Saksalaishistorioitsija Sönke Neitzel ja sosiaalipsykologi Harald Welzer ovat yhdistäneet voimansa selvittäessään saksalaisten sotilaiden toisen maailmansodan aikaisia näkemyksiä ja kokemuksia ”taistelemisesta, tappamisesta ja kuolemisesta”, kuten teoksen alaotsikko kuuluu. Vaikka Kolmannen valtakunnan viimeisimpään tutkimukseen perehtyneille kirja tuskin tarjoaa suuria yllätyksiä, on teos erittäin merkittävä, koska se purkaa onnistuneesti tappamiseen liittyviä tekijöitä – erityisesti tavallisten saksalaisten osallistumista tuhoamissotaan ja holokaustiin – sotilaallisen arjen näkökulmasta. Myös kirjan historiankirjoituksellinen lähtökohta on kiinnostava: nyt kun vallitseva historiankirjoitus on tunnustanut (vuosikymmeniä jatkuneiden menneisyyspoliittisten konfliktien jälkeen), että Wehrmacht oli kiinteä osa natsi-Saksan käymää tuhoamissotaa, on tutkimuksessa tapahtunut paradigmaattinen muutos, jota kutsutaan ”vapaaehtoiseksi käänteeksi” (engl. voluntaristic turn). Tästä tutkimuksen uudelleensuuntaamisesta nouseekin Neitzelin ja Welzerin tutkimuskysymys: Wehrmachtin osallisuus tuhoamissotaan ei tutkijoiden mielestä: ”todista mitään siitä, sekaantuivatko yksittäiset sotilaat rikoksiin – ja jos, niin miten -, eikä varsinkaan sitä, miten he rikoksiin suhtautuivat – tekivätkö he niitä halukkaasti vai inhoten vai eivätkö tehneet niitä lainkaan” (s.21).

Kirjan suomenkielinen laitos alkaa Tapio Nurmisen kirjoittamalla esipuheella ”suomalaiset tappajina”. Vaikka Nurminen nostaa esille eräitä tapauksia, missä suomalaisten sotilaiden tiedetään tappaneen venäläisiä sotilaita tai sotavankeja pelkästään tappamisen ilosta, on hän selvästi Neitzeliä ja Welzeriä pidättyväisempi arvioissaan tappamiseen liittyvissä tunnelatauksissa. Nurminen korostaakin, että sotilaiden kokema todellisuus oli erittäin pirstaloitunut; siinä missä monille tappaminen ei ollut vaikeaa, oli se eräille todella raskasta. Vaikka jatkosodan rintamilla vallinnutta tuhoamisvimmaa (siinä missä sellaista esiintyi) ei voi kovin suoraan verrata Saksan itärintaman läpäisseeseen tuhoamissodan ilmapiiriin, olisi Nurminen voinut (Neitzelin ja Welzerin tavoin) tuoda kuitenkin esille sen, että toisessa maailmansodassa tappaminen ylipäätään oli tavallisille ihmisille huomattavasti paljon luontevampaa, kuin miksi se on sodan jälkeen mielletty.

