Kirja jakautuu neljään päälukuun: Kohti joulua, Jouluvalmisteluja, Joulun tunnelmaa ja Joulu on… Alaluvut puolestaan tekevät selkoa joulun koko olemuksesta alkaen adventtikalenterista ja päättyen Nuutin päivään, jolloin kuusi kannetaan ulos. Silloin myös nuuttipukkeja saattaa ilmestyä ovelle kestitystä vaatimaan, jos oikein perinteisiä ollaan.

Mikäli lukija on vannoutunut jouluihminen – kuten kirjan tekijä toteaa olevansa – hän alkaa valmistautua jo tammikuussa. Silloin on hyvä hetki hankkia koristeet, koska ne myydään reiluin alennuksin. Kevättalven kirja-alennusmyynnit ovat nekin jouluihmiselle juhlaa, ja juhannuksen tienoilla hänet tapaa koivikosta valmistamasta vihtoja joulusaunaan.

Vanhaa ja uutta perinnettä

Perinnejoulun ensimmäisessä luvussa käydään läpi adventin aika ja siihen liittyvät traditiot kuten Lucian päivä ja pikkujoulut sekä kuusijuhlat, joita kansakouluissa ennen vanhaan vietettiin. Sitten tarkastellaan joululehtiä, jotka nekin alkavat olla katoavaa perinnettä. Aikakauslehdet toki julkaisevat edelleen muhkeita joulunumeroita, mutta varta vasten suunniteltuja joulunajan lukemistoja saa nykymarketin lehtihyllystä hakea. Niissä oli novelleja ja kertomuksia, runoja ja lauluja, ja omia lehtiään julkaisivat muun muassa karjanjalostusyhdistykset, Säästöpankkiliitto, raittiusseurat ja työväenyhdistykset.

Lauluja käsittelevässä alaluvussa on mukana joulumusiikin koko kirjo virsistä koti- ja ulkomaisiin iskelmiin. Muutaman rivin mittaiset tekstit kertovat suosituimpien sävelmien synnystä ja niiden esittäjistä. Vanhat ja uudet joululeikit on sijoitettu joulun tunnelmia kuvailevaan lukuun, josta löytyy myös suosituksia joulun aikaan sopivista saduista ja tarinoista. Useimmat niistä ovat klassikoita, tekijöinään mm. Hans Christian Andersen, Sakari Topelius, Selma Lagerlöf ja Astrid Lindgren sekä Mika Waltari. Jostain syystä nykykirjailijat eivät näytä tarttuneen jouluisiin aiheisiin.

Joulun valmistelut ovat olleet perinteisesti melko mahtipontisia. Kun esimerkiksi asuintiloja alettiin siivota, huonekalut siirrettiin riiheen, jossa myös talonväki vietti suursiivouksen jälkeisen yön. Nykyaikana ote on kevyempi: marttojen mainio ohje, jonka mukaan komerot kannattaa siivota vain, jos aikoo viettää joulun komerossa, on tässäkin teoksessa mukana.

Osin lainatavaraa

Suomen vanhat joulutavat vaihtelevat paikkakunnittain. Suuri osa niistä on lainatavaraa, enimmäkseen eri puolilta Eurooppaa. Saksa on sekä adventtikalenterin että koristellun joulukuusen kotimaa, Amerikassa taas keksittiin koristella julkisia tiloja erilaisin valoin. Mitä nimenomaan adventtikalentereihin tulee, niin niiden alkumuoto eli numeroidut piparkakut saattaisi toimia mainiosti nykyisinkin.

Alun perin suomalaista ei joulussa taida olla muuta kuin lanttulaatikko, joka jakaa kansan kahtia. Se on joko suosikki tai inhokki. Erilaiset laatikot ovat olleet suosittua pitoruokaa muulloinkin kuin jouluna, ja niissä näkyy perinteen uusiutuminen. Porkkanalaatikko yleistyi, kun juurikasta alettiin viljellä kotipuutarhoissa1920–1930-luvuilla, ja riisin hinta laski. Tuorein tulokas, bataattilaatikko, on tältä vuosituhannelta.

