En tiedä, ovatko Suomen rockin eturivin nimet lukeneet Heideggerinsa, mutta osuvasti Ismo ja Ilkka Alanko, Kalle Ahola ja A.W. Yrjänä laulavat kappaleella ”Pop-musiikkia”. Kappaleen kertosäe ”tämä on pop-pop-pop-pop-popmusiikkia, yksinkertaista mutta totta” kiteyttää nimittäin kieroutuneella tavalla ainakin osan Martin Heideggerin taidefilosofian keskeisestä teesistä, jonka mukaan taiteessa on kyse totuudesta, vaikka nämä kaksi käsitettä ovat länsimaisen ajattelun perinteessä toisistaan erotettukin. Kieroutuneisuus syntyy siitä, että kyseessä on sävelkuluiltaan ja rytmiltään kliseinen rockkappale, ja uskon, ettei Heidegger olisi taidefilosofiassaan antanut kovin positiivisia lausuntoja tästä massojen populaaritaiteesta.

Helsingin yliopiston estetiikan laitoksella tutkijana työskentelevän Miika Luodon teos Heidegger ja taiteen arvoitus ei käsittele, miten Heideggerilta sujui rock´n´roll, mutta saksalaisfilosofin ajatukset taiteesta osana filosofian historiaa valottuvat hyvin. Heideggerin ajatuksen mukaan taide liittyy ennen kaikkea totuuteen ja sen avautumiseen, mikä ei kuitenkaan tarkoita representaatiosuhdetta: taide ei esitä totuutta, vaan se avaa sitä, luo sitä. ”Teoksessa on tekeillä totuuden tapahtuma”, luonnostelee Heidegger Taideteoksen alkuperä -teoksessa (1935/36).

Luoto nostaa yhdeksi Heidegger ja taiteen arvoitus -teoksen oleellisimmaksi teesiksi sen, miten Heideggerin puhe taiteesta on samalla ja ehkäpä ennen kaikkea puhetta metafysiikan historiasta ja olemisen-käsitteen historiasta. Vaikka olemme tottuneet aloittamaan estetiikan historian 1700-luvusta, Baumgartenista ja Kantista, nostaa Heidegger esiin Platonin ja Aristoteleen eräänlaisina filosofisina taustan pohjustajina sille tavalle, mikä mahdollisti modernin estetiikan käsitteellistämisen.

Heideggerille tässä on tietenkin kyse erehtymisestä ja sellaisen metafysiikan perustamisesta, joka unohtaa olemisen. ”Taideteoksen ongelma ei näin ole Heideggerille rajatusti esteettinen, vaan ontologinen kysymys”, muistuttaa Miika Luoto. Toisaalta platonistinen metafysiikka on vaikuttanut estetiikkaan esittelemällä aistisen ja yliaistisen välisen erottelun, jolloin taide olisi näiden kahden yhdistymistä. Taideteoksen alkuperä -teoksessa Heidegger esittääkin, miten pyrimme ajattelemaan taideteosta materiaalisena ilmiönä, joka ei redusoidu materiaalisuuteensa, vaan siinä vallitsee eräänlainen taiteen mukanaan tuoma lisäarvo. ”Taideteos on kyllä valmistettu olio, mutta sanoo vielä jotakin muuta kuin mitä pelkkä olio itse on, allo agoreuei. Allegoriana teos tuo toisen julki, se ilmoittaa toisen. Taideteoksessa saatetaan valmistetun olion kanssa yhteen vielä jotakin muuta. Yhteensaattaminen on kreikaksi symballein. Teos on symboli.”, kirjoittaa Heidegger.

Toisaalta platonistisen metafysiikan myötä taidetta on kiusannut ajatus mimesiksestä, taiteesta maailmaa esittävänä ilmiönä. Heidegger kieltää tämän mahdollisuuden, koska taide vasta luo sen todellisuuden, mistä siinä on kyse; se ei toista mitään jo olemassa olevaa. Tässä korostuu ero valmistamisen ja (taiteellisen) luomisen välillä. Valmistamista, tekhneä aristoteelisessa mielessä, luonnehtii suhde johonkin jo olevaan, kuten malliin tai ideaan, kun taas luominen on jonkin uuden ja vieraan saattamista maailmaan, ”totuuden tapahtumisen aikaansaamista”, kuten Luoto asian ilmaisee. Tässä muuten sivutaan sellaista mielenkiintoista muutosta Heideggerin filosofiassa, josta kärjistäen voisi ehkä sanoa Olemisen ja ajan (1927) olleen vielä eräänlaista Daseinin kodin ja tuttuuden ympäristön hahmottelua, kun taas tämän jälkeen, esimerkiksi puhuttaessa taiteesta, keskeiseksi nousevat vierauden, outouden (Unheimlich) ja kiistan tunteet, jotka esimerkiksi taiteessa pitäisi päästää valloilleen. Olemisessa ja ajassa toki puhuttiin jo ahdistuksesta (Angst) vireenä, joka johdatti maailman outouteen. Silti maailman olioiden merkityksellisyys palautui Heideggerin pääteoksessa pitkälti siihen, miten ne olivat Daseinille välineitä, tarvikkeita, ja siten jotakin tuttua.