Itse Neitzelin ja Welzerin kirjan lähdemateriaali perustuu edellisen 2000-luvun alkupuolella tekemään arkistolöytöön Ison-Britannian kansallisarkistossa: Sodan aikana brittitiedustelu salakuunteli saksalaisten sotavankien keskusteluja siinä toivossa, että keskinäisissä keskusteluissaan vangit paljastaisivat briteille tärkeitä tiedustelutietoja. Tiedustelulle tärkeää informaatiota etsiessään britit tulivat kirjanneeksi valtavat määrät saksalaissotilaiden ”joutavaa” keskustelua. Neitzelin seuratessa tätä polkua kävi ilmi, että myös liittolainen Yhdysvallat oli toiminut samoin. Yksistään Yhdysvaltojen kansallisarkistoon on tallennettu yli 100 000 sivua näitä keskusteluja. Lähdemateriaalia voi pitää erittäin arvokkaana sodan arjesta (ja länsiliittoutuneiden sotavangeista) kiinnostuneille. Näissä asiakirjoissa saksalaissotilaiden näkemykset on ilmaistu varsin spontaanisti osana sotilaiden keskinäistä ajatustenvaihtoa. Toisin siis kuin esimerkiksi muistelmissa, kenttäpostikirjeissä tai oikeudenkäyntien silminnäkijälausunnoissa, tässä lähdemateriaalissa kertomuksia ei ole niin tietoisesti suunnattu tietylle kohdeyleisölle (historiasta kiinnostuneille, vaimoille/perheenjäsenille tai syyttäjälle), vaan sotilaat puhuvat keskenään ”reaaliajassa sodasta ja sen heissä synnyttämistä ajatuksista” (s.17). Lähdekokoelman arvoa lisää se, että ”se ei ole käynyt läpi sodanjälkeisten tulkintojen monia suodattimia” (s.84), ja ehkä tästä johtuen myös ”tutkimuksen käsittelemät tarinat ovat erilaisia kuin odottaisi” (s.19).

Tutkijat lainaavat sotilaita erittäin laveasti, antaen äänen tutkimuskohteelleen näin korostaen sitä, että sotilaiden puhe todellakin oli erilaista (eli suorempaa ja raaempaa) kuin mihin Wehrmachtia käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa on aikaisemmin totuttu. Vaikka moni tutkijoiden käsittelemä aihe olisi ollut osoitettavissa lyhyemmilläkin sitaateilla, ei se kuitenkaan tarkoita, että tutkimuskohteet ”puhuisivat” ilman lähdekritiikkiä. Kirjan teoreettinen viitekehys on esitelty kirjan lopussa, yli 50 sivun mittaisena ”liitteenä”. Tässä osiossa tutkijat perustelevat näkemyksensä siitä, miten tappajien maailman ymmärtäminen tappajien omista lähtökohdista käsin vaatii monitahoista lähestymistä, joka ei ainoastaan ota huomioon historiallista kontekstia, vaan myös ihmisten toimintaa ohjaavat tekijät: ”mikäli haluaa selittää ihmisten toimintaa, on rekonstruoitava, missä viitekehyksissä he ovat toimineet: mikä on järjestänyt heidän havaintonsa ja mihin heidän johtopäätöksensä perustuvat. Objektiivisten ehtojen analyysit ovat tähän rekonstruktioon täysin riittämättömiä” (s.302). Tämän toteaminen on toki helppoa, mutta sen saavuttaminen itse tekstissä on paljon vaikeampaa, ja tutkijat ovat onnistuneet erinomaisesti tässä tehtävässä. Maininnan arvoinen – ja tutkimuksen uutta suuntautumista painottava teema – on vertailu saksalaisten, italialaisten ja japanilaisten sotavankien välillä. Se, mitä lyhyt vertailu tuo esille on merkittävä sekoitus eroja ja yhtäläisyyksiä: suurimmat syyt eri maiden sotilaiden käyttäytymiseen olivat kulttuurisidonnaisia, kun sen sijaan käyttäytymiseen vaikuttavat perusrakenteet olivat samanlaiset: ”sosiaalinen lähimaailma, väkivallan yleisyys sekä dynamiikka…vaikuttivat kaikissa armeijoissa yhtä voimakkaasti” (s.249).

