tiedostavat, ja tukeutuvat myös ”mm. kanonisen oikeuden säännöksiin, moraaliteologisiin kirjoituksiin, piispojen tarkastuskertomuksiin sekä muihin säilyneisiin asiakirjalähteisiin”. (s. 17)

Hanskan ja Salosen teoksen näkökulma on yleiseurooppalainen suomalaishöystein. He pyrkivät, aina kun on mahdollista, nostamaan esimerkit erityisesti Turun hiippakuntaan liittyvästä aineistosta. Tämä on hyvä ratkaisu erityisesti kotimaista keskiajan kirkosta yleensä kiinnostuneiden näkökulmasta.

Matkan varrella lukija päätyy pohtimaan, onko kyseessä tutkimus vai tietokirja. Hyvin pitkälle kyseessä on jälkimmäinen. Se introdusoi meillä pitkälti tuntemattomaksi jääneen penitentiariaatin, esittelee pitkällisesti ja lähinnä tutkimuskirjallisuuden pohjalta papiston asemaa ja koulutusta ja samoin sääntökuntalaisia. Penitentiariaattiaineistosta nousevat esimerkit elävöittävät tekstiä. Niistä on sanottava kuitenkin, että ne enemmän kuin elävöittävät. Ne tarjoavat sellaista kouriintuntuvaa historiaa, jota keskiajan tutkimukseen todella kaivataan: eläviä ihmisiä, hengittäviä – syntisiä.

Ei ole kovin yllättävää, että Hanska ja Salonen päätyvät esittämään, että hengellisen säädyn jäsenissä oli sekä hyviä että pahoja. Näinhän asiat yleensä ovat, lisättynä vielä niillä välimuodoilla. He onnistuvat mielestäni hyvin muistuttamaan lukijaa siitä, että menneisyydestä löytyi sekä rikkomuksen tekijöitä että kilvoittelussaan paremmin onnistuneita. Koska he pystyvät tämän osoittamaan, olen taipuvainen väittämään, että Kirkko, kuri ja koulutus. Hengellisen säädyn moraalihistoriaa myöhäiskeskiajalla olisi parempi teos ilman ensimmäistä otsikkoaan, joka vie lukijaa jonkin verran harhaan. En väitä, etteikö teoksessa olisi kyse näistäkin, mutta kirjan kiinnostavinta antia on kuitenkin juuri moraalihistoria ja ne tarinat, jotka papiston ja sääntökuntalaisten rikkomuksista aukeavat. Koska lähinnä käytetty arkistoaineistokin, siis penitentiariaattiaineisto, nimenomaan tukee juuri tätä puolta työstä, fokusoiminen siihen huomattavasti rohkeammin olisi antanut teokselle lisää ryhtiä. Se olisi myös lisännyt teoksen tutkimuksellisuutta, mutta ei suinkaan olisi karkottanut historiallisista jutuista kiinnostunutta lukijaa.