Useasti varsinkin anglosaksisen analyyttisen filosofian suuntaan liikkuneet filosofian tutkijat pitävät Heideggeria mystisoijana ja käsitepelleilijänä, mutta esimerkiksi Taideteoksen alkuperä -teoksen alku todistaa aivan muuta. Heidegger haluaa demystifioida taiteen ja tarkasti eritellen pelastaa sen omalaatuisuuden tunkeilevilta käsitteiltä, jotka ovat sitä yrittäneet kaapata. Taidetta ei pidä käsittää elämyksenä, kuten 1800-luvulta saakka on ollut tapana. Toinen tapa mystifioida tapa taide on ollut nähdä se sivilisaation mittarina, ”kulttuuristen saavutusten alueena”, kuten Heidegger kirjoittaa. Ismo Alanko laulaa kappaleessa ”Taiteilijaelämää” osuvasti: ”Minä, melleri ja morrison /[…]/ nimeni historiankirjoissa pian on / niin kuin eino, pena sekä john.” Taide julistautuu historiallisena traditiona, joka konkretisoituu nimissä, jotka mytologisoidaan taiteen lisäarvon tuottajiksi. Taiteen tehtävät määrittyvät tällöin sen ulkopuolelta, kulttuuriarvoina, minkä ongelma on yleinen arvioimisen ongelma, joka tarkoittaa esineellistämistä, kohteistamista, vierauden kiistämistä ja ulkopuolisen mitta-asteikon käyttämistä. Itse taide tuppaa tällöin unohtumaan.

Taideteoksen alkuperää voi tavallaan pitää Heideggerin taidekeskustelujen kannalta keskeisimpänä teoksena, mutta Miika Luodon teoksen erityinen ansio on siinä, että se avaa laajemman näkökulman ensinnäkin Heideggerin omaan filosofiaan ja yleisprojektiin sekä toisaalta yleisesti estetiikan historiaan. Luoto on jättänyt teoksestaan ulkopuolelle 1950-luvulla julkaistut muun muassa kieltä ja runoutta käsitelleet tekstit, ja siten myös ne pätkät, joissa Heidegger käsittelee Hölderlinin runoutta. Päähuomio on siten keskeisimmissä 1930-luvun puolivälin teksteissä, joissa hahmottuu ajattelu Olemisen ja ajan jälkeen. Heidegger ja taiteen arvoitus ei siis kuitenkaan ole Taideteoksen alkuperän kommentaari.

”Mitä se taide sitten oikein on?” olisi harhaan johtava kysymys, ja sen sijaan Heidegger haluaa hahmotella taiteen arvoitusta ja tapaa, jolla kysyä tuota arvoitusta. Viittasin jo aikaisemmin Heideggerin käsitykseen taiteesta totuuden avaajana, joka linkitti nämä kaksi perinteisesti erotettua käsitystä. Tutuin Heideggerin esimerkki liittyy van Goghin maalaukseen maalaisnaisen kenkäparista (tosin taidehistorioitsija Meyer Shapiro on esittänyt, että kyseessä eivät ole maalaisnaisen vaan taiteilijan itsensä kengät!). Luoto esittää, että van Goghin maalaus ei ole Heideggerille tärkeä siksi että maalaus erityisen hyvin ja totuudenmukaisesti esittäisi kenkäparia, vaan koska siinä jokin paljastuu uudella tavalla. Totuuden tapahtuminen on tässä tapauksessa sitä, että maalaus avaa kengissä läsnä olevan elämän, maalaisnaisen elämän. Totuus tapahtuu siis uuden avautumisena, joka tapahtuu teoksesta käsin. Heidegger haluaa yleisemminkin etääntyä perinteisestä totuuden korrespondenssiperiaatteesta ja subjekti-objekti-erottelusta. Heideggerille totuus tulee kreikankielisestä sanasta aletheia, jonka saksalaisfilosofi kääntää paljastumiseksi, kätkeytymättömyydeksi (Unverborgenheit). Ennen kuin jokin asia voi tulla reflektion ja representaation kohteeksi, on sen itsensä paljastettava itsensä: teoksen on annettava pysyä vain itsensä varassa. Kohdattaessa teoksen totuus ja vaalittaessa teosta sen teoksellisuudessa koetaan sysäys (Sto), joka rikkoo arkipäivän tutun merkityksellisyyden.