Lähdemateriaalin laajuudesta huolimatta, tutkijat tunnustavat, että se ei tarjoa edustavaa läpileikkausta Wehrmachtista ja Waffen-SS:stä, lähinnä koska otoksessa ei esiinny sotilaita, jotka palvelivat pelkästään itärintamalla. Lähteiden ansiokas käyttö ilmenee myös siinä, että lähteiden tarjoamat aiheet on sulautettu osaksi laajempaa historiantutkimuksen kritiikkiä. Yksi paljon puhutteleva esimerkki sodassa esiintyneestä seksuaalisuudesta kelvatkoon. Kirjoittaessaan siitä, miksi seksistä sodankäynnin elementtinä on kirjoitettu erittäin vähän Neitzel ja Welzer argumentoivat: ”Tämä ei suinkaan johdu vain huonosta lähdetilanteesta, vaan ennen kaikkea sekä sosiologian että historian tieteenalojen etäisyydestä arkeen…Kuitenkaan ei pitäisi tehdä sitä virhettä, että sotilaiden harjoittama seksuaalinen väkivalta, on se minkä tyyppistä tahansa, leimattaisiin vain sodan aiheuttamaksi ”eksoottisiksi” poikkeusilmiöiksi.” Kirjoittajien mukaan tämän kaltaista väkivaltaa esiintyy muutenkin jatkuvasti, esimerkiksi ”Reinin karnevaaleissa tai seksiteollisuuden laajassa alakulttuurissa…”, mutta tutkimus ei ole näitä yhteyksiä muodostanut, koska ”sosiologia ja historia ovat sokeita näille miljoonia kertoja toistuneille sosiaalisen arjen kääntöpuolille. Ne ovat virheellisesti saaneet sotatilanteessa purkautuvan seksuaalisen ja fyysisen väkivallan näyttämään epätavalliselta…Tarkasti ottaen kehyksessä tapahtuu vain siirtymä, joka luo mahtiasemassa olevan ryhmän jäsenille mahdollisuuksia tehdä sitä, mitä he muutenkin mielellään tekevät tai tekisivät” (s.132–133).

Kuten arvata saattaa, sotilaiden toisilleen kertomat – ja länsiliittoutuneiden kirjaamat – tarinat olivat sisällöltään erittäin kirjavia. Näiden pohjalta tekijät ovat jakaneet kirjan pääosan, joksi he ovat nimenneet ”taistella, tappaa ja kuolla”, 21 eri teemaan. Alaotsikot pitävät sisällään sellaisia aiheita kuin ”seikkailutarinoita”, ”mukana ampuminen”, ”seksi”, ”hupi ja hauskuus”, ”kunniallisuus”, ”ideologiat” jne. Kaikkia teemoja alleviivaa se, että ne ovat kiinteästi sidoksissa saksalaisten toisessa maailmansodassa harjoittaman väkivallan moniin ulottuvuuksiin. Esimerkiksi keskustelut sodan ”Huveista ja hauskuudesta” eivät suinkaan liity etulinjan takaisiin urheilukilpailuihin tai vieraileviin teatteriesityksiin, vaan tappamisen hauskuuteen: ”Kun sellainen kapistus [miinapommi] iskee kortteliin, se yksinkertaisesti katoaa, hajoaa täysin. Olin siitä aivan innoissani” (s.42). Näin siis eräs lentäjä Britannian yllä käydystä ilmasodasta. Samoin miehet puhuivat paljon ja vapaasti seksistä, joka käytännössä merkitsi raiskauksia. Kuten tutkijat huomauttavat siteerattuaan miesten brutaaleja seksikertomuksia, ”kiinnittää huomiota, että selostukset raiskauksista eivät juuri hämmästytä tai peräti tyrmistytä miehiä…siteeraukset osoittavat naisten käytettävyyden itsestäänselvyyden. Sen lisäksi, että tarjottujen tai otettujen seksuaalisten tilaisuuksien käyttäminen on sotilaiden silmissä selviö, ei niistä puhuminenkaan ole epätavallista. Niissä ei ole mitään ihmeellistä (s.140, kursivointi lisätty).”