Vaikka perinteiset jouluruoat ovat aika samanlaisia maan eri puolilla, näin ei suinkaan aina ole ollut. Imelletty perunalaatikko ja rosolli ovat läntistä ruokaperinnettä, joka on hiljalleen levinnyt ympäri Suomen. Itä-Suomessa syötiin aattolohkoa, jota voisi kutsua karjalanpaistiksikin, ellei siinä olisi mukana juureksia ja jopa kalaa. Jonkinlainen liharuoka on aina kuulunut suomalaiseen jouluun – juhlan aikaanhan pyrittiin panemaan parasta pöytään – vaikka nykyisin tämäkin perinne alkaa haalistua.

Puuro on ollut kautta aikojen juhlaruokaa niin kaupungissa kuin maalla, mutta ohra alkoi hiljalleen vaihtua riisiksi 1800-luvulla. Ensin tietysti säätyläisperheissä ja muissa paremmin toimeen tulevissa piireissä, joista juhlatavat levisivät kansan keskuuteen.

Vanhaa perua on myös lipeäkala: sen aseman aattoaterialla määritti katolinen kirkko, jonka paastonaika loppuu vasta jouluyönä seimen lapsen synnyttyä.

Leppoisaa menoa

Perinnejoulun ote vuoden suurimman juhlan odotukseen, valmisteluun ja viettoon on mukavan leppoisa. Mukana on suomalaisen joulunvieton koko kirjo; tontut, haltiat ja enkelit hyppelevät ja lentelevät sulassa sovussa teoksen sivuilla. Turun joulurauhanjulistuksen yhteyteen sopii mainiosti ensimmäisen maailmansodan ajalta oleva anekdootti: jouluaattona 1914 Flanderissa saksalaiset ja englantilaiset sotilaat keskeyttivät ampumisen, pelasivat palloa rintamien välissä ja lauloivat yhdessä. Tapaninpäivän jälkeen ryhdyttiin taas taistelemaan.

Joulutapoja ja perinteitä on Suomessakin tutkittu runsaasti; kirjan lähdeluettelossa on kolmisenkymmentä enemmän ja vähemmän tieteellistä teosta. Näiden pohjalta syntynyt teksti on mukavan rauhallista, kepeää tarinointia, johon sisältyy pikkuvinkkejä esimerkiksi omatekoisten korttien tai koristeiden tekijälle. Leivonnais- ja ruokareseptejä ei ole monta, mutta niissä on kiva folkloristis-kulttuurihistoriallinen ote. Saksalaisen abbedissa Hildegard Bingeniläisen keskiajalta peräisin olevan reseptin mukaan tehdyt kakkuset keventävät mieltä ja vähentävät katkeruutta – näin ainakin abbedissa itse väitti.

Kirjan taitto, jonka on tehnyt Anne Kaikkonen, on kaunis ja houkuttelee lukemaan. Myös kuvitus on runsas ja monipuolinen: kiiltokuvia ja vanhoja postikortteja, ruoka-asetelmia ja erilaisia piirroksia, joululehtien kansia ja katunäkymiä vuosikymmenten takaa. Hilpeitä jouluisia mainoksia oli vain yhdellä aukeamalla, mutta niitä katsellessani en voinut olla hihittelemättä. Ei nimittäin ole tullut mieleen, että ulkolaitamoottori voisi olla oiva joululahja!

Enkä muuten tiennyt sitäkään, miten dekkariharrastaja hävittää joulukuusen. Kas näin se käy: kuusi kiedotaan jätesäkkiin, jota kaksi henkilöä kantaa iltahämärissä vaakatasossa roskasäiliötä kohti teeskennellen, että taakka on painava. Mennessä on hyvä vähän vilkuilla ympärilleen.