WSOY:n kustantama tuore kirja Oiva Toikan tuotannosta tuo hyvän lisän viime vuosien suomalaista muotoilua esittelevien teosten joukkoon. Vastaavia suomalaista muotoilua käsitteleviä teoksia on viime aikoina julkaistu aiempaa enemmän. Kronologisesti etenevässä Oiva Toikka – Lasi ja design -teoksessa käydään Toikan uraa läpi laajasti. Tällä kertaa markkinoinnissa näkyvästi esillä olevat linnut on jätetty vähemmälle, ja tutuiksi tulevat korostetusti muut puolet tästä moniosaajasta. Kirjan sivuja selatessaan pysähtyy useammankin kerran teossarjan tai esineen kohdalla kokemaan tunnistamisen riemua ja ahaa-elämyksiä: ”Ai tämäkin on Toikkaa!”. Useat taiteilijan suunnittelemat esineet nivoutuvatkin suomalaisen lähihistorian muotokieleen, ihmisten arkeen ja juhlaan sekä yksilön kokemuksiin. Suomalaiselle Toikan työt tuntuvat tutuilta myös niiden heijastelemien luonnon muotojen ja nimien kautta.

Teoksen on koonnut englantilainen Jack Dawson, joka toimii Sunderlandin yliopistolla taidehistorian ja muotoilun laitoksen lehtorina. Hän on lennokkaassa tekstissään sitonut Oiva Toikan tuotannon taidehistoriallisiin kehyksiin. Samalla hän on etsinyt taiteilijan teosten vaikutteita ja osoittanut töiden selkeän yhteyden ajan virtauksiin. Teknisten kokeilujen myötä taiteilija on löytänyt oman tapansa ilmaista itseään ja yhdistää kaupallisuuden vaatimukset. Toikan muotokielessä korostuukin yllätyksellisyys ja kokeilun halu: idean työstäminen yhä uudelleen teknisiä rajoituksia venyttäen. Trendien seuraaminen ja kansainvälisen kehityksen mukana pysyminen on ollut Toikalle haaste, jonka hän on ottanut vastaan ja edustanut hienosti suomalaista osaamista. Hän ei ole tuntenut omakseen niukkuuden estetiikkaa, vaan on etsinyt runsaamman ilmaisukielen. Toikan tuotantoa kuvatessaan Dawson onkin käyttänyt osuvasti yleensä barokkiin liitettyjä adjektiiveja ja ilmauksia.

Teoksessa nostetaan voimakkaasti esiin Oiva Toikan monialaisuus, erityisesti hänen yhteistyönsä Lisbeth Landefortin tuotantojen puvustajana ja lavastajana. Toikan muotokielen sopivuus erityisesti oopperoiden dramaattisen vaikutelman korostajana tulee hyvin selväksi kun katselee kirjan kuvia. Lasiveistoksien ja pukujen yhteys on riemastuttava ja helposti havaittavissa. Juuri tällaista me kirjan lukijat tarvitsemme: materiaalien leikkiä ja sovinnaisista ratkaisuista poikkeavaa ajatusten tuulettamista ja potkimista.

Kirjan kuvitus on valittu hyvin havainnollistamaan Toikan tuotantoa. Tekstin ja kuvituksen vuoropuhelu elävöittää ilmaisua. Puheenaiheesta pysyvät hyvin selvillä nekin, joille Toikan uniikkiteokset eivät ole tuttuja. Myös kuvien koko ilahduttaa, kerrankin on uskallettu käyttää tarpeeksi suuria kuvia. Teosta voi oivallisesti käyttää myös katselukirjana. Kuvakoon myötä materiaalin ominaisuudet ja kuultavuus pääsevät siinä määrin esille kuin se kuvan kautta ylipäätään on mahdollista.

Jack Dawson on kirjoittanut tekstinsä englanniksi. Kirjasta on julkaistu samanaikaisesti englannin- ja suomenkieliset versiot, joista käytössäni oli ainoastaan suomenkielinen käännös. En tiedä liekö syynä ollut tekstin lennokkuus vai käännöksen myötä syntyneet käännöskukkaset, mutten ole aiemmin kuullut "primitiivisestä lasinvalmistuksesta" tai "ikivanhasta/muinaisesta talonpoikaiskulttuurista". Samoin ”lopullisen ratkaisun” käsitän olevan jotain aivan muuta kuin valmis toteutus.

Kirjan kohdeyleisön on ajateltu ja toivottu olevan kansainvälisempi kuin oma pieni maamme. Sen vuoksi suomalaisen lasimuotoilun kehityslinjoja tuodaan teoksessa laajemminkin esille. Tosin joissain kohden tulee aavistus, olisiko tieto loppunut kesken vai ajatus katkennut. Teos nimittäin sisältää toisinaan irrallisia heittoja, jotka eivät johda mihinkään. Etenkin kirjan alkupuolella näitä on erityisesti kohdissa, joissa kommentoidaan muotoilun merkitystä Suomen sodasta toipumiselle tai myöhemmin kommentoitaessa Suomen asemaa kansainvälisessä muotoilukehityksessä.

Oiva Toikka – Lasi ja design -teoksen taitossa on saavutettu jotain toikkamaista. Esimerkiksi fonttien valinnassa on sellaista maskuliinista jykevyyttä, joka sopii hyvin Toikan teoksiin. Sen sijaan tekstiä ei ole tasattu molemmilta reunoilta ja näin ollen liehuva oikea reuna ärsyttää paikoin. Sivujen kaksipalstaisuus vain korostaa tätä. Sananjakoa eri riveille on välillä käytetty, välillä taas ei. Nämä seikat tekevät taitosta ja tekstistä hiomatonta. Teoksella on selvästi ollut kunnianhimoinen tavoite, surku vaan, että taidekirjan taitto ja toimitus on jäänyt puoliväliin.

Loppuun liitetyt Toikan työhistoria ja näyttelyhistoriikki toivat konkreettisesti esille sen, kuinka tuotteliaasta ja arvostetusta henkilöstä on kyse. Kokonaisuutena Oiva Toikka – Lasi ja design on riemastuttava taiteilijamuotokuva pitkän uran tehneestä uupumattomasta ja tuotteliaasta moniosaajasta. Toikka todella tuntee materiaalinsa ja pystyy hyödyntämään sitä ilmaisussaan kahliutumatta kuitenkaan sovinnaisuuden, tehokkuuden tai markkinavoimien vaatimuksiin. Luova sielu on saanut tilaisuuksia kokeilla siipiään ja osannut käyttää nämä tilaisuudet taidokkaasti. Vaikka arvostus olisi heikkoa, kertoo Toikan töiden jatkuva suosio omaa tarinaansa.