Kun tutkimuksen keskiössä on Kolmas valtakunta, on tavanomaista, että ideologian osuus väkivaltaisen maailmankuvan rakennusaineena joutuu suurennuslasin alle. Kirjan ehkä keskeisin tutkimuksellinen kontribuutio on ideologian ja sosiaalisten käytänteiden välisen jännitteen analysoiminen. Kuten Alon Confino, yksi Kolmannen valtakunnan kulttuuri- ja mentaliteettihistorian pioneereista, huomautti taannoin, viimeisten vuosikymmenien tutkimuksellinen fokusointi natsi-ideologiaan, rotuoppeihin ja juutalaisiin on saattanut johtaa tilanteeseen, jossa ”olemme natsifioineet natsit.” Toisin sanoen, historioitsijat ovat ottaneet natsien julistukset ”rodusta” ja ”verestä” liian ”tekstuaalisesti” kontekstin – erityisesti sosiaalipsykologisen kontekstin – kustannuksella. Viimevuosien aikana tutkimuksellinen suuntaus on ollut kuitenkin yhä selvemmin Kolmannen valtakunnan arjen rutiinikäytänteissä sekä tavoissa, joilla arki, ideologia ja ihmisen elinympäristö olivat vuorovaikutuksessa keskenään, sillä eihän Kolmannen valtakunnan arki ollut vain ja ainoastaan juutalais- tai Lebensraumfantasioiden täyttämä. Tässä tutkimuksellisessa suunnanmuutoksessa sekä Neitzelin että Welzerin rooli on ollut huomattava ja tämän teoksen myötä se korostuu entisestään. 

Mutta mikä sai miehet tappamaan, raiskaamaan ja kiduttamaan? Kolmannen valtakunnan viitekehys pohjusti väkivaltaa ja teki siitä hyväksyttävämpää, mutta ideologia ei itse konkreettisessa tilanteessa ollut mitenkään ratkaiseva – usein tilaisuus tappamiseen tuli yllättäen, jolloin tekijöillä ei ollut edes mahdollista pohtia vaihtoehtoja minkään maailmankatsomuksen, etiikan tai ideologian puitteissa, kuten kirjoittajat huomioivat: ”asenteiden ja mentaalisten taipumusten toiminnallista vaikutusta yliarvioidaan” (s.196). Yksinkertaisimmillaan tappamiseen ”motiiviksi” riitti mahdollisuus tappaa.” Ilmeisesti murhaaminen ilman syytä oli monille ihmisille houkutus, jota oli vaikea vastustaa. ”Sentyyppiseen väkivaltaan ei tarvita motiivia eikä syytä. Riittää, että sitä saa harjoittaa” (s.106), tutkijat huomauttavat. Mitä laajempaan tappamisen viitekehykseen tulee, tutkijat korostavat, että yhä edelleen ihmisen toimintaa, joka on sidoksissa sosiaaliseen lähipiiriin, vähätellään. Kuitenkin Neitzel ja Welzer osoittavat lukuisia kertoja, että sotilaiden vertaisryhmät (Knut Pippingin mukaan ”keittoporukat”) olivat sotilaiden hengissäsäilymisyksikkö, jonka toimintatavoilla oli ideologiaa huomattavasti suurempi merkitys. Tämä lähipiiri ”orientoi huomattavasti paremmin kuin mikään maailmankatsomus tai ideologia” (s.322). Erityisesti silloin, kun sotilaat kohtasivat ensimmäisen kerran täysin ennen kokemattomia tilanteita kuten siviilien teloituksen.