Miika Luoto huomauttaa kuitenkin, että esimerkki kreikkalaisesta temppelistä on Heideggerille tärkeämpi kuin van Goghin maalaamat kengät. Rakennustaide ei ole esittävää taidetta, eikä temppeli siten kuvaa mitään. Luodon mukaan tässä on olennaista teoksen historiallisuus: temppeli on jotakin nyt kadonnutta (kätkeytynyttä), jotakin ”mennyttä”, ja perinteisen metafysiikan ajattelumallien kautta lähestyttäessä emme näe siinä kuin objektin, kohteen. Teoksen pitäisi kuitenkin antaa pysyä itsensä varassa, irti sille ulkoisista suhteista, mikä kuitenkin tarkoittaisi juuri sen historiallisuuden pelastamista, kuten Luoto kirjoittaa: ”[…]teos saavuttaa oman erityislaatuisen pysyvyytensä juuri niissä historiallisissa suhteissa, jotka määrittävät teoksen maailmaa […] nämä historialliset suhteet ovat samalla sellaiset, jotka vasta teos on itse avannut. Itsensä varassa pysyessäänkin teos on perustavalla tavalla historiallinen, koska se avaa historiaa.” Näillä ajatuksilla on omat mielenkiintoiset seurauksensa taiteen tulkinnalle ja esimerkiksi historiantutkimukselle. Tässä nimittäin pitää huomauttaa, kuinka tällainen ”heideggerilainen” näkökulma problematisoi perinteisen tulkinnallisuuden ajatuksen, joka perustuu todellisuuden ja sen heijastuksen (kieli, taide, jne.) erotukselle. Tässä tietynlaisessa (uus)kantilaisessa tulkinnallisuuden skeemassa kielen nähdään olevan väylä todellisuuteen ja todellisuuden tulkitsija, ja johtuen kielen epäselvyydestä tämä kieli vaatii omat tulkintansa, joka vaatii omat tulkintansa ja niin edelleen. Heidegger tavallaan pyrkii poistamaan tällaisen tulkinnan ongelman hävittämällä ajatuksen representaatiosuhteesta: taide ei ole eri tasolla kuin todellisuus, joten ei ole kyse siitä, miten niiden välinen suhde pitäisi tulkita. Taide on todellisuutta, tai vielä oikeammin, pystyttää sen tapahtumana. Ja vaikka Heideggerin ajatukset siitä, miten taide tulee puhdistaa kaikesta sen ulkopuolisesta vaikuttavat vaaralliselta essentialismilta ja dekontekstualisoinnilta, tuo Luotokin teoksessaan hyvin esille sen, miten taideteoksen tapahtumallisuuteen liittyy kiista, joka ei anna teoksen liikkeen pysähtyä.

Miika Luoto pyörittää tekstiään kuin hermeneuttisessa kehässä, jossa keskeisiä teemoja, ajatuksia ja kiintopisteitä toistetaan eri näkökulmista, jolloin niiden merkitys syvenee ja ne avautuvat lukijalle monipuolisemmin kuin yksinkertainen ”näin asia on” -esitys. Taide ei toki ole ainoastaan filosofian ongelma, mutta hyvällä omallatunnolla sitä voi sanoa ajattelun ongelmaksi. Luodon kirja selventää Heideggerin usein kovin vaikeita pohdintoja, mutta myös antaa ajattelun aihetta erityisesti estetiikasta ja filosofiasta kiinnostuneille. Selviä vastauksia Luotokaan ei anna, mutta hänen teoksensa kanssa Heideggeria on mukava ajatella; aika ajoin oivaltaa jotakin uutta, toisinaan taas ymmärtää, etteivät asiat ole niin kuin niistä on luullut.