Miksi Teemu Mäen "kissantappovideo" "Sex and Death" (1988) aiheutti aikanaan valtavan tunnekuohun ja laajan nettiadressikampanjan? Miten on mahdollista, että kirjailija Salman Rushdiella on taakkanaan fatwa, kuolemantuomio? Miksi tanskalaisen sanomalehden Muhammed-pilakuvia ei ohitettu olankohautuksella vaan niiden julkaiseminen johti mellakoihin ja yli sadan ihmisen kuolemaan?

Siksi, vastaa käsillä oleva teos "Taiteen etiikka", että taidetta tarkastellaan paitsi totutusta esteettisestä myös eettisestä näkökulmasta. Kissan tappaminen, tapahtuipa se missä olosuhteissa vain, on useimpien mielestä väärä ja tuomittava teko. Rushdien "Saatanalliset säkeet" ja Muhammed-pilakuvien aiheuttama kuohunta taas kytkeytyvät siihen, että osa ihmisistä koki oman uskontonsa, Islamin, joutuneen kritiikin ja pilkan kohteeksi.

Turkulaisen Areopagus-pienkustantamon esikoisteos on kymmenen taiteilijan ja tutkijan puheenvuoro. Artikkeleissa painottuu vahvasti kuvataide – jopa siinä määrin, että teoksen nimeksi olisi voinut ajatella myös "Kuvataiteen etiikkaa". Tämä koskee erityisesti Lea Kantosen, Päivi Maunun ja Hannele Koivusen artikkeleita, jotka keskittyvät yhteisötaiteen, ympäristötaiteen ja biotaiteen (ympäristön ja bakteerien tapaista orgaanista ainetta hyödyntävän taiteen) eettisiin kysymyksiin. Koska teoksen nimenä kuitenkin on "Taiteen etiikka", jäin kaipaamaan elokuvan, kirjallisuuden ja miksei myöskin mainonnan eettisiä kysymyksiä pohtivia kirjoituksia.

Kohti laajempaa yleisöä sen sijaan kurkottavat artikkeli tieteen ja taiteen etiikan yhtäläisyyksistä (Hemmo Laiho), tekijyyden muutoksista (Leena Kakkori ja Laura Leppämäki) ja taideinstituutioiden käyttämästä vallasta (Mika Karhu). Mikäli joku vielä hellii romanttista ajatusta vapaasta ja riippumattomasta taiteilijasta, kannattaa lukea Karhun artikkeli. Taiteilijuus näyttäytyy siinä tarkasti hankittuna, ammattimaisena identiteettinä, jonka muotoutumista ohjaavat tiukat auktoriteetit ja vallankäyttäjät: taidemuseoiden johtajat, professorit, apurahalautakuntien jäsenet, ansioituneet kollegat ja muut taiteen sosiaalisessa maailmassa arvovaltaa nauttivat tahot, kuten keräilijät.

Sana on vapaa – vai onko?

Kokoelman säväyttävintä antia ovat sananvapautta käsittelevät Teemu Mäen ja Heta Gyllingin artikkelit. Ne keskustelevat keskenään niin hyvin – Gylling muun muassa kommentoi Mäen "Sex and Death" -videota – että artikkelit olisi mainiosti voinut sijoittaa peräkkäin. Mäki kysyy kirjoituksessaan, saako Muhammedista, Islamin perustajasta, piirtää pilakuvan. Vastaus on kyllä: "Minkä ajattelee, saa ajatella myös ääneen: sanoin, kuvin, sävelin." Ilmaisunvapaus on Mäen mukaan arvoista tärkein. Mellakoissa kuolleet ihmiset eivät ole pilakuvien piirtäjien vastuulla vaan vastuu on aina vastaanottajalla: lukijalla, kuulijalla, katsojalla.

Heta Gylling pohtii laajasti ilmaisunvapauden rajoitusperusteita, suvaitsevaisuuden käsitettä ja sitä, saako taide loukata tunteitamme. Hän päätyy siihen, että taiteen sensurointia ei voi oikeuttaa ihmisten tuntemuksilla tietyn taideteoksen äärellä. Ajatus taiteesta, joka ei koskaan herätä negatiivisia tunteita, tuntuu hänestä epäilyttävältä. Vastuu on toisin sanoen, samoin kuin edellä Mäen artikkelissa painotettiin, vastaanottajalla. Gylling lopettaa kirjoituksensa konkreettiseen ja käypään kommenttiin: "Jos joku ei pidä nykytaiteesta, tuskinpa hänen silloin kannattaa kaikkiin nykytaiteen näyttelyihin mennä. En minäkään mene metsään – tiedän, että siellä ei ole mitään mitä minä haluaisin nähdä."

"Taiteen etiikka" on teos, joka varmasti inspiroi taiteilijoita, taiteen opiskelijoita ja tutkijoita mutta myös taiteen harrastajia. Teoksen kymmenen artikkelia eivät niinkään muodosta koherenttia kokonaisuutta. Sen sijaan ne toimivat terävinä ja osin hyvinkin inspiroivina katsauksina taiteen eri alueille. Kokoelma osoittaa johdonmukaisesti, että taide ei ole vain estetiikan alueelle kuuluva ilmiö, vaan kytkeytyy monin tavoin valtaan, moraaliin ja politiikkaan. Tämä on kokoelman merkittävin anti – ja samalla seikka, jota taiteentutkimuksessa ei voi liikaa korostaa.