Merkittävä tapa, jolla sotilaat normalisoivat tuhoamissodan – ja sodan yleensäkin – oli sen suhteuttaminen työhön. Tämä oli varsin normaalia sotilaiden keskuudessa, sillä modernissa teollistuneessa yhteiskunnassa työllä oli/on erittäin tärkeä rooli ihmisen identiteetin rakentajana. Kuten vaikka tehdastyössä, työnjaolla on lopputuloksen kannalta tärkeä rooli. Useimmiten yksittäisellä työläisellä ei ole mitään tekemistä lopputuloksen kanssa, vaan työn organisoinnin ja työn jaon takia hän toimii vain yhtenä osana. Tässä funktiossa rutiinit ovat merkityksellisiä: samoja toimintatapoja noudatetaan päivästä toiseen. Tappaminen (erityisesti naisten ja lasten) oli alkuun epämiellyttävää, mutta muuttui pian rutiiniksi, ”Hermoja raastavasta työstä sai muuten lisäpalkan” (s.97), kertoi eräs vangittu toiselle sotavangille. Huomioitavaa tuhoamissodan ymmärtämisen kannalta on erityisesti se, että sotilaiden itselleen luomilla selityksillä ja tulkintamalleilla oli tärkeä ”merkityksen luomisen funktio: jos henkilö tulkitsee ihmisten tappamisen ”työksi”, hän ei luokittele sitä ”rikokseksi”, vaan normalisoi tapahtuman…se mitä siviiliarjen normaalioloissa pidettäisiin poikkeamana, siis selitystä ja legitimointia tarvitsevana, muuttuu tässä normaaliksi ja yhdenmukaiseksi käyttäytymiseksi” (318). Näin ollen sosiaalipsykologisesti arvioituna sotilaiden selitykset siitä, että heille tappaminen oli työtä tai kävi rutiininomaisesti ei viittaa siihen, että he olisivat olleet erityisen tunteettomia, ideologian kyllästämiä (tai vaikkapa antisemiittejä). Sen sijaan kysymyksessä on sekä tekijöiden toimiminen sotalaitoksen ja sotatilanteen odottamalla tavalla että tekijöiden tarve ylläpitää omaa henkistä tasapainoaan. Huomionarvoista on myös se, että kokonaisuudessaan sotavankien keskinäiset puheet juutalaisten tai muiden tuhoamisesta käsittävät vain noin viisi prosenttia Neitzelin ja Welzerin tutkimasta aineistosta. Määrällisesti siis holokaustin ja tuhoamissodan saama huomio on ylikorostunut muuhun aineistoon verrattaessa, kuten tekijät itsekin painottavat. Toisaalta se, että asiasta ei sinällään keskusteltu enempää, ei viittaa siihen, että se ei olisi ollut tärkeä asia saksalaisten kokemusmaailmassa, vaan että se oli tiedostettu tosiasia, osa normaalia arkea, josta ei ollut tarve puhua paljoakaan.

Yhteenvetona teos Sotilaat: Taistelemisesta, tappamisesta ja kuolemisesta edustaa tämän hetken tutkimuksellista keihäänkärkeä, siitä miten ”tavallinen rivimies” koki Kolmannen valtakunnan tuhoamissodan. Lisäksi teos on painava kannanotto siitä, mikä saa ihmiset tappamaan niin helposti. Saksalaiset ”sotilaat kävivät sotaa oman, kansallissosialistisen yhteiskuntansa viitekehyksessä, mikä sai heidät tekemään myös jyrkästi ihmisvastaisia tekoja, jos he sellaiseen tilanteeseen joutuivat. Näiden tekojen tekemiseksi – ja tämä in varsinainen huolestuttava seikka – ei kuitenkaan tarvitse olla rasisti eikä antisemiitti” (p.199). Tämä on myös se todellinen teema, jonka pitäisi puhutella paitsi suomalaista sotahistoriantutkimusta, myös yhteiskunnallisia keskusteluja ihmisten suhteesta väkivaltaan, joka on taas viimeaikaisten traagisten tapahtumien yhteydessä noussut esille. Valitettavasti väkivallan harjoittaminen näyttää olevan paljon luonnollisempaa ja vaivattomampaa sekä helposti valjastettava toimintatapa kuin miksi se halutaan myöntää. Ehkä tämän tosiasian tunnustaminen on ensimmäinen askel kohti tehokkaampaan väkivallan kontrolliin.